Ensosta ennen Svetogorskia

Vuoksenlaaksoa kutsuttiin aikanaan monien tehtaidensa takia Suomen Ruhriksi. Imatran vahva teollisuustausta juontaa Enso-Gutzeit Oy:n syntyyn ja Imatrankosken valjastamiseen sähkön tuotantoon. Mikäli maailmahistoria olisi mennyt toisin, mitään Imatraa ei kenties kuitenkaan olisi. Mutta voisi hyvinkin olla Enso.

Arponen, Antti O. Miettinen, Reijo: Enso - Jääsken pitäjän teollisuuskeskuksen elämää 1800- luvulta syksyyn 1944. Karjalan Kirjapaino Oy, 2002. 599 sivua. ISBN 952-5200-32-9.

Vuoksenlaaksoa kutsuttiin aikanaan monien tehtaidensa takia Suomen Ruhriksi. Imatran vahva teollisuustausta juontaa Enso-Gutzeit Oy:n syntyyn ja Imatrankosken valjastamiseen sähkön tuotantoon. Mikäli maailmahistoria olisi mennyt toisin, mitään Imatraa ei kenties kuitenkaan olisi. Mutta voisi hyvinkin olla Enso.

Ensoa on yritetty määritellä hieman väkinäisesti ties miksi karjalaiseksi kotikyläksi. Kiistatta sen merkitys on kuitenkin teollisuudessa, selluloosan ja kartongin valmistuksessa. Tänne sijoittuvat monet tehdasyhdyskunnan sosiaaliset piirteet ja ne heijastelevat arjen tavoissa.

Entisistä Karjalan laulumaiden pitäjistä lienee kirjoitettu muisteloita hyllyt täyteen. Useita niistä rasittaa muistojen kultaama nurkkakuntaisuus ja omahyväinen asenne.

Antti O. Arposen ja Reijo Miettisen kirjoittama ja kokoama kirja tarjoaa kuvauksen tehtaan varjosta. Aikalaiskuvaus ”Enso – Jääsken teollisuuskeskuksen elämää 1800- luvulta syksyyn 1944” kertoo eri tavoin, että Vuoksen varteen syntynyt teollisuus merkitsi Etelä-Karjalassakin työn raskaan raatamista. Lukijalla on täysi syy odottaa katsauksen eilispäivään, koettuun ja elettyyn avautuvan juuri työn ja tekemisen kautta. Käki saakoon kukkua ja piirakat paistettakoon, mutta niistä on lyöty jo rumpua kliseeksi asti. Metsäteollisuudella on ollut siksi keskeinen asema ihmisten hyvinvoinnille Vuoksenlaaksossa, ja paperinvalmistuksella pitkät perinteet että tähän teemaan nimenomaan Enson kohdalla on lupa yhä uudestaan palata. – Lähes 600-sivuiseen kirjaan on mahdutettu 160 tarinaa ja 220 valokuvaa. Sotavuosien selonteot vievät paljon palstatilaa, toki ymmärrettävää ja perusteltua. Mutta ei enää se, että työmiehen arki jää joidenkin yksittäisten episodien varaan.

Mikä Ensosta teki niin merkittävän, että valtioneuvoksetkin mainitsevan mielellään sen syntypaikakseen? Tätä Arponen ja Miettinen eivät juuri tällä lailla määrittele, mutta tässä se tehdään: 1930- luvulla Enso oli paljossa porvarillisen Suomen hyvinvoinnin näyteikkuna.

Virallisesti mitään Enso- nimistä paikkaa ei ole koskaan ollut. Vuoteen 1945 asti tunnettiin vain Jääsken suurpitäjä, jonka läpi Vuoksi virtasi. Tehtaiden ympärille syntynyttä taajamaa oli ruvettu kutsumaan Ensoksi. Nimi hävisi maailmankartalta syyskuussa vuonna 1944, jolloin Jääsken kunnan Neuvostoliiton puolelle jääneet kylät evakuoitiin. Enso kuului luovutettuun alueeseen. Toisen maailmansodan jälkeen alue jaettiin kahtia, jolloin muodostuivat Imatra kauppala ja Ensosta tuli nykyinen Svetogorskin kaupunki.

Juuri 1930- luku onkin hallitsevassa osassa seutukunnan tapahtumien esittelyssä ja kirjauksissa. Lähes huomaamattomasti ohitetaan maan itsenäistyminen. Myös autonomian ajasta olisi mielellään tahtonut tietää enemmän, esimerkiksi alueella sijainneista kartanoista. Nyt kaikki varhainen historia sijoittuu Enso-Gutzeitin esivaiheisiin ja koskivoiman valjastamiseen. Eikä vilkas ja monikulttuurinen kauppakaupunki Viipurikaan Jääskestä niin kaukana ollut. Viipurintietä käytiin Kaakkois-Suomesta keisarivallan aikana myös Pietarin-kauppaa. Näistä yhteyksistä olisi luullut jonkinasteista aineistoa olevan saatavilla. Jostain syystä tällaisiin laajempiin näkökulmiin kirjantekijät eivät ole halunneet tarttua.

Vuonna 1887, kirja kertoo, paroni Carl August Standerskjöld oli ostanut 16 hehtaaria Pelkolan kartanoon kuuluneita maita Vuoksen varrelta. Mukaan tuli Räikkölän koski, puolet sen vesivoimasta. Paroni päätti perustaa paikalle puuhiomon. Koska kohteella ei ollut varsinaista nimeä, hän antoi sille aluksi nimeksi Ensi. Tällä nimellä paroni tahtoi korostaa sitä seikkaa, että hänen hankkeensa oli ensimmäinen yritys, joka käytti Vuoksen vesivoimaa teollisuustarkoituksiin. Eikä aikaakaan, kun alueelle oli noussut puuhiomo. Kahta vuotta myöhemmin pidettiin Enso Träsliperi Ab:n perustava kokous. Suomeksi nimi oli Enson Puuhiomo Osakeyhtiö, Ensistä oli tullut Enso.

Norjalaisen teollisuusmies Hans Gutzeitin laajentaessa toiminimensä piiriä yli Suomen Enso Träsliperi Ab:kin osakkeet siirtyivät sen haltuun. Vuonna 1918 Suomen valtio osti tämän W. Gutzeit & Co:n osakkeet. Vuonna 1927 yhtiökokous muutti vierasperäisen nimen Enso-Gutzeit Osakeyhtiöksi. Pelkästä nimenmuutoksesta ei ollut kyse. Vuotta myöhemmin hallintoneuvosto päätti perustaa Ensoon sulfaattiselluloosatehtaan. Varhainen puuhiomo oli kasvanut ja muuttunut selluloosa- ja kartonkitehtaaksi, Räikkölän koski ja Pelkolan kartano olivat sitä myötä siirtyneet yhtiön omistukseen.

Suomalaisen – ja monen muunkin maalaisen – teollisuuden historia on samalla kuvausta omistavan luokan vallan vaiheista. Antti O. Arposen – Reijo Miettisen Enso kirjan alkupuheessa kirjoittajat määrittävät teoksensa karjalaisen kirjallisuuden kulttuurityöksi. Olkoon niin. Pieni vaara tällaiseen hengennostatukseen silti liittyy. Nostalgia lyö yli ja maailmanmeno on kovin suoraviivaista. Tapahtumat välittyvät ulkokohtaisesti ilman alullepanijaa tai syvempää syytä.

Seutukunnan, joka 1930- luvulla oli yli 10 000 ihmisen teollisuustaajama dynamona vaikutti valtion omistama metsäjätti Enso-Gutzeit Oy. Yhtiön henkilökuntajulkaisu vuonna 1934 ylisti tehtaan palveluksessa olevien sosiaalisia etuja sellaisiksi, joista muualla maassa ei saatettu edes uneksia. Työläisille annettiin halpoja lainoja ja rakennustarvikkeita oman talon rakentamiseen. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö työmiehen palkalla olisi toimeen tultu. Toisaalta tiedossa on, miten 1930- luvun pula-aika koettiin eräissä perheissä Imatralla. Suolaheinästä piti saada suurusta keittoon keväällä, kun talven varastot oli syöty ja ennen kuin sai uutta perunaa.

Kaikkien kohdalle päivänpaistetta ei silti riittänyt. Aino Penttisen kertomus on paikka paikoin jopa järkyttävää luettavaa. Kerjääminenkään monilapsisessa perheessä ei ollut vierasta. Puolisolla ei aina ollut ansiotyötä, jolloin hänet leimattiin perheestään huolehtimattomaksi. Kunnantoimistosta ei ymmärrystä vähäosaisille herunut. Kun vaimo oli odottanut pitkän päivän apua perheen ahdinkoon, tälle tultiin kertomaan, että mitään ei myönnetty. Siksi, että ”teillä on polkupyöräkin.” ”Sanoin, että antakaa vain 10.000 markan verran kunnan varjoja suojeluskunnalle. Silloin tuli jokainen ulkorapulle perässäni huutamaan: Se on kommunisti. Kommunisti! ” Eräs toinen ensolainen muistelija kertoo asuneensa lapsuudessa kymmenen vuotta kellarissa. Myöhemmin ei tehtaalle päässyt töihin siksi, että kuului Työväen Urheiluliiton alaiseen seuraan. Samasta syystä armeijassa syrjittiin. Sotaan tämäkin mies kyllä kelpasi, seitsemän vuotta kului isänmaan palveluksessa. Ei tullut urhoollisuusmitaleita, vaikka henki niissä touhuissa oli panttina. Elämän kovaa koulua käynyt kirjoittaja on muuten ainoa, joka vuoden 1941 jatkosotarynnistyksen määrittää pyrkimykseksi Suur-Suomen luomiseksi.

Ryssittelyä ei tämä karjalainen kulttuurityö kaihda. Enson takaisinvaltauksen vuosijuhlassa 1942 puhunut presidentti P.E. Svinhufvud totesi, miten ”ryssä, tuo vuosisatainen painajaisemme, on nyt tungettu kauas itään.” Vuonna 1941 syyskuun 20. päivänä Ylä-Vuoksi lehden päätoimittaja kirjoitti suurin kirjaimin, että ”lentokoneet jyrräsivät yötä päivää Lappeenrannasta päin ja sitten – RYSSÄ LÄHTI!!” En tiedä, kuinka välttämätöntä tällä tyylillä toteutettu litterointi lopulta on. Sen tiedän, että sellaisiakin Karjala- kirjoja on, joissa riittää, että venäläiset ovat pelkästään venäläisiä.

Antti O. Arponen on ansioitunut urheilutietäjänä. Sekö selittää, että Enso-kirjaankin on sisällytetty roima annos lähinnä 1930- luvun urheilullista antia, lähinnä eri pallolajien otteluselostuksia ja yleisurheilutuloksien tallentamista. Kenties juuri tällainen fyysisten saavutusten tarkka kirjaaminen kertoo siitä, mitä ajassa arvostettiin: lihaskuntoa. Tässä yhteydessä toki on mainittava, että ollakseen niinkin pieni paikkakunta Enso tuotti suuria urheilijoita. Tunnetuin, Lassi Parkkinen, voitti Oslon Bisletillä vuonna 1947 pikaluistelun maailmanmestaruuden.

Vuoden 1918 tapahtumia kirjassa selostetaan jotenkin katkelmallisesti. Ehkä asioista tietoisesti on haluttu vaieta, kenties sodan mukana on kadonnut kirjattua muistitietoa tai yksinkertaisesti silminnäkijäkuvauksia ei vain ole säilynyt. Kuitenkin jo vuonna 1903 juhlittiin työväentalon valmistumista. Vuonna 1938 Enson Työväenyhdistyksen talossa toimi kolmetoista järjestöä. Järjestöelämän vaiheista kirjaan on saatu edustava otos valokuvia.

Runsaasta aineistosta ja mittavasta sivumäärästäkö johtuu, että kirja jättää jotenkin sekavan vaikutelman. Jäsentely tahtoo karata käsistä. Lukijaa olisi helpottanut sisällön selkeä rajaus eri aihepiirien kesken tai aakkosellisen nimihakemiston mukainen erittely.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *