Alkuteos 2003 ”Prophet Muhammad – A Biography

Islamin kasvava suosio länsimaissa, myös Suomessa, on luonut sosiaalisen tilauksen islamin historiaa käsittelevälle kirjallisuudelle. Meillä tätä on tuottanut markkinoille voittopuolisesti Helsingin yliopiston professorin, Jaakko Hämeen-Anttilan tuotantoa julkaissut Basam Books. Markkinoille on nyt saapunut myös Ajatus Kirjat, Gummeruksen tavaramerkki, joka on aiemmin saanut mainetta poikkeuksellisten aiheiden käsittelyllä.

Rogersonin teos kuvaa hyvin sitä ilmapiiriä, joka aktiivista lähetystyötä, dawaa, harjoittavissa, lähinnä eurooppalaisista käännynnäisistä koostuvassa, muslimiyhteisöissä vallitsee. Teoksen lähtökohta on perin juurin idealistinen; Muhammed on persoona, joka on arvostelun ulkopuolella. Näin koko moraalinen näkökulma teoksessa on perverssi, sanan varsinaisessa merkityksessä: sen sijaan, että tarkasteltaisiin profeetan toimia moraalin näkökulmasta, tarkastellaan moraalia Muhammedin toiminnan näkökulmasta. Muhammed on määritelmällisesti oikeassa ja hyvä, ja hänen elämäntapansa esimerkki, jota on jokaisen uskovan pyrittävä noudattamaan. Minkäänlaista kommenttia ei herätä esimerkiksi se, että islamin profeetta, Jumalan lähettiläs, otti vaimokseen 6-vuotiaan lapsen ja alkoi harjoittaa yhdyntöjä tämän kanssa lapsen ollessa länsimaisen laskutavan mukaan 8-vuotiaan. Arabikulttuurissahan ikä lasketaan sikiämisestä, ei syntymästä.

Aivan samoin kaikki Muhammadin käymät sodat ja ryöstöretket saadaan oikeutettua diskursiivisella kikkailulla: muslimit ”kaappaavat” vastustajien karavaaneja, vastapuoli taas ”ryöstää” niitä. Tämä perinne, joka on oleellinen osa islamilaista teologiaa, tunnetaan arabiankielisellä termillä taqiia, ja takoittaa ”hämäystä”, ”salaamista” ja ”valehtelua” tilanteessa, jossa avoimuus saattaisi haitata uskon asiaa. Tulos on, että islamista ei, valitettavasti, voi oikeastaan keskustella ilman riittävää lähdeapparaattia, eikä Rogersonin teos siis tällaiseen keskusteluun sovellu. Se on lähinnä hagiografia, pyhimyskertomus, johon on siteeksi liitetty ”modernin maailman” näkökulmaa uskottavuuden parantamiseksi. Valitettavaa onkin, ettei kirjoittaja suoraan tunnusta suhdettaan käsiteltävään aiheeseen. Mutta sekin on osa mainittua taqiiaa.

Teoksen keskeinen sisältö on profeetan elämäkerta, joka on laadittu kehyskertomukseksi tukemaan islamin periaatteiden julistamista. Se, mitkä nuo periaatteet sitten ovat, onkin laajempi kysymys. Nojautuako Koraaniin ja historiantutkimuksen antamaan todistukseen vai Rogersonin kaltaisiin innokkaisiin islam-faneihin ja moderniin fundamentalismiin on kysymyksenasettelussa keskeistä.

Kuvaavan esimerkin ongelmasta antaa analyysi Muhammedin opin rauhanomaisuudesta. Paradoksaalisesti Rogerson mm. painottaa sitä, ettei islamia ole koskaan levitetty nk. miekkalähetyksenä, pakolla. Samalla hän kuitenkin itse omassa tekstissään todistaa muuta ja kertoo, kuinka Muhammed antoi voitetulle vihollisheimolle mahdollisuuden joko kääntyä hänen oppinsa kannattajiksi tai tulla teloitetuksi. Heimo valitsi kokonaisuudessaan jälkimmäisen – siis miehet. Naisethan olivat Muhammedille ja hänen kannattajilleen sotasaalista, omaisuusesineitä, kuten koko siinä kulttuurissa, jossa profeetta toimi ja jota hänen seuralaisensa ryhtyivät levittämään.

Myös Rogersonin väite siitä, etteivät muslimit koskaan ryhtyneet hyökkäyssotaan, vaan ainoastaan puolustautuivat, tulee oikeaan valoonsa, kun tämän Koraanin mukaan nimenomaan ja vain arabeille annetun uskon jalot soturit löysivät itsensä Pyreneiltä – puolustamassa Mekkaa (?). Merkillistä onkin, että tämän rauhanomaisuuden korostamisessa Rogerson ei suinkaan ole ainoa, vaan sen taakse asettuu myös mm. edellä mainittu professori Hämeen-Anttila, jonka koulutuksen ja tietojen tulisi asettaa totuus toiveiden edelle. Glorifioinnin huippu on, että Muhammedin nimi on käännetty väärin, ilmeisesti ”paremman” merkityksen luomiseksi (”mu-” on arabiassa tekijäjohdin).

Rogerson kuitenkin – jos lukija on todella kiinnostunut itse käsiteltävästä asiasta – esittää lukuisia sellaisia väitteitä sekä islamista opillisesti että itse Muhammedista, jotka ovat selkeästi ristiriidassa sekä tunnustetun Ibn Hishamin elämäkerran että Koraanin kanssa. Toisaalta tämä soveltuu modernin islamin moninaisuuteen, sillä islamissahan ei ole Koraanin lisäksi varsinaisia auktoritatiivisia tekstejä, jotka olisivat kaikkien muslimien tunnustamia. Moderni islamiksi kutsuttu traditio nojautuu voittopuolisesti nk. hädiith-kirjallisuuteen ja -perinteeseen, joka vaihtelee suuresti eri alueilla ja suuntauksissa. Mitään yhtenäistä islamia, jollaisesta Muhammed haaveili, ei hänen kuolemansa jälkeen enää ole ollut olemassa.

Kirjan keskeisistä ongelmista mainittakoon lisäksi sekava ja huonosti perusteltu tapa translitteroida arabiaa englannin ääntämykselle soveliaaksi – josta vastuussa ovat tietysti kääntäjät – ja täydellinen viiteapparaatin puute, viittauksia Koraaniin lukuun ottamatta. Teos ei siis missään tapauksessa sovellu historialliseksi esitykseksi aiheestaan. Sen sijaan juuri pyhimystarinana, joka on pyritty yhdistämään oletettuihin nykyajan tarpeisiin, se puolustaa paikkansa. Pohjaksi keskustelulle islamista kirja soveltuu vain, jos keskustelijoina on henkilöitä, joilla on tiedossaan myös päteviä tutkimuksia islamin varhaishistoriasta ja leviämisestä. Hyvä teos tähän tarkoitukseen on esim. Veli-Petri Seppälän teos ”Paratiisi on idässä”, (Seppälä Veli-Petri, Paratiisi on idässä. Lähi-idän kristittyjen ja syyrialaisen kirjallisuuden historiaa sekä kokoelma syyrialaisten isien opetuksia, Suomen Itämaisen Seuran suomenkielisiä julkaisuja 29, 1999) joka sivuaa osin myös islamin leviämistä ja siihen käytettyjä keinoja kristittyjen kirkkorakennuksiin polttamisineen – metodi, jota natsit myöhemmin sovelsivat Itä-Euroopassa juutalaisiin ja synagoogiin.

Puutteistaan huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia – kirja kannattaa ehdottomasti lukea, ja rinnalla kannattaa lukea tarkoin myös mainittu Ibn Hishamin teos ja tietysti Koraani, joka ei, päinvastaisista väitteistä huolimatta, ole läheskään niin hankala teos, kuin väitetään.