Epätyypillinen kartanokirja avaa uusia näkökulmia

Uusmaalaiset Helsingin lähiympäristön kartanot ovat jääneet suhteellisen vähäiselle huomiolle. Onneksi Helsingin ja sen lähiseutujen kartanoista ja rustholleista kertoo Bo Lönnqvistin kiinnostava tietokirja, joka on saatavilla sekä ruotsiksi että suomeksi.  

Lönnqvist Bo: Kartanot ja rushollit Helsingin seudulla [Herrgårdar och rusthåll i Helsingforstrakten]. Käännös: Simukka Salla. Schildts, 2009. 200 sivua. ISBN 978-951-50-1843-4.

Kulttuurintutkija, kirjailija ja filosofi Lönnqvist on lähestynyt aihettaan, uusmaalaisia kartanoita ja rustholleja, suhteessa laajempiin yhteyksiin. Hän taluttaa lukijan pohtimaan ihmisen ja ympäristön suhdetta useammasta eri näkökulmasta. Nämä johtoteemat esitellään heti kirjan alkulehdillä, ja niitä on viisi. Ne ovat ihminen, maisema, suvut, aika ja symbolit. Kartanoita tarkastellaan osana ihmisen ajallista, maisemallista ja symbolista jatkumoa. Vaikeatajuiseksi kirjaa ei kuitenkaan voi sanoa, sillä teksti liikkuu taitavasti konkreettisten ilmiöiden tasolla, josta sitten kierretään termien taakse etsimään paikannimien etymologiaa tai sukujen historian kohtaloita.

Kirjoittaja on määritellyt asianmukaisesti sen, mitä kartanolla tarkoitetaan, ja tehnyt eron ns. vanhojen kartanoiden ja maalaistalojen välillä. Yllätyksenä onkin muutaman rusthollin sisällyttäminen mukaan aineistoon. Tämä on odotettu kunnianosoitus Keski-Uudellamaalla pitkään jatkuneelle, mutta nyt jo lähes hävinneelle elämänmuodolle.

Teokseen on otettu mukaan yhteensä kolmekymmentä kartanoa ja rusthollia. Koska pienemmät tilat eivät ole senkään vertaa yleisessä tietoisuudessa kuin uusmaalaiset kartanot, on kyseessä ainutlaatuisen arvokas teko. Nämä ”vaatimattomammat” tilat, joita ovat Ut-Hannula, Snettans, Stors, Mutars ja Kusas, edustavat sitä korvaamatonta perinnettä, jonka toivoisi säilyvän tuleville sukupolville, siinä missä Helsingin seudun jäljelle jääneet kartanotkin. Mukana on myös venäläisen Kiseleffin suvun hallussa ollut Oitbackan kartano, mikä tuo itäisen lisän muuten niin ruotsalaiseen kulttuuriperintöön.

Kirjoittaja esittelee valitsemansa kartanot suhteessa niiden historialliseen viitekehykseen ja henkilöhistoriaan. Paikan– ja henkilönimien tulvaa ei voi välttää, mutta asiat on esitetty niin elävästi, että pitkästyminen on mahdotonta. Rivien välistä aistii ympäristön muuttumisen ja kartanomiljöön kaupallistumisen. Suurin osa teoksessa esiintyvistä tiloista on kuvattu Eino Jutikkalan ja Gabriel Nikanderin vuonna 1939 ilmestyneessä klassikossa Suomen kartanot ja suurtilat I, jonka lähdepohja osin vaatisi ajanmukaista lähdekritiikkiä. Tämä vastailmestynyt kirja on puolestaan parannettu versio teoksesta Vanhoja kartanoita Helsingin seudulla, joka on vuodelta 1995.

Perfektionistille kirjan otsikko voi olla hieman harhaanjohtava siksi, koska siitä saa helposti sellaisen käsityksen, että mukana olisivat kirjaimellisesti kaikki Helsingin seudun kartanot. Samalla voidaan kysyä, mitä tarkoitetaan Helsingin seudulla? Ehkä ilmaisu on vanhahtava. Mukana on lännestä katsoen Oitbackan kartano, pohjoisessa Numlahti, idässä Östersundom. Helsingin seutu käsitteenä on siis ymmärretty melko laajasti, mikä olisi ehkä ollut hyvä perustella lukijalle, mutta otsikko on toki täysin hyväksyttävä. Kirjaa lukiessa tämä rajaus jää omaan arvoonsa, kuten myös jotkut tositarinoita elävöittävät hieman turhanpäiväiset kommellukset, jotka voidaan ymmärtää osana kokonaisuutta, mutta joita ilmankin oltaisi selvitty.

Pientä epätarkkuutta esiintyy joissakin kohdissa, kuten Numlahden kartanon kuvauksessa. Maisemassa kartanon päärakennus saattaa toki näyttääkin kaukaa valkoiselta kuten kirjoittaja sitä kuvailee, mutta valokuvissa näkyy selvästi kirkkaankeltaiseksi maalattu hienostunut puurakennus. Kieltämättä lukija saattaa tällaisissa kohdissa miettiä, onko kyse juuri tuosta rakennuksesta, vai jostain toisesta, mikä aiheuttaa pientä päänvaivaa. Epäselvyyttä on siinäkin, että Kulosaaren kartanosta puhuttaessa on samalla henkilöllä samalla sivulla kaksi eri muotoa omasta nimestään, sekä Louise että Loviisa Jägerhorn. Edelleen samassa luvussa kerrotaan, että kartanon lehmukset, jotka oli istuttanut Augustin Ehrensvärd, tuhoutuvat elokuisessa mysrkyssä 1890, mutta kuvatekstissä kuitenkin väitetään että nämä ovat juuri nuo Ehrensvärdin istuttamat puut.

Kirjan suomenkielinen asu on erittäin sujuvaa ja rikasta, mutta voidaan kysyä, olisivatko kartanoiden nimet voineet olla suomenkielisessä laitoksessa vain yhdellä kielellä, joko suomeksi tai ruotsiksi. Erikielisten nimien käyttö ilman johdonmukaisuutta on joissain kohdin hiukan hämmentävää. Jos Leppävaaran kartanon nimi on kirjassa Alberga, miksi sitten puhutaan Munkkiniemen kartanosta eikä Munksnäsistä? Samoin Hakunila on Håkansböle ja Nordsjön kartano on säilynyt ruotsinkielisessä asussaan, vaikka yleisesti puhutaan Vuosaaresta. Onko tässä haluttu säilyttää historialliset ruotsinkieliset nimet ja annettu periksi käännöksille vain silloin, kuin suomenkielinen nimitys on jo niin vakiintunut kielenkäyttöön, että sitä ei voida välttää? Kokonaisuutena käännös vaikuttaa sinänsä erinomaiselta. 

Kirjan värikuvat ovat tunnelmallisia ja erittäin korkealuokkaisia. Mukana on myös puistokuvia ja maisemia. Kirjoittaja lähestyy kohteitaan suhteessa niiden viitekehykseen, joka koostuu historiasta ja sukujen jatkumosta. Kartanon ympäristöt puistoineen huomioidaan erityisen tarkkaan, mikä avaa uusia näkökulmia, samoin kuin nimistön kehitys. Ainoastaan pohjapiirustuksia, läpileikkauksia ja materiaalien kuvausta jää kaipaamaan. Vaikka mukana on myös sisäkuvia, olisi rakennuksista voinut ottaa mukaan pohjakaavoja ja (tai) läpileikkauksen, mikäli sellaisia on saatavilla, sisätilan hahmottamiseksi. Ehkä jonkinlaista yhteiskunnallista pohdintaa olisi voinut sisällyttää mukaan myös renkien ja piikojen sekä alustalaisten osalta, ja koskien esim. vuoden 1918 tapahtumia.

Kaikenkaikkiaan Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla on teos, johon ehdottomasti kannattaa tutustua, riippumatta siitä, ihannoiko tuota mennyttä elämänmuotoa vai ei. Taiteellisen ulkoasunsa ja kiinnostavan sisältönsä takia se on mitä sopivin vaikka lahjakirjaksi. Samalla jää kysymään, eikö Lönnqvist voisi tehdä lisää vastaavanlaisia kirjoja niistäkin kartanoista, joista ei ole käytännöllisesti katsoen mitään tehty, tai niistä, joiden sisustukset tuhottiin 1970-luvun vimmassa kunnanisien hankittua kiinteistöjä yksityisiltä julkiseen käyttöön? Näitä meillä Suomessa löytyy. Lukuunottamatta muutamia poikkeuksia, kuten vaikkapa Tuomarinkylän, Kumpulan, Herttoniemen, Kulosaaren ja Munkkiniemen kartanoita, on kyse puurakennuksista. Tämä asettaa vielä lisähaasteensa rakennusten säilymiselle.

Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla luettuaan jää kaipaamaan Bo Lönnqvistiltä jatko-osia muista, varsinkin julkaisemattomista kartanoista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *