Victor Capesius (1907–85) oli romaniansaksalainen, joka valitsi isänsä tavoin elämänurakseen apteekkialan. Wienin yliopistossa 1933 farmasian tohtoriksi väitellyt Capesius toimi 1930-luvulla saksalaisen Bayerin lääketehtaan romanialaisen tytäryhtiön edustajana. Toisen maailmansodan myötä myös Capesius joutui vaihtamaan siviilielämän asepalvelukseen. Vuodesta 1940 vuoteen 1942 hän palveli Romanian armeijassa johtaen armeijan apteekkia. Tammikuusta 1942 kesään 1943 Capesius oli vapautettu asepalveluksesta ja toimi aiemmassa työssään Bayerin myyntiedustajana. Elokuussa 1943 hänen oli kuitenkin värväydyttävä etnisenä saksalaisena, ns. Volksdeutschena Saksan armeijaan – Stalingradin tappion jälkeen Hitlerin Saksa haravoi armeijansa mahdollisia rekrytointialueita aiempaakin tarkemmin.

Alun perin Capesius värvättiin Saksan kenttäarmeijan, Wehrmachtin, riveihin, mutta kun hänen komennuspaikakseen tullut lääkintäasema Varsovassa alistettiin SS:lle, merkitsi se myös Capesiukselle identiteetin vaihdosta: Hauptmann Capesiuksesta tuli SS-Hauptsturmführer Capesius. Varsovan lääkintäasemalta Capesius työskenteli lyhyillä komennuksilla farmaseuttina SS:n lääkintätuvilla Sachsenhausenin ja Dachaun keskitysleireillä ja päätyi lopulta osaksi Auschwitzin yhdistetyn keskitys- ja tuhoamisleirin henkilökuntaa. Auschwitzissa Capesius palveli leirin vastaavana apteekkarina huhtikuusta 1944 tammikuuhun 1945, jolloin leiri lopetti toimintansa.

Tässä tehtävässä Capesius huolehti leirin kaasukammioissa käytetyn Zyklon B -myrkkykaasun hankinnasta ja varastoinnista sekä osallistui myös leirin rautatierampilla Auschwitziin rahdattujen juutalaisten erotteluun välittömästi surmattaviin tai vielä pakkotyöhön kelpaaviin. Julkisuudessa tulokkaiden kohtalosta päättäminen on yleisimmin yhdistetty Auschwitzin pahamaineiseen lääkäriin, Josef Mengeleen, mutta hän ei ollut ainoa siihen osallistunut, vaan valinnasta vastaamassa oli myös muita SS-upseereita. Capesiuksen osalta näkyvä esiintyminen leirillä edesauttoi aikanaan hänen joutumistaan syytettyjen penkille. Sodan jälkeiset vuodet avoimesti omalla nimellään esiintyneen apteekkari Capesiuksen vapaus päättyi vuonna 1959 pidätykseen ja tutkintavankeuteen saksalaisten syyttäjäviranomaisen ryhdyttyä valmistelemaan näyttävää oikeudenkäyntiä Auschwitzissa toiminutta, siihen asti syytteiltä välttynyttä henkilöstöä vastaan.

Paljon porua, vähän villoja

Päinvastoin kuin teoksen kustantaja kirjan takakannen mainostekstissä lupaa, Posnerin teos ei ole tarina ”aiemmin tuntemattomaksi jääneestä Victor Capesiuksesta”. Tapaus Capesius on tunnettu jo 1960-luvun alun Auschwitz-oikeudenkäynnistä lähtien. Se on tuotu esiin niin oikeudenkäyntiin liittyvässä kirjallisuudessa kuin aihepiiriä sivuavissa hakuteoksissakin jo 1960-luvulta lähtien. Ennen Posnerin vuonna 2017 englanniksi julkaisemaa alkuteosta Capesius on ennättänyt olla myös saksalaisen kirjailija Dieter Schlesakin vuonna 2006 ilmestyneen romaanin Capesius, der Auschwitzapotheker keskushahmona. Ko. teosta myös Posner on käyttänyt lähteenään.

Lievästi sanottuna yliampuvana on pidettävä myös kustantajan kemian teollisuuden monialayhtiö IG Farbeniin liittyvää mainostusta kirjan takakannessa: ”Posner paljastaa myös, miten Bayerin emoyhtiö, Saksan suurin teollisuusyhtymä IG Farben toimi läheisessä yhteistyössä Auschwitzin keskitysleirin kanssa, testasi lääkkeitä vangeilla ja käytti pakkotyövoimana vankeja, jotka raatoivat itsensä kuoliaiksi.” IG Farbenin Auschwitz-yhteyksissä ei ole mitään uutta paljastamista. Yhtiön johtoa vastaan käytiin Nürnbergissä oikeutta vuosina 1946–47, minkä Posnerinkin teoksessaan mainitsee. Kaikki olennainen paljastettava on ollut julkista tietoa jo vuosikymmeniä.

Patricia Posnerin teos pohjautuu pääosin vuosien 1963–65 Auschwitz-oikeudenkäynnin aineistoon. Keskeinen osa tätä on 360 oikeudessa kuultua todistajalausuntoa. Näiden antajista 211 oli Auschwitzista eloonjääneitä entisiä vankeja. Capesiuksen tapauksessa kohtalokasta oli se, että useat todistajat pystyivät identifioimaan Auschwitzin lastausrampilla kohtaamansa SS-upseerin ennen sotaa tuntemaansa Bayerin lääke-edustaja Capesiukseen. Tämä tuotti Capesiukselle yhdeksän vuoden kuritushuonetuomion. Todistajalausuntojen perusteella oli osoitettavissa, että Capesius oli osallistunut vähintään neljän, kukin vähintään 2000 juutalaista sisältäneen junalastillisen lähettämiseen kaasukammioon.

Victor Capesiuksen urasta Auschwitzissa Patricia Posnerin teos ei tarjoa mitään varsinaisesti uutta, lähdeaineistohan on sama jo 1960-luvulta periytyvä. Posnerin oma kädenjälki näkyy lähinnä Capesiuksen toisen maailmansodan päättymistä välittömästi seuranneisissa vuosissa. Tekijä valottaa näiden osalta myös osin uuteen, nyt käytettävissä olevaan aineistoon pohjautuen Capesiuksen onnistunutta oikeuden välttelyä. Vaikka Capesius joutui SS-upseerina sekä brittiläisten että amerikkalaisten miehitysviranomaisten kuulustelemaksi ja hänen oli läpäistävä vielä lopuksi myös saksalainen ns. Entnazifizierung-oikeudenkäynti, niin hänen onnistui hyvällä onnella ja onnistuneella valehtelulla hankkia itselleen sotavuosien osalta puhtaat paperit.

Capesiuksen pakoiluvuosien tarkastelussa Posnerin teos tuo kiistämättä hyvin esiin sen toivottoman tilanteen, joka Saksan miehittäjillä oli heidän yrittäessään löytää useamman miljoonan sotavangin joukosta potentiaalisia sotarikollisia epäiltyjen yrittäessä parhaansa mukaan hämätä kuulustelijoitaan ympäristössä, jossa suuri osa saksalaisista näki miehittäjien oikeuden käytön vain voittajavaltioiden voitettuihin kohdistamina kostotoimina.

Huolimatonta historiankirjoitusta

Posner tuntee Capesiuksen elämänvaiheet hyvin ja hallitsee myös siihen liittyvän lähdeaineiston. Päähenkilön käsittelyn osalta teoksessa ei ole moittimista. Valitettavasti sama ei päde teoksen tutkimusotteeseen yleensä, se on paikka paikoin hyvinkin huolimatonta tai jopa väärää tietoa tarjoavaa. Esimerkkinä mainittakoon Posnerin viittaus Hitlerin Wannseen konferenssin jälkeen tammikuussa 1942 pitämään puheeseen, jossa Posner toteaa Hitlerin suulla: ”Juutalaiset tuhotaan ainakin tuhanneksi vuodeksi!” (s. 55). Suoran sitaattinsa lähteeksi Posner ilmoittaa John Cornwellin vuonna ilmestyneen paavi Pius XII:n elämäkerran. Miksi?

Miksi Posner ei käytä alkuperäislähdettä? Kysymyksessähän oli Hitlerin julkinen puhe, joka on löydettävissä jopa internetistä niin alkuperäisenä kuin käännöksenäkin. Jos Hitler olisi todella sanonut Posnerin esittämällä tavalla, niin Posner kirjoittaisi uusiksi holokaustin historiaa. Hitler ei puhunut puheessaan juutalaisten tuhoamisesta vaan siitä, että maailmanjuutalaisuus tulisi menettämään roolinsa (”…da der böseste Weltfeind aller Zeiten wieder wenigstens vielleicht auf ein Jahrtausend seine Rolle ausgespielt geben wird”). Ei voi epäillä, että Hitler ei olisi uhannut juutalaisten tuhoamisella, mutta hänen apogryfinen ilmaisunsa oli tietoinen valinta. Miksi hän olisi julistanut maailmalle konkreettisin sanoin valmiuttaan kansanmurhaan? Hämärä kiertoilmaus mahdollisesta maailmansodasta aiheutuvan laskun maksattamisesta maailmanjuutalaisuudella oli ollut tammikuusta 1939 lähtien esillä Hitlerin useammassakin puheessa.

Aivan uutta historiantutkimusta edustaa myös Posnerin väite siitä, että V2-raketin toisen maailmansodan aikana suunnitellut ja myöhemmin USA:n avaruusohjelman ehkä keskeisimmäksi hahmoksi noussut Wernher von Braun olisi tuomittu sotarikollisena (s.134). Missähän tämä olisi tapahtunut ja koska? Von Braunin V2-rakettien valmistamiseen käytettiin kyllä Mittelbau-Doran keskitysleirin vankeja, ja leirin henkilöstöä tuomittiin Yhdysvaltojen armeijan Saksassa vuonna 1947 järjestämässä oikeudenkäynnissä. Jo kaksi vuotta aikaisemmin Yhdysvaltoihin siirtynyttä von Braunia ei oikeuteen kuitenkaan vaadittu, ei edes todistajaksi. Uusi kotimaakin tarjosi etevälle raketti-insinöörille pikemminkin kultaa ja kunniaa kuin leivätöntä pöytää. Jos lehdistössä on von Braunin yhteydessä myöhemmin mainittu V2-rakettien rakentaminen orjatyövoimalla, niin siitä on vielä pitkä matka syytteeseen asettamiseen, saati sitten sotarikoksista tuomitsemiseen.

Posner antaa teoksessaan myös runsaasti tilaa saksalaisen kemianjätti IG Farbenin, Capesiuksen rauhanaikaisen työnantajansa Bayerin lääketehtaan emoyhtiön toiminnalle. Posner toteaa yhtiöstä lennokkaasti, että ”se oli käytännössä yksin vastannut natsien sotatuotannosta käärien samalla merkittävät voitot.” (s.145). Lauseen loppuosan todenmukaisuutta ei liene syytä epäillä, mutta vaikka IG Farbenilla olikin suvereeni asema räjähteiden tuottajana, niin millähän osastolla tämä kemian jätti tuotti esimerkiksi Saksan sodankäynnin tarvitsemat tykit, panssarivaunut, sukellusveneet, lentokoneet tai muun aseistuksen?

Faktoissa pysyminen ei kuulu Posnerin vahvuuksiin

Posnerin teoksesta löytää runsaasti erilaisia virheitä ja epätarkkuuksia niin Hitlerin Saksaan liittyvässä tapahtumahistoriassa, nimissä kuin terminologiassakin. Monet niistä ovat kieltämättä pieniä, mutta kun niihin törmää teoksessa jatkuvasti, ne antavat varsin huonon kuvan Posnerin halusta pysyä faktoissa tai ainakin hänen kyvystään tuottaa huolellista, asiasisällöltään moitteetonta tekstiä.

Todettakoon esimerkiksi, että Fritz Sauckel ei ollut Saksan työministeri (s.32) vaan työvoiman hankinnan päävaltuutettu. Työministerinä toimi koko Hitlerin hallinnon ajan Franz Seldte, joka ei onnekseen vastannut orjatyövoiman hankinnasta, mikä oli Sauckelin työkenttä. Tämä veikin Sauckelin sodan jälkeen hirttolavalle. Adolf Eichmann ei johtanut SS:n virastoa IV B4, kuten Posner toteaa (s.99). Kysymyksessä oli SS:lle alistetun valtakunnan turvallisuuden keskusviraston RSHA:n osasto.

Sotamarsalkka Kesselringin Posner on alentanut kenraaliksi (s.181). Asianajaja Benjamin Ferenczille Posner on sitä vastoin järjestänyt huomattavan virka-aseman korotuksen ja tehnyt tästä toisen maailmansodan jälkeisten sotarikosoikeudenkäyntien amerikkalaisen pääsyyttäjän (s.33). Tässäkin Posner antaa väärää tietoa, Ferencz toimi syyttäjänä vain yhdessä oikeudenkäynnissä. Amerikkalaisten yleisenä syyttäjänä toimiminen olisikin ollut melkoisen ylivoimainen tehtävä, sillä USA:n armeija järjesti Saksassa jo yksin kesäkuun 1945 ja joulukuun 1947 välillä lähes 500 sotarikosoikeudenkäyntiä.

Posner operoi myös luvuilla hyvin suurpiirteisesti. Hän muun muassa toteaa, että ”juutalaisvainojen kiihkeimmässä vaiheessa arviolta 800 000 Unkariin juutalaista lähetettiin surmattavaksi Auschwitzin kaasukammioihin” (s.17). Tämä olisi edellyttänyt, että käytännöllisesti katsoen koko Unkarin juutalaisväestö olisi lähetetty Auschwitziin. Näinhän ei ollut, ja alan tutkimuksessa holokaustissa kuolleiden Unkarin juutalaisten kolonaismääränkin katsotaan olleen vain noin 570 000:n luokkaa. Valtava luku tietysti tämäkin.

Edellä mainittuun liittyen voi todeta, että Posnerin tekstistä saa osin ristiriitaisen kuvan Auschwitziin lähetettävien juutalaisten kansallisesta alkuperästä. Toisaalla hän puhuu Unkarin juutalaisista (s.17) ja toisaalta Unkarin ja Romanian juutalaisista (s.73). Huomattakoon, että Romania kyllä vainosi juutalaisväestöään osin hyvinkin verisesti, mutta se silti ei lähettänyt omia juutalaisiaan Hitlerin tuhoamisleireille. Posner tarkoittaa tässä mitä ilmeisemmin Romanian Unkarille vuonna 1940 luovuttaman Pohjois-Transsilvanian juutalaisia. Tämän olisi voinut selvyyden vuoksi mainita.  Transsilvaniasta voisi myös tässä yhteydessä todeta, että en ymmärrä Posnerin toteamusta siitä, että vuonna 1940 laaditun Wienin sopimuksen myötä Unkari oli miehittänyt Transsilvanian, josta tuli kolmannen valtakunnan liittolainen. Mistä lähtien miehitetyille valtion osille on annettu valtion status?

Samaan suurpiirteisyyteen lukujen kanssa Posner syyllistyy myös väittäessään saksalaisten menettäneen Stalingradin taistelussa sotavankeina yli neljännesmiljoona sotilasta (s.101). Luku on karkeasti ylimitoitettu. Alan kirjallisuudessa sotavangeiksi joutuneiden määrän todetaan yleisimmin olleen noin 100 000 sotilaan luokkaa.

Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnit alkoivat jo vuonna 1945, ei vuonna 1946, kuten Posner väittää (s.133). Nürnbergiin liittyen voi myös todeta, että kaupungissa 1930-luvulla säädetyt, juutalaisilta kansalaisoikeudet vieneet lait tunnettiin Nürnbergin lakien tai Nürnbergin rotulakien nimellä, ei Nürnbergin rotusyrjintälakina, kuten Posner esittää (s.43). Posner toteaa myös, että sodan jälkeen Hitlerin Saksan pahamaineisten kansantuomioistuinten tuomareita vastaan ei nostettu minkäänlaisia rikossyytteitä (s.159). Tässä yhteydessä on turha puhua monikossa, Saksassa oli vain yksi kansantuomioistuin.

Kieliasussa ja suomennoksessa toivomisen varaa

Teoksen kieliasu ja suomennos ansaitsevat myös omat kommenttinsa. Ainakin minua häiritsee teoksen ylenmääräinen ”natsittelu” – natsit tekivät sitä ja natsit tekivät tätä. Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue olisi varmasti ollut ikionnellinen, jos kaikki saksalaiset olisivat olleet sen jäseniä, mutta termin liiallisella käytöllä on myös oma inflatorinen vaikutuksensa tyylirikosta puhumattakaan.

Minulle jää myös hämäräksi, mitä tekijä tarkoittaa vuoden 1940 Romaniassa vaikuttaneella ”uusfasistisella” miliisijärjestöllä (s.43)? Itse ymmärrän uusfasistiset liikkeet toisen maailmansodan jälkeiseksi ilmiöksi. Tai keitä olivat Posnerin mainitsemat Saksan armeijan ylipäälliköt (s.181)? Ylipäällikköhän on ylin päällikkö, kuten nimikin sanoo. Ei niitä voi olla yhtä enempää.

Suomentaja Niko Jääskeläisellä kontolle on laitettava kielellisiä ratkaisuja, joista olen kääntäjän kanssa eri mieltä. Miksi esim. erisnimi Kolmas valtakunta on aloitettu systemaattisesti pienellä k:lla? Kouluopetuksesta on jäänyt mieleen, että useampiosaiset erisnimet aloitetaan suomen kielessä ensimmäisen sanan osalta aina isolla alkukirjaimella. Ei tässä pitäisi olla merkitystä sillä, että ensimmäinen sana on järjestysluku. Kieltäydyn myös uskomasta, että Saksan liittotasavallassa 1960-luvulla pidetyssä oikeudenkäynnissä oikeuden puheenjohtaja tai asianajajat olisivat sinutelleet syytettyä (s.229). Jos englanninkielinen alkuteos hukkaa rajan sinuttelun ja teitittelyn väliltä, niin suomentajan tehtävä on palauttaa se käännökseen.

Suomentajan liiallisen kääntämisinnon kontolle on laskettava hänen pyrkimyksensä suomentaa myös sellaisia erisnimiä, joita ei ole aiheellista suomentaa. USA:n sotilastiedustelulla on tuskin ollut peitehanketta nimeltään ”Operaatio klemmari” (s.134). Mitä lisäarvoa lukija saa nimen ”Operation Paperclip” suomentamisesta? Jääskeläisen suomennoksessa esiintyy myös Saksan yritysmaailman taivaalla kummajainen nimeltään Rheini-metalliyhtiö (s.156). Mikä se on? Onko jopa Rheinmetall AG:n nimeä yritetty suomentaa?

Orjallinen englanninkielisen alkutekstin seuraaminen tuo käännökseen myös käsitteiden tai nimien vääristymiä. Suomennoksessa Saksan liittotasavallassa käyttää korkeinta valtaa liittopäivien asemasta parlamentti (s.160). Vaikka Habsburgien hallitsijasuvun nimi kirjoitetaankin Atlannin takana hyvin usein kovalla p:llä muodossa Hapsburg, olisi kääntäjän odottanut käyttävän meillä Suomessa omaksuttua kirjoitusmuotoa Habsburg – etenkin, kun se on kaiken lisäksi alkuperäinen.

Kustantaja Minervan kontolle on ilmeisesti laitettava uusi innovaatio, saksalaisten aatelisnimien aakkostaminen teoksen sisällysluetteloon von-etuliitteen mukaan. V-kirjaimen kohdalta löytyvät sulassa sovussa niin Bismarck, Braun, Oven kuin Verschuerkin. (s.314). Miten vain hankalammaksi tulee.

Työ maksaa, ja huolellinen työ arvattavasti vielä enemmän, mutta olisi myös kohtuullista olettaa, että kustantaja tarkastaisi markkinoille päästämänsä tuotteen edes silmämääräisesti. Näin ei ole tehty, vai miten voi esim. selittää, että teoksen luvun 7 osalta lähdeviiteosiosta puuttuvat viitteet 6–15 (s.214)?

Parasta antia raadollinen Capesius-kuva

Posnerin teoksen parasta antia on hänen tarjoamansa raadollinen kuvansa Capesiuksesta, Capesiuksen toiminnasta Auschwitzissa ja hänen esiintymisestään oikeudenkäynnissä. Uskottavaksi sen tekevät aikalaistodistajat, Capesiuksen toimintaa Auschwitzissa seuranneet sekä oikeudenkäynnin osalta istuntojen pöytäkirjat. Auschwitzin tapauksessa Capesiukselta puuttui kaikki idealismi. Romaniansaksalaisena hän oli välttynyt 1930-luvun Saksan kansallissosialististiselta aivopesulta. Ei ilmene, että hän olisi uskonut Hitleriin tai Suur-Saksaan ja sen suureen tulevaisuuteen. Uskottavinta on, että Victor Capesius uskoi vain Victor Capesiukseen. Kaiken mitä Capesius teki, hän teki omaksi hyödykseen.

Käytännössä tämä ilmeni konkreettisimmin kaasutettujen juutalaisten arvoesineiden ja kultahampaiden kavaltamisena. Hänen onnistui myös saada varastamansa kulta pienissä erissä pois Auschwitzista pesämunaksi sodanjälkeistä uutta elämää varten. Toiminnassaan Capesius syyllistyi valtiolta varastamiseen, mitä Saksan kansallissosialistinen järjestelmä ei katsonut hyvällä. Korruptiosta lievimmästä päästä langetettava rangaistus oli sota-aikana itärintamalle lähettäminen, rangaistusasteikkoa ankarimmasta päästä tulkittaessa kiinnijoutunutta odotti hirttotuomio. Capesiukselle kavaltaminen kuitenkin onnistui ja Auschwitzin kulta mahdollisti hänelle sodan jälkeen apteekkialalle paluun. Capesius asettui asumaan Göppingeniin Stuttgartin liepeille, jossa hän avasi apteekin vuonna 1950. Mistään pienestä kivijalkamyymälästä ei ollut kysymys, sillä Capesiuksella oli 1950-luvun puolivälissä apteekissaan jo 15 työntekijää. Myöhemmin Capesius hankki omistukseensa myös kauneussalongin.

Auschwitzin kulta mahdollisti Capesiukselle myös kalliiden oikeusavustajien hankinnan hänen jouduttuaan oikeuteen. Huippujuristeihin sijoittaminen myös kannatti, sillä Capesius oli seitsemästä oikeudessa murhasta syytetystä ainoa, jonka osalta oikeus päätyi lievempään tuomioon. Murhatuomion asemasta Capesius sai tuomion vain avunannosta murhaan.

Capesiuksen puolustautuminen oikeudessa on luku sinänsä. Hän kiermurteli kuin mato koukussa ja yritti käyttää kaikkia mahdollisia argumentteja kiistääkseen syyllisyytensä. Capesius veti puolustuksensa tueksi jopa kotikasvatuksensa. Koska hän oli varttunut kodissa, jossa Saksaa pidettiin lain ja järjestyksen mallimaana, niin tämän ansiosta hän selitti uskoneensa, että Auschwitzin toiminta oli täysin lain mukaista, silloinkin, kun leirin jotkut käytännöt tuntuivat poikkeuksellisen julmilta.

Yhdeksän vuoden kuritushuonetuomion saanut Capesius vapautettiin jo alle 2,5 vuoden vankeuden jälkeen. Lyhyempään vankeusaikaan vaikutti suurimmalta osin hänen tutkintovankeudessa viettämänsä 4,5 vuotta. Victor Capesiuksen elämässä olisi hyvinkin ainekset näytelmäelokuvaan, vaikka siitä ei mitään sankaritarinaa saakaan. Jos olisin elokuvan ohjaaja, niin päättäisin elokuvan kohtaukseen, jossa Capesius nähtiin vapautumisensa jälkeen Göppingenissä ensi kerran julkisuudessa. Kun Capesius saapui vaimonsa kanssa klassisen musiikin konserttiin, juhlayleisö osoitti hänelle raivoisin aplodein suosiotaan. Tämä jos mikä kuvastaa hyvin 1960-luvun Saksan liittotasavallan henkistä ilmapiiriä. Tässä valossa ei voi pitää yllättävänä sitä järkytystä, jonka saksalaiset kokivat 1970-luvulla, kun amerikkalaisen NBC-yhtiön minisarja ”Holocaust” vyöryi perjantai-iltaisin heidän olohuoneisiinsa paljastaen kaikessa raadollisuudessaan menneiden vuosikymmenien tekemiset ja tekemättä jättämiset.

Juttua muokattu 29.5.2019 klo 15.55: korjattu ingressiä – toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut seitsemän, ei kuusi vuosikymmentä.