Syyskuisena lauantai-iltana Ahvenanmerellä puhalsi navakka tuuli. Getalainen kalastaja toimitteli pihamaallaan omia askareitaan ja havaitsi mereltä kuuluneen koneen äänen äkkiä vaienneen. Mies ei kuitenkaan lähtenyt pienellä veneellään ottamaan asiasta selvää. Ilta alkoi pimentyä, eikä äänen päättyminen niin kovin kummallista ollut: purjealuksen moottorihan sammutetaan, kun purjeet on nostettu ja ne alkavat vetää.

Sunnuntaiaamuna, kun Getan asukkaat saaristolaisten ikiaikaiseen tapaan kiertelivät tutkimassa, mitä aallot olivat tuoneet maihin, rannoilla tehtiin hälyttäviä löytöjä. Meressä kellui vuodevaatteita ja ruokatavaraa, ja kun viranomaiset ja paikalliset kalastajat aloittivat mahdollisen haaksirikkoutuneen aluksen etsinnät, merestä löytyi ensin nuoren miehen ja sitten tyttölapsen ruumis. Maanantaina nostettiin vielä yksi vainaja, teini-ikäinen poika.

Jo tätä ennen oli löytynyt kaikenlaista laivaan kuulunutta tavaraa, muun muassa pelastusrengas, jossa luki Verna ja laivan kotipaikka Turku. Tragedian suuruus paljastui vasta useiden päivien päästä: haaksirikossa menehtyi kaikkiaan 25 ihmistä.

Kyseessä on siis Suomen rauhanajan historian suurimpiin kuuluva merionnettomuus Estonian ja Raumalla uponneen yhteysvene K-8:n jälkeen. Estonian haaksirikossa syyskuussa 1994 sai surmansa yli 800 ihmistä, K-8 törmäsi satamahinaajaan joulukuussa 1964, jolloin 28 nuorta hukkui.

Kohti uutta elämää – huonokuntoisella laivalla

Sodanjälkeisessä Suomessa yhteiskunta natisi liitoksissaan ja kaikesta oli puutetta. Niukka toimeentulo ja osittain myös epävarma poliittinen tilanne sai monet kansalaiset harkitsemaan ulkomaille lähtöä. Sanomalehdissä oli pikkuilmoituksia, joissa tarjottiin paikkoja kaukopurjehduksille tai kesälomaa pasaatituulissa. Nimimerkkien takana piileskeli yrittäjiä, jotka olivat valmiita viemään Ruotsiin tai kauemmaskin myös ihmisiä, jotka eivät olisi laillisin keinoin voineet matkustaa. Passin saaminen oli kenelle tahansa mutkikas projekti.

Vernan matkustajat, jotka Johanna Pakola kirjassaan esittelee, tulivat hyvin monenlaisista oloista. Mukana oli muutama maailmaa nähnyt mies, mutta useimmat olivat käyneet ulkomailla ainoastaan jatkosodan aikana jalkapatikassa. Ainakin yhden helsinkiläisperheen lähtöä vauhditti ylimitoitettu kommunismin pelko. Toinen, Imatralla asunut pariskunta, epäili että uusi sota syttyisi lähiaikoina ja halusi kahden alakouluikäisen tyttärensä kanssa paeta mahdollisimman kauas, joko Brasiliaan tai Australiaan. Imatralainen sisaruspari, joista vanhempi oli 25- ja nuorempi 20-vuotias, näyttää olleen liikkeellä hieman seikkailumielellä tai sitten toinen poikaystävänsä mukana, toinen siskoa saatolla.

Kirjasta käy ilmi, miten salassa matkavalmisteluja jouduttiin tekemään. Ihmiset myivät omaisuuttaan tai muuttivat sitä helpommin mukana kuljetettavaan muotoon. Joku arvioi turkisten ja harmonikkojen käyvän kaupaksi määränpäässä, joka oli monella joko Pohjois- tai Etelä-Amerikka. Se, että Australiaan menevät matkalaiset nousivat samaan laivaan, vihjaa että Vernan oli tarkoitus purjehtia Tanskaan tai Englantiin, joista matkaa olisi jatkettu oikeilla valtamerialuksilla.

Tuttaville ja sukulaisille ei matkan määränpäätä yleensä paljastettu, vaikka kymmenientuhansien markkojen (nykyrahassa siis useiden tuhansien eurojen) hintaiset matkaliput hankittiin joissakin tapauksissa heiltä lainatuilla rahoilla.

Verna oli rakennettu Nauvossa vuonna 1901. Alun perin se oli ollut yksimastoinen jahti, mutta takiloitu sittemmin kaljaasiksi, jolloin mastoja oli kaksi ja purjepinta-alaa siis enemmän. Alus kuljetti rahtia Itämerellä ja Saaristomerellä ja liikkui useimmiten purjeilla – 20 hevosvoiman Wickström-merkkinen kone oli 17 metriä pitkälle ja melkein kuusi metriä leveälle alukselle ainakin nykymittapuun mukaan aivan liian pieni.

Verna oli ilmeisen merikelpoinen, mutta nähtävästi hieman huonokuntoinen. Uudessakaupungissa olevalla Janhuan telakalla aluksen pohjaa tilkittiin ja se tervattiin kauttaaltaan. Vajaat viisikymmentä vuotta ei ole hyvin hoidetulle puualukselle välttämättä ikä eikä mikään, mutta pohjan tilkitseminen viittaa siihen, että kunnostustyöt olivat jonakin vuonna jääneet vähäisiksi.

Kummastusta telakalla herätti, että sisätiloihin piti rakentaa väliseiniä ja vuoteita. Laivan ostanut sähköasentaja Tauno Savola, joka oli perheineen matkalla mukana, ja hänen liikekumppaninsa näet väittivät, että laivalla oli tarkoitus kuljettaa rahtia Suomen lähivesillä.

Mitä merellä tapahtui?

Laivan lähtösatamaksi oli valittu Uusikaupunki siksi, että Turussa oli suurempi mahdollisuus törmätä Valtiollisen poliisin etsiviin, jotka olisivat esittäneet kiusallisia kysymyksiä ja kenties estäneet lähdön. Koska matkan primus motorina toimineella Tauno Savolalla ei itsellään ollut merenkulkukokemusta, hän värväsi kapteeniksi Pekka Itävuoren, jolla oli laivuritutkinto. Tämä oli aiemmin kipparoinut muuatta kaljaasia, jonka epäiltiin salakuljettaneen ihmisiä Kotkasta Tukholmaan.

Joidenkin tietojen mukaan kapteeni ei olisi ollut kovin halukas lähtemään, vaan hänet olisi pakotettu mukaan aseella uhaten.

Joka tapauksessa laivaan nousi joukko toivorikkaita uuden elämän etsijöitä. Varhain lauantaiaamuna Vernan köydet irrotettiin laiturista. Sitten alus sivuutti Isonkarin majakan, ja joidenkin silminnäkijöiden mielestä se kiersi merimerkkejä väärältä puolelta. Suunta oli kohti Ruotsin rannikkoa. Kannella nähtiin kaksi miestä, jotka oletettavasti tutkivat merikarttaa.

Tämän jälkeen aluksesta ei kuultu eikä siitä ole myöskään näköhavaintoja. Getan vesille päätyminen tarkoittaisi sitä, että alus olisi kääntynyt etelään. Oliko se menossa kohti Tanskaa?

Oleellisempi kysymys on, mitä laivalle tapahtui. Viiden boforin (nykymitoilla noin 10 metriä sekunnissa) tuuli on toki avomerellä navakkaa, mutta lähes parikymmenmetrinen alus selviää siitä normaalioloissa. Ellei muuten, niin purjeitaan reivaten.

Kun selvisi, että Verna oli uponnut, sanomalehdet arvailivat onnettomuuden syytä. Haaksirikon aiheuttajaksi arveltiin ajomiinaa. Pakola ei lähdeaineistojen puuttuessa ota asiaan kantaa, mutta pitää miinaa epätodennäköisenä; räjähdys olisi varmaan kuultu maissa siinä missä moottorin äänikin. Mahdollisesti alus osui matalikkoon, menetti kölinsä ja upposi muutamassa minuutissa. Syynä olisi ollut joko kovan aallokon tai ohjausvirheen aiheuttama eksyminen väylältä; osa Ahvenanmaan vesistä on varsin karikkoisia.

Matkustajien ruumiita ei löydetty kolmea enempää. Kaksi heistä haudattiin viikko onnettomuuden jälkeen Getan hautausmaalle, kolmannen suku halusi tuoda kotipaikkakunnalle Helsinkiin. Vajaan vuoden kuluttua muut vainajat siunattiin mereen jääneinä ja heistä julkaistiin yhteinen kuolinilmoitus.

Jotkut sentään onnistuivat

Vernan haaksirikkoa ja sen syitä toki tutkittiin, samoin matkalle lähteneiden taustoja. Valtiollinen poliisi (myöhemmin Suojelupoliisi) suoritti kuulusteluja ja omaiset yrittivät saada selkoa tapahtumien kulusta, mutta tuloksia ei tullut. Edes laivan hylkyä ei löydetty; kadoksissa se on edelleen.

Huhuja sekä lähtijöiden että itse onnettomuuden ympärillä kierteli jo heti tapahtuman jälkeen eikä mysteeri ole kuluneina vuosikymmeninä valottunut yhtään enempää. Kirjan esipuheessa Johanna Pakola, joka on merihistoriaan erikoistunut tietokirjailija, sanoo tutkineensa asiaa kymmenen vuotta ja käynnistäneensä siinä yhteydessä etsinnät Vernan hylyn löytämiseksi. Sen uppoamispaikka on tuntematon, koska reitti ei ole tiedossa.

Kirja on koostettu erilaisten arkistolähteiden ja sanomalehtien sekä Vernan haaksirikossa surmansa saaneiden ihmisten sukulaisten haastattelujen pohjalta. Matkustajien esittely on koskettava, vaikka kirjoittaja ei levittele traagisia yksityiskohtia, vaan ainoastaan toteaa ne. Jostakin perheestä matkalle lähti vain isä, koska rahaa koko perheen matkaa varten ei ollut. Äiti ja lapset jäivät lähes puille paljaille, odottamaan että mies lähettäisi heille matkarahat heti kun olisi päässyt Amerikkaan tienaamaan. Toisessa kodissa taas pojan piti mennä isän mukaan; lähtöpäivän aamuna suunnitelma muuttui vaikka vaatteet oli jo pakattu isän matkalaukkuun.

Muutamat matkalle aikoneet peruuttivat viime tipassa syystä tai toisesta. Yhdessä tapauksessa peruutus aiheutui perheenäidin pahoista enneunista.

Vernan tarinan lisäksi kirjassa on kertomus kaljaasi Eevan Amerikan-purjehduksesta. Sekin alkoi syksyllä 1948, ja kertomuksen pohjana on alun perin Lavansaaresta lähteneen, Helsingissä laivurina ja talonmiehenä toimineen miehen kertomus siitä miten hänen kolmilapsinen perheensä, muutamat muut suomalaiset sekä joukko virolaisia matkusti pienellä puisella purjealuksella ensin Doveriin, sieltä Madeiralle, josta yli Atlantin. Koettelemuksia riitti, mutta tammikuussa 1949 kaljaasi saapui Dominikaaniseen tasavaltaan ja määränpäähänsä USA:han eli Floridan Miamiin. Vastaanotto oli lämmin ja sen noteerasi jopa paikallinen sanomalehti.

Sekä Vernan että Eevan tarinoista näkyy, miten vähäisin tiedoin ja olemattomin varustein ihmiset olivat valmiita lähtemään uusiin, mielestään parempiin oloihin. Vaikka Pakola ei edes vihjaa yhtäläisyyksistä, kirjaa lukiessa hiipivät väkisinkin mieleen Välimerta ylittävät ja Kreikan, Italian ja Espanjan rannikoille haaksirikkoutuvat, Afrikan puolelta lähteneet kumiveneet.

Merihistorialla on monet kasvot. Vernan tarina edustaa niistä surullisimpia.