Malinin kohtalo on innoittanut ruotsalaisia historioitsijoita, kaunokirjailijoita, TV-ohjelmien tekijöitä ja jopa muusikoita. Jo 1787 Uppsalan yliopiston professori Erik Mikael Fant kirjoitti tutkielman Ruotsin noituusoikeudenkäynneistä ja mainitsi siinä Magdalena Matsdotterin. Hänen kirjastaan Rafael Hertzberg löysi maininnan ja sisällytti tiedon Helsingin yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaansa Vidskepelse i Finland på 1600-talet (1889). Malin mainitaan myös useissa Ruotsin ja Tukholman historian yleisesityksissä sekä noituusoikeudenkäyntejä koskevissa historiakirjoissa. Dosentti Marko Lambergin laajalle yleisölle tarkoitettu Noitaäiti-kirja on kuitenkin perusteellisin selvitys noidaksi väitetystä Malinista ja hänen kohtalotovereistaan. Toisin kuin muut historioitsijat Lamberg huomioi useiden noitien kuulumisen maahanmuuttajiin, joita asui paljon Södermalmilla.

Oppimattomana kansanihmisenä Malin olisi tuskin tuottanut kirjeitä, päiväkirjoja, muistelmia tai muita henkilökohtaisia dokumentteja, joiden avulla tutkija olisi voinut rakentaa hänen elämäntarinansa. Viralliset asiakirjatkin kertovat hänestä vasta sitten, kun hän joutuu tekemisiin oikeuslaitoksen kanssa, ensin miehensä edesottamusten vuoksi ja sitten, kun eri oikeusasteissa tutkitaan häneen itseensä kohdistettuja noituussyytöksiä.

Laatiessaan yhä uusia pöytäkirjoja noitaoikeudenkäynneistä kirjurit tuottivat Malinista enemmän tietoja kuin yhdestäkään kunniallisesti eläneestä kansannaisesta. Kämneri-, raastuvan-, hovi- ja komissoriaalioikeuden pöytäkirjat koskevat Malinin elämän synkkiä puolia lainlaatijoiden, tuomarien ja kirjurien näkökulmasta, mutta ne valaisevat myös Ruotsin suurvalta-ajan kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa. Henki- ja kirkonkirjoista sekä yksittäisistä Tukholman kaupunginhallinnon asiakirjoista on myös löytynyt tiedonmurusia, jotka valottavat Malinin, hänen perheenjäsentensä ja aikalaistensa elämää ja toimintaa.

Taikauskoa ja muukalaiskammoa

Malin Matsintyttären tarina ei ole kertomus vain yhden naisen kohtalosta, vaan se avaa näkymän myös muiden ”noitanaisten” elämään ja ajan henkiseen ilmapiiriin. Noitajahdin ohessa Lamberg kuvaa kaupunkilaisten arkea, ajatuksia ja uskomuksia. Hän osoittaa myös, että oppimattoman väen lisäksi taikauskoisia ja ennakkoluuloisia olivat myös korkeasti koulutetut papit, professorit ja tuomarit. Kaupungin vähäväkisten tavoin nämä uskoivat yliluonnolliseen pahuuteen ja Paholaisen kanssa liittoutuvien noitien olemassaoloon. Sitä paitsi ruotsalaisia vaivasi ilmeinen muukalaiskammo – ennakkoluulo muualta tulleita ja varsinkin suomalaisia kohtaan, jotka olivat kuuluja loitsimis- ja parantamiskyvystään. 1600-luvulla Tukholmassa oli useita suomaisia tietäjiä ja parantajia.

Jo ennen kuin lukija avaa Lambergin kirjan, hänet pysäyttää Malinin katse Timo Nummisen suunnittelemassa upeassa kannessa. Naisen meripihkanväriset silmät tuijottavat lukijaa rävähtämättä samalla, kun noitaoikeudenkäynnin pöytäkirjan pergamentti niiden alla kärventyy hitaasti noenmustalla taustalla. Takakannessa Malinin silmät ovat sulkeutuneet, mutta dokumentin riekaleet palavat yhä. – Komissoriaalioikeuden alkuperäinen asiakirja on sentään edelleen ehjänä Tukholman Riksarkivetista.

Lambergin Noitaäiti: Malin Matsintyttären tarina on sikäli harvinainen tietokirja, että sen alussa on henkilöluettelo niin kuin teatterin ohjelmalehtisessä. Listassa on 168 nimeä, joista moni on rinnakkaisnimi; esim. Agnis Johanintytär on myös Giöstas-Finskan, Johan Johaninpoika Gävlen poika ja Malin Matsintytär Rumpare-Malin, jota kutsutaan myös saunasuomalaiseksi. Luettelossa on aikuisia, lapsia, naisia, miehiä, rahvasta ja säätyläisiä. On piikoja, renkejä, käsityöläisiä ja kauppiaita. On kirkkoherroja, lääkäreitä, tuomareita ja jalosukuisia. Henkilöt liittyvät niihin oikeudenkäynteihin, joihin Malin Matsintytär joutui 1668 ja 1676. Heidän nimiasunsa Lamberg on yhdenmukaistanut niin, että esimerkiksi lähteiden Matsdotter ja Sigfridsson ovat kirjassa Matsintytär ja Sigfridinpoika.

Kirjassa onkin kyse melkoisesta näytelmästä, jonka juoni etenee kliimaksien ja suvantojen kautta. Tarina rakentuu asiakirjojen huolelliselle tulkinnalle, mutta paikoin Lamberg innostuu faktojen puuttuessa kertomaan aikakauden yleiseen tuntemukseensa nojautuen, mikä olisi ollut mahdollista 1600-luvun Ruotsissa ja Södermalmilla. Hän ei paheksu ketään, vaan pyrkii säilyttämään jokaisen ihmisarvon huolimatta kunkin käyttäytymisestä.

Teoksensa alussa Lamberg pohtii tutkimusaiheeseensa ja -kohteisiinsa liittyviä eettisiä ongelmia kuten nykyisin historiantutkimuksissa on tapana tehdä. Hän toteaa, ettei Malinilla eikä hänen aikalaisillaan ole enää yksityisyydensuojaa puhtaasti juridiselta kannalta katsottuna, vaan kaikki heitä koskevat lähteissä mainitut asiat voidaan kertoa julkisesti. Toinen asia on, miten ihmisistä kerrotaan. Lamberg katsoo, että oikeusmurhan uhriksi joutunut Malin kuten muutkin tapahtumiin osalliset tulevat kirjassa asiallisesti ja tasapuolisesti kohdelluiksi. Hän toteaa myös, että Malinin ja hänen perheenjäsentensä elämänvaiheita sekä muiden mainittujen ihmisten tekoja on täytynyt käsitellä avoimesti, jotta Malinin roviokuolemaan johtaneita tapahtumia voisi ymmärtää. Lamberg toivoo myös, että nykyihminen oppisi jotakin kirjan kuvaamista tapahtumista ja tajuaisi, millaiset seuraukset voi olla hatariin tietoihin perustuvalla hätäisellä joukkoleimaamisella tai sillä, että ihmiset eivät tiedosta ennakkoluulojensa ja tunteidensa vaikutusta omaan toimintaansa. – Samaa toivon minäkin tänä some-aikana.

Varsinaisia lähdeviitteitä teoksessa ei ole, mutta kirjan lopun lähdeluettelossa Lamberg mainitsee luvuittain ja aihepiireittäin alkuperäislähteet ja tutkimuskirjallisuuden, jotta lukija saa tietää, mihin hän päätelmänsä perustaa. Hakemistoa kaipasin useita kertoja, mutta kustantaja lienee katsonut sen tarpeettomaksi. Synkkään aiheeseen liittyvä kuvitus on synkkä, pelkästään mustavalkoinen. Teos sisältää 32 luetteloitua kuvaa: mm. näkymiä Tukholmasta, karttoja, kirkkomaalauksia paholaisineen, muotokuvia, noitasapattia esittäviä kaiverruksia ja tuomioistuinten pöytäkirjoja. Muutaman vinjetin alkuperää ei kuitenkaan mainita missään.

Kaunokirjallisia tehokeinoja

Heti Noitaäidin alussa Lamberg paljastaa Malinin kuolinpäivän, 5.8.1676, jolloin naisparka sai kokea aikansa rangaistuksista kovimman, elävältä roviolla polttamisen. Samaa rangaistusta ei langetettu kenellekään muulle Ruotsissa noitana tuomitulle. Muuten kerronta etenee jokseenkin aikajärjestyksessä. Historiallisen preesensin ahkera käyttö antaa tekstille kaunokirjallisen sävyn, samoin se, että aika ajoin tekijä päästää ääneen Malinin sekä muut syytetyt, todistajat ja tuomarit. Tämä onnistuu poimimalla pöytäkirjoista puheenvuoroja sellaisina, kuin kirjuri on ne muistiin merkinnyt.

Tekijä ei ole lisännyt vuorosanoihin mitään sellaista asiatietoa, jota ei ole mainittu alkuperäislähteissä, vaikka tulkitseekin sopivissa kohdissa lausunnoiksi, vastauksiksi, kysymyksiksi ja puhutteluiksi lausumia, jotka on kirjattu pöytäkirjoihin lyhennettyinä. Myös kuvaukset ihmisten tunnetiloista ovat peräisin pöytäkirjoista. Ennallistaessaan ääneen lausuttua ja pohtiessaan lausumien taustoja ja tarkoitusperiä tekijä on pyrkinyt pääsemään lähelle aikalaisten todellista puhetta, ja onnistunut siinä uskottavasti.

Malin Matsintyttären tarinassa on kaikkiaan 26 lukua, joiden pituus vaihtelee parista kolmesta sivusta pariinkymmeneen. Lyhimpiä ovat luvut, joissa tekijä hahmottelee syytettyjen naisten henkilökuvia, ja pisimpiä luvut, jotka kertovat Ruotsissa vuosina 1668–1676 velloneesta ”suuresta Blåkulla-hälystä” ja noitahysterian saapumisesta Tukholmaan. Pitkähkö on myös suomalaisten loitsimis- ja parantamistaidoista kertova luku. – Blåkulla-nimitys tulee ilmeisesti sanasta Blocksberg, joka tarkoitti saksankielisessä maailmassa paikkaa, johon noidat kerääntyvät vappujuhliinsa. Tanskassa ja norjassa nimi on Bloksberg.

Mikä noitaäiti?

Lambergin kirjan päähenkilö, Malin Matsintytär, oli lähtöisin Pohjanmaalta; lisänimi Rumpare-Malin lienee viitannut hänen asuinpaikkaansa Södermalmilla. Hän oli muuttanut 21-vuotiaana Tukholmaan, missä asui 35 000 – 40 000 henkeä; ensimmäisen tai toisen polven suomalaisia heistä oli muutama tuhat. Eri yhteyksissä antamiensa tietojen mukaan  Malin oli syntynyt 1610, 1613 tai 1616. Ensimmäisen avioliittonsa hän solmi noin 25-vuotiaana vuoden 1638 tienoilla itseään parikymmentä vuotta vanhemman ruotsalaisen lesken, Erik Nilsinpojan kanssa. Ensimmäinen vaimo oli synnyttänyt tälle kuusi lasta, mutta ei tiedetä, montako heistä eli isän avioituessa toisen kerran. Erik oli työskennellyt Tukholman lähistöllä Vällingen ja Nackan ruukeilla langanvetäjänä, mutta vanhoilla päivillään hän valvoi yleistä järjestystä ja paloturvallisuutta Tukholman kaupunginvahtina.

Viimeistään vuonna 1657 Malin ja Erik asettuivat Södermalmille, missä he asuivat ainakin 1668 omassa talossa, ja heillä on kolme lehmää. Avioliiton aikana Malin oli raskaana kaikkiaan 15 kertaa, mutta lapsista aikuisiksi elivät vain 1655 syntynyt Annika ja 1657 syntynyt Maria. Nuorena Malin lienee toiminut piikana, mutta myöhemmin hän tarjosi saunassaan kylpymahdollisuutta kaupunkilaisille. Lisäksi hän toimi kätilönä. Suomea taitavan lapsenpäästäjän palveluksia käyttivät varsinkin Södermalmin suomalaiset.

Vuonna 1668 paljastui, että Erik Nilsinpoika oli toista vuotta tyydyttänyt ”luonnottomia” himojaan perheen lehmien kanssa, minkä tyttäret olivat nähneet. Annikan ja Marian räväytettyä totuuden isänsä silmille itsesyytösten vaivaama mies tunnusti rikoksensa sekä kämneri- että raastuvanoikeudessa, missä Malin ja tytöt joutuivat todistamaan. Jumalan ja ihmisten lain perusteella mies tuomittiin kuolemaan. Mestaus ja polttaminen tapahtui vielä samana vuonna Svean hovioikeuden vahvistettua tuomion. Skandaali leimasi Malinin, mutta hän avioitui uudelleen vuoden 1669 lopussa tai 1670 alussa Anders Arendtinpojan kanssa. Tämä kuoli varsin pian, ja Malin oli leski vuoden 1676 noitaoikeudenkäynneissä, joissa Annika ja Maria joutuivat taas todistamaan.

Blåkulla-hysteria leviää Tukholmaan

”Suuri epäjärjestys” alkoi Taalainmaan perukoilla Älvdalenissa, missä ensimmäinen noituuteen liitetty episodi ilmeni lokakuussa 1667. Kun häly kasvoi ja yhä uusia ihmisiä syytettiin lasten kuljettamisesta Blåkullaan Paholaisen kesteihin, tapaukset vietiin käräjille. Sadat lapset, nuoret ja piiat todistivat oikeudessa, eikä heidän tarinoitaan epäilty, kun he väittivät naisten vieneen heitä Blåkullaan yöllä ja jopa heidän nukkuessaan. Myös lapsia, jotka kertoivat menneensä itsekin Paholaisen luo, syytettiin noituudesta.

Noitajahti ei ollut Ruotsissa uutta, sillä Smålandissa, Götanmaalla, Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa oli jo aikaisemmin käsitelty noitasyytöksiä. Mutta oli tavatonta, että hysteria levisi Tukholmaan. Vuonna 1674 erään Hälsinglandista tulleen naisen 8-vuotias tytär väitti muurarimestari Jöran Gallen vaimon, Brita Sippelin, jota sanottiin Nenättömäksi miehensä ulkonäön takia, vievän häntä Blåkullaan. Viranomaiset eivät silloin pitäneet väitteitä tosina ja yrittivät vaientaa huhuja. Mutta levottomuus lisääntyi, kun 1675 Gävlen kirkkoherran vaimoon kohdistettuja noituusepäilyjä käsiteltiin Tukholmassa Svean hovioikeudessa.

Samana vuonna hysteria pääsi todella valloilleen ja näkyi selvimmin Södermalmilla, mihin 12-vuotias Johan Johaninpoika Griis oli lähetetty kesän korvalla Gävlestä tätinsä luo, koska hänen äitinsä istui vankilassa noituudesta syytettynä. Poika alkoi levittää lasten joukkoon noitajuttuja. Hän kertoi käyneensä Blåkullassa usein ja vieneensä Saatanan luo muitakin lapsia. Ei ihme, että noidat alkoivat vaivata lapsia etenkin öisin heidän nukkuessaan. Lapset ja nuoret alkoivat nimetä heitä Paholaisen luo vieviä naisia. Ensimmäisiä olivat Brita Sippel ja hänen sisarensa, leipurinvaimo Anna Sippel, joiden isä oli saksalainen. Gävlen poikaa itseäänkin alettiin epäillä Paholaisen kätyriksi, kun hän tiesi Blåkullasta niin paljon. Oikeus käsitteli asiaa pitkään ja tuomitsi hänet kuolemaan, vaikka oikeuslaitoksen päällikkö, drotsi Per Brahe totesi pojan tavattuaan, että tämä oli pikemminkin vähälahjainen ja Paholaisen nostattamien harhojen uhri kuin Saatanan liittolainen. Johanin nuoren iän takia tuomiota ei pantu täytäntöön heti, vaan poika suljettiin lastentaloon.

Erityistuomioistuin

Lasten ja nuorten nimetessä yhä uusia naisia, jotka olivat muka vieneet heitä Blåkullaan, eivät kämnerin- ja raastuvanoikeudet pystyneet käsittelemään noitajuttuja riittävän rivakasti. Niiden kokoonpanoa kasvatettiin lokakuussa 1675 kahdella raatimiehellä ja kirkonmiehellä. Myös Svean hovioikeuden työtaakka kasvoi, koska sen oli vahvistettava kaikki kuolemantuomiot. Siksi kuningasta pyydettiin nimittämään myös pääkaupunkiin erityistuomioistuimen, joita oli jo nimitetty noitajahdin villitsemiin pohjoisiin maakuntiin.

Toukokuussa 1676 Kaarle XI perusti Tukholmaan kuninkaallisen komissoriaalioikeuden, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa huolestuneet vanhemmat ja vaientaa turhat puheet. Tuomioistuimeen kuului 13 jäsentä, ja puheenjohtajana toimi kuninkaallisen kanslian edustaja Wilhelm Julius Cloyet. Muina jäseninä toimi yksi kansliasihteeri, kaksi lääkäriä, kolme oikeusoppinutta ja kuusi pappia. Apunaan näillä oli kaksi kirjuria ja neljä käytännön apulaista. Oikeuden istunnot pidettiin Tukholman eteläisessä kaupungintalossa eli Södermalmin virasto- ja oikeustalossa, jossa toimi myös Södermalmin kämnerioikeus. Jäsenille hankittiin nahkapäällysteiset tuolit, ja tuomarien pöytä peitettiin punaisella kankaalla, jotta se näytti arvokkaalta. Syksyllä pöydälle hankittiin vielä kaksi metallilevyä ja näiden päälle tinakyntteliköt kynttilöineen. – Komissoriaalioikeuden istunnoissa kertyneet pöytäkirjat ja muut oikeuden toimintaan liittyvät asiakirjat ajalta 30.6.1676–3.7.1677 on koottu kuuteen sidokseen ja sijoitettu Ruotsin Valtionarkistoon.

Oikeustapauksia riitti. Mutta niiden virallinen käsittely ei tyydyttänyt ihmisiä, vaan he kokoontuivat iltaisin noitavalvojaisiin, joissa lapsia valvotettiin, jotta selviäisi, miten ja milloin noidat veivät näitä Blåkullaan. Papit pitivät myös kinkereitä, joilla yritettiin vahvistaa lasten pysymistä kristillisessä uskossa. Mutta tilanne vain paheni.

Lapset ja piiat emäntiä vastaan

Tukholman vuoden 1676 noitaoikeudenkäynneissä kuultiin satoja todistajia, naisia, miehiä, nuoria ja jopa alle 10-vuotiaita lapsia. Avaintodistajiksi ja melkoisiksi vallankäyttäjiksi nousi kuusi nuorta piikaa, joiden joukossa oli kolme suomalaista. Piioista näkyvin oli 18-vuotias Lisbet Carlintytär, joka yllytti muitakin piikoja todistamaan emäntiään ja naapurin vaimoja vastaan sekä usutti nuoria todistamaan jopa äitejään vastaan. Myös nuoret tytöt ja pojat yllyttivät toisiaan kertomaan Blåkulla-tarinoita ja -kokemuksia.

Kun tuomarit ja muut aikuiset uskoivat alaikäisten todistajien Blåkulla-kertomuksia, kertojat innostuivat entisestään. Tarinat saattoivat olla ajanvietettä, mutta ne nostivat kertojien statusta lähiympäristössään. Niiden kertominen voi myös tuottaa aineellista hyötyä kertojille: rahaa, ruokaa, juomaa ja vaatteita, joita kuulijat tarjosivat myötätunnosta. Kuten Lamberg toteaa, Blåkulla-hysteria antoi lapsille, naimattomille nuorille miehille ja naisille sekä piioille ennennäkemättömät mahdollisuudet horjuttaa porvariston naisten asemaa, lähettää näitä vankeuteen ja jopa päättää näiden elämän.

Kovin korkea-arvoisiin henkilöihin kohdistuneita syytöksiä tuomarit eivät uskoneet, mutta tavallisista kaupunkilaisista todistajat voivat huoletta kertoa melkein mitä tahansa, ja heitä uskottiin. Kuusi–seitsemänvuotiaiden lastenkaan sanoja ja kokemuksia ei alempien oikeuksien enemmistö epäillyt. Johdattelevilla kysymyksillään ja painostamalla tuomarit houkuttelivat todistajilta yhä lisää tarinoita. – Tivaaminen tuo mieleen, että ainakin joku kuulustelijoista on saattanut tuntea saksalaisen inkvisiittorin 1486 julkaiseman noitien kuulusteluoppaan Malleus maleficarum, joka on suomeksi ilmestynyt nimellä Noitavasara (2014). – Syytetyn asema taas oli toivoton, eikä syytteiden kiistäminen pelastanut ketään. Syyttömyyskin oli näet todistettava, mikä oli ihan mahdotonta. Kun yleinen mielipide vaati noitien tuomitsemista, Svean hovioikeus taipui sen edessä ja vahvisti tuomioita.

Tukholman noitia

Vuonna 1676 Tukholmassa poltetuista noidista ei Malin Matsintytär ollut ainoa. Muutaman kuukauden aikana roviolle vietiin monta muuta porvarin leskeä, vaimoa, tytärtä ja piikaa. Jo huhtikuun lopulla 1676 mestattiin ja poltettiin ensimmäiset: myssymaakerska Anna Månsintytär sekä Brita ja Anna Sippel. Heistä kukaan ei tunnustautunut noidaksi. Sepän Karin hirttäytyi sellissään ennen tuomion täytäntöönpanoa, mutta hänenkin kaulansa katkaistiin ja ruumiinsa poltettiin. Toukokuussa oli määrä polttaa kolme naista, mutta kun 21-vuotias Ängsjön piika Margareta Matsintytär myönsi olevansa noita, hänet mestattiin ja haudattiin. Samoin tehtiin 18-vuotiaalle puusepäntytär Maria Jöranintyttärelle, joka myös tunnusti käyneensä Blåkullassa. Kun tykkimiehen vaimo Anna Perintytär uhattiin polttaa elävältä, hän säikähti niin, että tunnusti vieneensä lapsia Blåkullaan. Niinpä hänet ensin mestattiin. Polttorovioita varten kaupunki osti palkkeja, hirsiä, tuohta, tyhjiä tervatynnyreitä, nauloja ja kaksi purettua puutaloa. Menot kirjattiin ylimääräisiin kuluihin.

Noitien mestaukset jatkuivat pitkin kesää ja vielä syksyllä. Piiat sekä naapurin ja omatkin lapset syyttivät naisia noituudesta. Tuomittujen joukossa oli mm. kaupunginkapteenin, kauppiaan ja taksvärkkimiehen vaimo sekä puutarhurintytär. Naisten ikä vaihteli 18:sta yli 80 vuoteen. Muutamat naiset tunnustivat oitis vierailleensa Blåkullassa, toisista ei saatu irti tunnustusta kiduttamallakaan. Aviomiehen poikkeava ulkonäkö, yrttien keruu, rohtojen myyminen ja muukalaistausta lisäsivät naisten epäilyttävyyttä. On kiintoisaa, ettei yksikään kuulusteltu aviomies sanonut pahaa sanaa vaimostaan.

Kuolemaan tuomituissa oli useita suomalais- ja saksalaissyntyisiä. Samana päivänä kuin leskivaimo Malin Matsintytär poltettiin elävältä, mestattiin ja poltettiin myös räätälin vaimo Anna Simontytär Hack, Saksan Annika, jonka isä oli saksalainen. Naiset lienee teloitettu Södermalmin itälaidan hirsipuukalliolla, missä pyövelinä toimi Johan Larsinpoika Hvitlock. Näidenkään naisten teloittaminen ei lopettanut Blåkulla-kertomuksia, sillä uudet noidat alkoivat viedä lapsia mukanaan. Ja yhä uusia kuolemantuomioita langetettiin.

Kuolemaan tuomituissa oli myös lapsia, Gävlen pojan lisäksi mm. 12-vuotias Anders Andersinpoika ja Brita Sippelin 15-vuotias tytär Annika. Elokuun lopulla teloituspäivänsä aattona Gävlen poika yllättäen väitti, että hän oli kertonut pelkkiä valheita Blåkullasta ja omasta syyllisyydestään ja vieläpä yllyttänyt toisia lapsia levittämään samoja valheita. Hänen tuomionsa toimeenpano siirrettiin tuonnemmaksi. Anders päätyi lopulta piiskattavaksi kuten moni muukin lapsi, mutta Brita sai kärsiä piiskauksen lisäksi häpeärangaistuksen neljällä torilla ja istua kuritushuoneessa kaksi vuotta.

Epäilykset heräävät

On selvää, etteivät kaikki tuomitut pitäneet saamiaan tuomioita oikeutettuina, mutta vähitellen myös todistajat ja tuomarit alkoivat epäillä langettamiensa tuomioiden mieltä ja oikeutusta. Silti vielä elo-syyskuun vaihteessa komissoriaalioikeuden enemmistö uskoi, että noituus on todellista. Mutta syksyn mittaan oppineiden miesten mieli muuttui. Miehet joutuivat arvioimaan uudelleen toimintaansa, koska alkoi käydä selväksi, että Malin Matsintytärtä ja monta muuta vastaan esitetyt syytökset olivat olleet perättömiä. Syyskuun 11. päivä (sic!) oli ratkaiseva. Silloin alkoivat joukkotunnustukset, joissa omantunnon vaivaamat piiat ja vaimoihmiset tunnustivat puhuneensa perättömiä, kun olivat syyttäneet toisia naisia noidiksi. Todistajiksi uudelleen kutsutut lapset ja piiat puhuivat ristiin ja toisin kuin olivat aikaisemmin puhuneet.

Hyvin tärkeä tapaus oli porvarisvaimo Karin Erikintyttären kuuleminen syyskuussa. Koska hän ei halunnut kenenkään saavan tietää, että hän oli antanut oikeudelle lausunnon, häntä kuultiin oikeudenkäynnin ulkopuolella. Hän kertoi Blåkulla-tarinoiden todellisesta alkuperästä, valheiden levittäjistä ja valheittensa myöntäjistä. Tietonsa hän oli saanut kuulopuheista ja omista havainnoistaan sekä sisarentyttäreltään. Hän tiesi varsin paljon noituussyytöksiin sekaantuneista lapsista ja piioista, jopa aikuisista miehistäkin. Hänen tietonsa paljastivat oikealla hetkellä ne verkostot, joiden varassa ilmiantoja oli tehtailtu.

Todistajista ja syyttäjistä syytettyjä

Komissioraalioikeuden jäsenet saivat Lambergin mukaan ”moraalisen krapulan” olemattoman jahtaamisesta sekä suunnattomien ruumiillisen ja henkisen kärsimyksen tuottamisesta. Myös monien tukholmalaisten lienee ollut vaikea sulattaa ajatus, että Blåkulla-teoriat olivat valhetta – olivathan monet menettäneet omaisiaan valheiden takia. Kun noitajuttujen sitten ilmoitettiin olleen valheita, esivallan uskottavuus joutui kovalle koetukselle. Kasvonsa säilyttääkseen tuomarit määräsivät yhä rangaistuksia, mutta nyt niille lapsille, nuorille, piioille ja vaimoille, jotka olivat aikaisemmin syyttäneet viattomia. Nyt näillä ”Saatanan kätyreillä” ei ollut enää samaa asemaa kuin vielä keväällä ja kesällä.

Syyskuun puolivälistä lähtien komissoriaalioikeus kävi rankaisukampanjaa valehtelijoita vastaan. Se syytti entisiä todistajia valehtelusta ja painosti heitä samalla tavalla kuin noituudesta syytettyjä oli aikaisemmin painostettu. Se sälytti vastuun kuolemantuomioista todistajien niskoille eikä nähnyt omaa epäonnistumistaan totuuden etsijänä ja valheen paljastajana. Ankarat rangaistukset kuten julkinen piiskaaminen, kuritushuone ja karkotukset nähtiin aikuisille välttämättömiksi, ja myös lapsille, nuorille ja iäkkäille ehdotettiin ruumiillisia rangaistuksia. Piiskaamisesta huolehtivat yleensä kaupungin palkkaamat miehet, mutta lapsia saattoivat äiditkin joutua piiskaamaan.

Annika ja Maria olivat aiemmin todistaneet äitiään, Malinia, vastaan, mutta syksyllä heitä painostettiin tunnustamaan valheensa. Lopulta kummallekin luettiin ankara tuomio: viisi kertaa 16 raipaniskua, kirkkorangaistus, kolme vuotta kuritushuonetta ja kaupungista karkotus. Joku tuomari ehdotti jopa Suomeen karkottamista, vaikka tytöt olivat syntyneet Ruotsissa ja heidän isänsä oli ruotsalainen. Ilmeisesti Annika ja Maria selvisivät raipoista kuritushuoneeseen, mutta heidän myöhemmistä vaiheistaan eivät säilyneet lähteet kerro.

Marraskuussa noitasyytösten pääjuonittelijat, Gävlen poika eli Johan Johaninpoika Griis sekä Lisbet Carlintytär ja kaksi muuta piikaa, jotka olivat aiheettomasti syyttäneet lähistön naisia Blåkullaan viemisestä, teloitettiin. Komissoriaalioikeus piti Gävlen poikaa Tukholman suuren epäjärjestyksen alullepanijana, joka levitti noitahysteriaa lasten keskuuteen. Siksi hänet mestattiin ”pelotukseksi muille lapsille”, siis itse asiassa noitana.
Joulukuussa mestattiin vielä kolme yllyttäjää ja piiskattiin kaksi.

Komissoriaalioikeus jatkoi toimintaan myös vuonna 1677, ja jo helmikuussa se vaati pappeja muuttamaan Saatanan riehumista vastaan luetun pyhäpäivärukouksensa sisältöä niin, ettei siinä puhuttaisi enää Blåkullasta ja lasten viemisestä sinne. Kaikki papit eivät kuitenkaan totelleet määräystä käytännössä. Kun yhteiskunnan johtava eliitti ei ollut yksimielinen eikä käsityksiltään arvomaailmaltaan yhtenäinen, oli vaikea juuria Blåkulla-tarinoita ja puhdistaa noituudesta syytettyjen naisten mainetta. Noidaksi kutsumista alettiin kuitenkin pitää kunnianloukkauksena.

Jälkiviisas loppuraportti

Keväällä 1677 Tukholman komissoriaalioikeus laati toiminnastaan 122 käsinkirjoitettua sivua pitkän loppuraportin kuninkaalle puheenjohtajansa Wilhelm Julius Coyetin johdolla. Raportissa tuomarit hahmottavat itsensä Jumalan tahdon toteuttajiksi ja sysäävät kuolemantuomioiden langettamisen valehtelijoiden niskoille. He katsovat kaiken takana olleen Saatanan, joka riivaa ihmisiä, tuottaa näkyjä, harhoja, unia ja kuvitelmia, jotka kiihottavat ihmisiä luonnonvastaisiin ja epäkristillisiin valheisiin. Näin riivatuista ihmisistä tulee paholaisen työkaluja.

Raportti kuvaa jokaisen tuomitun tapauksen ja annetun tuomion – siis myös Malin Matsintyttären sekä Annikan ja Marian tapaukset – komissoriaalioikeudelle edullisella tavalla, joka poikkeaa osin annetuista tuomioista. Se korostaa tunnustusten aiheuttamaa hämminkiä, vaikkeivät pöytäkirjat tuollaista hämminkiä ilmaise. Oikeuden mukaan Blåkulla-kertomukset juonsivat juurensa juoruista ja taikauskosta, sillä oikeudessa lapset puhuivat kokemuksista, unista ja paholaisen tuottamista harhoista käyttäen sanoja, joita muut olivat heidän suuhunsa panneet. Raportin lopputulema on, että lapsia ei ollut koskaan viety Blåkullaan, ja tuomarit antavat ymmärtää, että kaikki noituus on saatu kitketyksi. Raportin loppusanat ovat hurskaita, mahtipontisia ja patrioottisia.

***
Jännittävässä kirjassaan Lamberg keskittyy ensi sijassa Tukholman vuoden 1676 noitahysteriaan ja kertoo hyvin vähän Ruotsin noituuden kokonaiskuvasta eikä vertaile valtakunnan eri osien noituuden ominaispiirteitä. Sen hän kuitenkin mainitsee, että suuren hysterian aikana 1668–1676 melkein kolme sataa ihmistä menetti henkensä, että viimeinen Ruotsissa noitana mestattu henkilö surmattiin 1704 Tukholmassa ja että noitasyytöksiä esitettiin myöhemminkin ja kuolemantuomioitakin langetettiin, mutta niitä ei pantu täytäntöön.

Jonkinlaista noitatuomioiden kokonaiskuvaa kaivatessani etsin eri lähteistä lisätietoja, ja niiden mukaan Ruotsissa toteutettiin vuosina 1492–1704 kaikkiaan noin 400 noitien kuolemanrangaistusta. Näistä pantiin toimeen ennen suurta epäjärjestystä vähän yli sata, sen aikana kolmisen sataa kuten Lamberg mainitsee ja sen jälkeen vain kolme. Suomesta löysin tietoja vuosilta 1526–1701; silloin mestattiin tai hirtettiin 115 noitaa. Noitina surmattiin Ruotsin puolella enemmän naisia ja Suomessa enemmän miehiä. Lapsinoitien suuri määrä oli myös ominaista Ruotsille.
[Svenska litteratursällskapet i Finland julkaisee teoksen ruotsinkielisenä nimellä Häxmodern – Berättelsen om Malin Matsdotter]

Noituuteen liittyvää luettavaa

Eilola, Jari (2003): Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa.
Katajala, Sari & Toivo, Raisa Maria (2009): Noitavaimo ja neitsytäiti: Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle.
Kramer, Heinrich (1486): Malleus Maleficarum. Suom. Noitavasara (2014).
Lappalainen, Mirkka (2018): Pohjoisen noidat: Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa.
Nenonen, Marko (1992): Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700.
Nenonen, Marko (2006): Noitavainot Euroopassa: Myytin synty.
Nenonen, Marko (2007): Noitavainot Euroopassa: Ihmisen pahuus.
Toivo, Raisa (2008): Witchcraft and Gender in Early Modern Society: Finland and Wider European Experience.
Toivo, Raisa (2016): Faith and Magic in Early Modern Finland.