"Erikoisen ajan erikoinen ilmiö"

Mauno Jokipiin kirja käsittää oikeastaan kaksi eri teosta: Johdantoluvun jälkeiset kaksi lukua (noin kolmannes kokonaissivumäärästä) käsittelevät Kolmannen valtakunnan palvelukseensa värväämiä ulkomaalaisosastoja. Loput kirjasta on jatkoa ja täydennystä tekijän jo yli kolme vuosikymmentä sitten kirjoittamaan suomalaisen SS-pataljoonan historiikkiin "Panttipataljoona" (1968). Suomalaisvapaaehtoisten vaiheet tunnetaan varsin hyvin, ja julkaisuja heistä riittää aina valokuva- ("Dritte Nordland") ja sotilaspukuteoksia ("Meine Ehre heisst Treue") myöten. Siksipä Jokipiin teoksen Saksaa ja sen vapaaehtoisliikkeitä käsittelevä alkupuoli on kiistatta sen mielenkiintoisin osa.

Jokipii, Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. 463 sivua. ISBN 951-746-335-9.

Mauno Jokipiin kirja käsittää oikeastaan kaksi eri teosta: Johdantoluvun jälkeiset kaksi lukua (noin kolmannes kokonaissivumäärästä) käsittelevät Kolmannen valtakunnan palvelukseensa värväämiä ulkomaalaisosastoja. Loput kirjasta on jatkoa ja täydennystä tekijän jo yli kolme vuosikymmentä sitten kirjoittamaan suomalaisen SS-pataljoonan historiikkiin "Panttipataljoona" (1968).

Suomalaisvapaaehtoisten vaiheet tunnetaan varsin hyvin, ja julkaisuja heistä riittää aina valokuva- ("Dritte Nordland") ja sotilaspukuteoksia ("Meine Ehre heisst Treue") myöten. Siksipä Jokipiin teoksen Saksaa ja sen vapaaehtoisliikkeitä käsittelevä alkupuoli on kiistatta sen mielenkiintoisin osa. Mainitut joukko-osastot ovat toki saaneet paljon kansainvälistä huomiota, mutta näin perusteellisesti niitä ei ennen ole suomeksi esitelty.

Waffen-SS oli vielä sodan alussa tarkka ulkomaalaisvapaaehtoistensa "rodullisesta puhtaudesta". Mukaan kelpuutettiin vain pohjoista, ts. germaanista kieltä puhuvia kansoja: ruotsalaisia, norjalaisia, tanskalaisia, alankomaalaisia ja Belgian flaameja. Suomalaiset kelpuutettiin mukaan talvisodan saavutusten perusteella eräänlaisina kunnia-arjalaisina; alkuperäinen ajatus oli tosin koota vapaaehtoiset ruotsinkielisten parista. Virolaiset kelpuutettiin joukkoon v. 1942, kun järkeiltiin heissä olevan germaaniverta kaupunkien ja rannikkoruotsalaisen asutuksen kautta, mutta myös siksi että saksalaisten kartanonherrojen ajateltiin erehtyneen suhteisiin alustalaistensa naisten kanssa!

Sotaonnen käännyttyä vuodesta 1943 lähtien ei kursailu enää auttanut, ja lopullisen tappion häämöttäessä tykinruoaksi kelpasi kuka hyvänsä. Jopa alunperin tuhoamissodan kohteeksi joutuneita itäslaaveja otettiin riveihin, ukrainalaiset tosin saivarrellen ensin "galitsialaisina". Wehrmacht oli alusta lähtien ottanut avukseen vapaaehtoisia kansallisuuteen katsomatta, ja eräs sodan loppuvuosien tendenssi oli näiden joukkojen siirtäminen SS:n palvelukseen.

Pääosa länsi- ja pohjoiseurooppalaisista vapaaehtoisista tuli miehitetyistä maista, joiden miehityshallinnon kehitystä Jokipii myös yksityiskohtaisesti kuvaa. Saksan palvelukseen menneitä tekijä luonnehtii pangermanismin, modernimmin ilmaistuna eurofasismin kannattajiksi, jotka Jokipiin mukaan uskoivat myös ajavansa miehitetyn isänmaansa asiaa. Tässä he kuitenkin saivat pettyä, Saksan johto ajoi vain Saksan hegemoniaa, ei mitään eurooppalaista valtioliittoa. Tappion myötä oli kotimaassa lisäksi edessä tuomio maanpetoksesta.

Itäisessä Euroopassa saksalaisten rotuintoilu koitui kohtalokkaaksi. Venäjän imperiumin reunakansojen itsenäistymispyrkimyksiä ei tuettu kuin vasta perääntymisvaiheen aikana. Laaja kommunisminvastainen mieliala saksalaisten haltuun joutuneella alueella kääntyi pian saksalaisvihaksi brutaalin miehityspolitiikan ansiosta. Kun vallattujen alueiden tuotto jäi myös varsin vähäiseksi, voidaan Jokipiin sanoin todeta ettei ryöstösota kannata.

Toisen maailmansodan laajuus ja moni-ilmeisyys konfliktina näkyy juuri Saksan ulkomaalaisvapaaehtoisten vaiheissa, ja Jokipii on laajaan asiantuntemukseensa tukeutuen kirjoittanut aiheesta onnistuneen yleiskuvauksen. Voi kysyä eikö tämä teema olisi kannattanut irrottaa omaksi kirjakseen ja käsitellä vieläkin perusteellisemmin?

Loppuosa kirjasta, kuten sanottu, käsittää suomalaisten SS-vapaaehtoisten Saksan-vaiheiden kertauksen vuosilta 1941-43 sekä lisäksi joukon lukuja erikoisaiheista: näitä ovat Saksan sotilaslääkintähuolto, vapaaehtoisjoukkojen edustautuminen Berliinissä, henkilötäydennyskeskusten järjestelmä ja Waffen-SS:n upseerikoulu Tölzissä suomalaisten kannalta katsottuna.

Kiintoisin jälkimmäisistä on luku sotilaslääkintähuollosta. Suomen ja Saksan tavat erosivat siinä että Suomessa yritettiin varsinainen hoito aloittaa mahdollisimman pian jo lähellä rintamaa. Saksalaiset haavoittuneet saivat selvitä ensiavulla kunnes heidät oli toimitettu kotimaan sotasairaaloihin. Saksan rintamalla haavoittuneet pitivät suomalaista järjestelmää parempana, mutta Saksan lähes ylellisistä sotasairaaloista ei heilläkään ollut valittamista. Epäkohdaksi nousi pikemminkin se että suomalaishaavoittuneet hajasijoitettiin yli sataan eri sairaalaan, mikä ei suomalaisten vähäisen saksantaidon vuoksi ollut kovinkaan käytännöllistä.

Jokipii mainitsee tutkimuksensa lähtökohdaksi taannoisen jupakan Ukrainaan aiotusta kaatuneiden suomalaisten SS-miesten hautamuistomerkistä ja sen yhteydessä sotilaista esitetyt "epäystävälliset arviot". Kirjallaan Jokipii on halunnut asettaa suomalaispataljoonan kansainväliseen yhteyteensä ja korostaa sen erikoisasemaa. Erot olivatkin merkittäviä: pataljoona oli värvätty itsenäisestä valtiosta, se ei koostunut pelkästään äärioikeistolaisista (vaikka heitäkin mukana oli) ja se oli Suomen ulkoministeriön alainen. Koska pataljoona kotiutettiin jo 1943, se säästyi tuhoutumiselta Saksan loppukatastrofissa, ja sen sijaan miehistö oli eri yksiköihin sijoitettuna mukana kesän 1944 torjuntataisteluissa Suomessa. Jokipiin argumentointi on vakuuttavaa, mutta epäillä sopii, tuleeko Hitlerin Saksan ja SS:n verinen jälkimaine koskaan SS-järjestöön kuuluneiden päältä katoamaan, olivatpa heidän motiivinsa ja tosiasialliset tekonsa sitten miten hyväksyttäviä tahansa.

********************

Teoksessa on runsaasti sodanaikaisia valokuvia, taistelutapahtumia on valaistu kartoilla. Espanjalaisen vaapaehtoisdivisioonan (Division Azul) saksalaisilta saama järjestysnumero oli 250, ei 20 kuten s. 55 mainitaan. Luvun "Waffen-SS.n kehitys" nootitus on viimeisten n. 20 alaviitteen kohdalta virheellinen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *