”Siulta män tila, miult koko pitäjä.” Tämä leikkisäksi tarkoitettu tokaisu esiintyy monessa eri muodossa romanievakoista puhuttaessa. Mielikuvissa – ilmeisesti myös päättäjien – romanit on nähty jatkuvasti liikkeellä olevina ja kyvyttöminä tai haluttomina asettumaan paikoilleen. Luultavasti tästä syystä romanievakoiden sijoittamista ei joka paikassa ehkä pidetty kovin tärkeänä, hehän lähtisivät ennen pitkää tien päälle kuitenkin. Lind kuitenkin kertoo, että monet romanit elivät suurimman osan elämäänsä syntymäpitäjässään ja sen lähiympäristössä, vaikka eivät olisi asuneetkaan koko aikaa yhdessä ja samassa paikassa. Myös esimerkiksi monien kannakselaisevakoiden muisteluissa mainitaan toisinaan paikalliset tutut romaniperheet, jotka olivat vakituisia vieraita tietyissä taloissa.

Calebin äiti oli usean lapsen yksinhuoltaja ja toisinaan väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Hän jätti nuorimmaisensa kasvatusperheeseen, ilmeisesti valkolaisten luokse, mistä sukulaismies melko pian nouti pojan hoiviinsa. Hän ei kuitenkaan ollut kykenevä huolehtimaan lapsesta, ja niin Caleb ainakin ajoittain eli Sortavalan kaduilla. Kerjäämällä ja laulamalla ansaituilla kolikoilla hän osti ruokaa, toisinaan ystävälliset ihmiset kutsuivat hänet pöytäänsä. Jossain vaiheessa hän tapasi sisarensa, jonka äiti oli hyljännyt, ja lapset alkoivat pysytellä yhdessä. Ennen pitkää Caleb ja hänen sisarensa poimittiin kadulta ja toimitettiin lastenkotiin Ryttyyn, kaupungin ulkopuolelle.  

Romanien elämäntapaa on aikanaan pidetty vääränlaisena, joten heidät on haluttu vaikka väkisin sopeuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisiin elämäntapoihin. Eräänä keinona tässä pidettiin romanilasten erottamista vanhemmistaan ja sukulaisistaan lastenkoteihin, jossa heidät opetettaisiin elämään valkolaisen elämää ja unohtamaan romaniyhteisön tavat. Kadulla elävien pikkulasten vieminen lastenkotiin tuntuu ainakin nykypäivän lukijasta aivan oikealta lastensuojelulliselta toimenpiteeltä, mutta Caleb ja hänen sisarensa kokevat tämän vapaudenriistona, mikä tuntui vielä katkerammalta, kun lapset pian erotettiin toisistaan.

Keväällä 1940 lastenkodin lapset lähtivät evakkomatkalle mukanaan päällään olevat vaatteet ja pussillinen korppuja. Juna ja linja-auto kuljettivat lapset tuntemattomaan paikkaan, tuttu hoitajatäti oli sentään mukana. Calebia siirrettiin paikasta toiseen, lopulta hän päätyi vaivaistaloon. Useimmissa paikoissa kohtelu oli suorastaan epäinhimillistä, vaikka ystävällisiäkin ihmisiä Calebin matkan varrelle osui.

Teoksen kieli on koristeellisen monisanaista. Esimerkiksi sivulla 31 lapsi toivoo, että tuttu täti ”ystävällisyydellään sysäisi pois tuon sydäntäni kattavan, synkän pilvipeitteen.” Matkalla tädin luokse ”muistot ottivat minut valtaansa kuin keväinen tulva, joka peittää hennon kukkasen.” Kuten muistelmissa usein, hyvät asiat ovat täydellisen ihania ja suurenmoisia, pahat asiat äärimmäisen kauheita. Aikuisen näkemys lapsuudesta yleensä ja varsinkin itsestään lapsena ei aina tunnu oikein luontevalta. Joka tapauksessa Calebin tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä.

Omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ongelmana on julkaistun omaelämäkerran monitahoinen luonne. Yhtäältä tekstin odotetaan kertovan asiat sellaisina kuin ne olivat, ”pelkkä totuus, mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä”. Kun omaelämäkertaa luetaan usein silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan todistuksena todellisista menneisyyden tapahtumista, vähäisenkin ”kirjailijan vapauden” käyttäminen tekstin sommittelussa saa helposti jonkun huomauttamaan, etteivät ne asiat varmaan ihan noin menneet. Toisaalta omaelämäkerrallisen tekstin pitäisi kuitenkin muodostaa jonkinlainen kaunokirjallinen kokonaisuus. Se ei voi olla pelkkää luettelointia ja tapahtumaraporttia, vaan asiat pitää saada mielenkiintoiseen kirjalliseen muotoon. Aivan kaikkea ei kuitenkaan edes pysty kertomaan, jo kirjan laajuus asettaa omat rajoituksensa. Lisäksi jokaisen elämässä on asioita, joiden yksityiskohtia ei haluaisi jakaa, eikä ihan kaikkea ehkä muistakaan.

Calebin elämäntarina on julkaistu ruotsiksi nimellä Caleb jo vuonna 2004, mutta suomeksi se on ilmestynyt vasta vuonna 2010. Kirjasta ei käy ilmi, onko suomenkielinen versio alkuperäinen vai onko teksti suomennettu ruotsinkielisestä laitoksesta. Se vähän ihmetyttää, miksi kirjan päähenkilön nimenä on suomalaisessakin tekstissä Caleb. Tuntuisi luontevalta, että poikaa nimitettäisiin ainakin puhuttelussa ihan suomalaisittain Kaalepiksi, vaikka Caleb virallinen nimi olisikin.