Viimeisen vuosikymmenen aikana kuvapohjaisen viestinnän on arvioitu nousseen yhä keskeisemmäksi tiedon- ja informaation välittämisen keinoksi. Visuaalisen viestinnän tutkimuksissa on nostettu esille muun muassa se havainto, että historiallisen tiedon välittyminen tapahtuu yhä useammin kuvien välityksellä, mikä osaltaan vähentää tekstiperustaisen viestinnän roolia.

Toisaalta etenkin sosiaalisen median piirissä kirjoitettu viestintä on edelleen suuressa roolissa, tyypillisesti kuvia ja tekstiä käytetään yhdessä, jolloin vastaanottajan medialukutaidolta vaaditaan kykyä hahmottaa ja ymmärtää sekä tekstuaalista että visuaalista viestintää.

Vesa Heikkinen lienee monille tuttu ainakin nimeltä, onhan hän tullut tunnetuksi erityisesti poliitikkojen tekstejä tai puheita analysoivana mediapersoonana. Nyt arvosteltavana oleva teos rakentuu Heikkisen asiantuntemukselle kielentutkijana, mistä taustasta kirjan ammentaa niin vankan substanssiosaamisen kuin nautittavan lukukokemuksenkin muodossa. Kirja on selvästi kirjoitettu menetelmäoppaaksi, mutta samalla sen kielitieteellinen alkuosa johdattaa lukijan kielentutkimuksen maailman käsitteiden ja välineiden kautta.

Notkeasti kielentutkimuksesta

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista kumpikin kattaa karkeasti puolet kirjan koko sivumäärästä. Alun johdantoluvussa Heikkinen avaa kirjan näkökulmaa kielitieteen kautta, sijoittaen samalla kirjan yleistajuisena oppikirjana osaksi tekstintutkimuksen lajikenttää.

Johdannosta lähtien Heikkisen hyvin konkreettinen, notkea ja sujuva kieli ottaa lukijan mukaansa ja siten madaltaa olennaisesti kynnystä myös sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä koskaan ole lukenut ainoatakaan kielentutkimukseen liittyvää julkaisua.

Kirjan teoreettis-menetelmällisen osan kaksi päälukua vievät lukijan kielentutkimuksen syvään päähän. Ensimmäisessä pääluvussa Heikkinen selvittää tekstianalyysin lähtökohdat ja sellaiset peruskäsitteet kuten kieli, sana, termi ja käsite. Samassa luvussa avataan myös kontekstin ja intertekstuaalisuuden, siis eri tekstien välisten suhteiden, käsitteitä, joiden monitulkintaisuus ja monimerkityksellisyys tuodaan myös lukijan tietoisuuteen. Intertekstuaalisuuden osalta pidin osuvana Heikkisen kuvausta, jonka mukaan tekstit syntyvät aina muiden tekstien muodostamaan maailmaan. Tämä on hyvä esimerkki Heikkisen kyvystä kirjoittaa oivaltavaa tekstiä, jossa lukija kokee olonsa varsin kotoisaksi.

Lukijan kannalta ehkä työläin osa toinen pääluku, jossa tekstianalyysin perustyökalut käsitellään sujuvasti, mutta enemmän kuin perinpohjaisesti. Lukijalle tulevat tutuksi niin morfeemi – siis kielen pienen rakenneyksikkö, jota Heikkinen vertaa atomiin – sanat ja sanaluokat, tekstien rakenteelliset elementit ja strategiat sekä kirjoitetun ja puhutun kielen eroavaisuudet. Paikoin käsittelyn perinpohjaisuus tekee kokonaisuutena sujuvasta tekstistä hieman raskasta luettavaa.

Pienenä kritiikkinä tätä päälukua kohtaan jäin miettimään, olisiko yleistajuiseksi oppikirjaksi tarkoitettu teos selvinnyt hieman yleisemmän tasoisella esittelyllä. Nyt lukija upotetaan paikoin hyvin syvälle sellaisiin kielitieteellisen keskustelun detaljeihin, joiden merkitys kirjan kokonaisuuden kannalta jää hieman kysymysmerkiksi. Toki voi ajatella niinkin, että pienemmällä abstraktiotasolla liikkuva lukija voi ohittaa nämä kohdat tai lukea ne vain kursorisesti, kun taas kielitieteen hienouksista kiinnostuneelle lukijalle tarjotaan mahdollisuus saada rautaisannos tieteenalan teoreettisia keskusteluja.

Kirjan jälkimmäinen puolisko koostuu valikoiduista esimerkkianalyyseistä, jotka ulottuvat hallituksen tiedotteesta Frederikin iskelmien sanoituksiin. Esimerkit osoittavat paitsi tekstianalyysin laajat mahdollisuudet, mutta myös Heikkisen analyyttisen kyvyn tuottaa lukijalle selkeää, moniulotteista analyysiä hyvinkin erilaisista teksteistä.

Politiikan tutkijana luin suurimmalla mielenkiinnolla Heikkisen analyysit koskien Helsingin Sanomien pääkirjoitusta pääministeri Sanna Marinin temperamentista sekä Ilta-Sanomien ”Setä Arkadian” eli Timo Haapalan kolumnia keskustapuolueen ahdingosta. Mutta yhtä lailla kiinnostavana pidin analyysiä Ylen radiouutisten Björn Wahlroosia koskevasta uutisoinnista. Kussakin esimerkkianalyysissä Heikkinen kuvaa analyysin lähtökohdat ja taustaoletukset, purkaa tekstit valitusta näkökulmasta ja kysymyksenasettelusta käsin ja havainnollistaa, miten tulkinnat rakentuvat tekstianalyysin työkaluja soveltamalla.

Kirjan viimeisessä luvussa Heikkinen palaa teemaan, joka mielestäni toimii koko teoksen kantavana voimana, sen punaisena lankana. Kyse on kielitietoisuudesta eli kyvystä ymmärtää teksteissä ilmeneviä kielellisiä valintoja, niiden merkityksiä sekä käytettyjen sanojen voimaa sosiaalisen todellisuuden konstruoinnissa. Heikkinen peräänkuuluttaa kriittisyyttä ja analyyttisyyttä, mutta painottaa myös näiden huolellista käyttöä. Kriittisyys ei ole synonyymi huonolle analyysille. Omassa luennassani, vai pitäisikö kirjan termein sanoa ”tulkinnassani”, Heikkisellä on pieni pilke silmäkulmassa, kun hän varoittaa merkityskriittisyyden voivan muuttaa ajattelua, kun opimme lukemaan esiin teksteissä ja puheissa piileviä merkityksiä, jotka näkyvät sanavalinnoissa sekä siinä, mitä tekstissä ei sanota, mitä jätetään pois.

Kuvillakin on kielensä

Ehkä pienenä miinuksena muuten kattavalle teokselle nostaisin esille tämän arvion alussa mainitsemani visuaalisen viestinnän jättämisen pois kirjasta. Toki on selvää, että jo kirjan nimessä esiintyvä tekstianalyysi ohjaa näkökulman juuri tekstuaalisten aineistojen analyysiin. Kuitenkin osa tutkijoista katsoo myös kuvilla olevan oman kielensä, jolla on samankaltainen merkityksiä tuottava funktio kuin sanoilla ja käsitteillä. Tarkoitan tässä kohdin erityisesti sitä, että nykyisin tekstianalyysissäkin käytettävät aineistot koostuvat usein sekä tekstistä että kuvista tai muista visuaalisista elementeistä, jotka yhdessä laajentavat viestinnän merkityksiä ja ohjaavat sitä, miten lukija viestin ymmärtää.

Disinformaatiossa ja mediavaikuttamisessa, jotka Heikkinen kirjassa myös mainitsee, kuvilla ja muilla visuaalisilla elementeillä voi olla suurikin rooli merkitysten rakentumiselle, mistä syystä tämän osa-alueen huomiointi ainakin jollakin tavoin olisi ollut mielestäni perusteltua.

Vesa Heikkisen tavoitteena oli – hänen omia sanoja lainatakseni – kirjoittaa

”[k]irja, jonka lähtökohtana on näyttää konkreettisesti kenelle tahansa, miten tekstianalyysia tehdään ja millaisin konstein”.

Mielestäni ei ole millään tavoin liioiteltua sanoa, että Heikkinen on onnistunut saavuttamaan tämän tavoitteen erinomaisesti. Teos on analyyttinen, teos on paikoin hauska, teos on monisärmäinen ja kriittinen (Heikkisen tarkoittamassa mielessä) – ja ennen kaikkea teos on erinomainen todiste siitä, miten suuri voima kielellä ja kielellisillä valinnoilla on, miten voimakas vallan välinen kieli on.

Teosta voi varauksetta suositella kaikille aihepiiristä kiinnostuneille. Ja erityisesti kannustan yliopisto-opiskelijoita tieteenalasta riippumatta tarttumaan tähän kirjaan. Näin hyvää suomenkielistä oppikirjaa tekstianalyysistä ei ole usein tarjolla.