Turun yliopiston fonetiikan emeritus professori Kalevi Wiik on tullut tunnetuksi virkistävistä näkemyksistään ja keskustelunavauksistaan kielitieteen, ja viimeaikoina etenkin kielihistorian, kentällä. Maankuulu ainakin tiedepiireissä lie hänen edellisen kielihistoriateoksensa ”Eurooppalaisten juuret” aiheuttama kalabaliikki Vuoden tietokirja ”kisan” yhteydessä. Eurooppalaisten juuret oli teos, jossa perustellen esitettiin uusi näkemys Euroopan (ja periaatteessa kaikkien muidenkin) kielten syntytavasta; kielet kehittyvät, ne voivat vaihtaa ”kielikuntaa” ja keskeinen kehitysmotiivi on naapurikielten vaikutus. Uudessa teoksessa Wiik on pyrkinyt soveltamaan ideaansa Suomen kielen kehitykseen ja murrerakenteeseen Lauri Kettusen kuuluisiin murrekarttoihin nojautuen.

Kuten niin usein käy, jatko-osa on tälläkin kertaa selkeästi esikuvaansa heikompi esitys. Wiik on toki käyttänyt metodiaan taitavasti, joskin lukijan kannalta melko ”setämäisesti”; Wiik aloittaa esitykset toteamalla melko systemaattisesti: ”Seuraavaksi esitän, miten 1) A, 2) B 3) C (jne.)”, jonka jälkeen hän laveasti esittää, miten 1) A, 2) B, 3) C jne. Esitystavan koulumestarimaisuus saattaa karkottaa osan lukijoista, ja on ainakin tieteelliseen tekstiin tottuneelle ärsyttävää.

Ainoa eikä edes tärkein lukijan lukukokemusta heikentävä piirre esitystapa, joka saattaa hyvinkin soveltua studia generalia -tyyppiseen massaluentoon, ei suinkaan ole. Wiikin tapa esittää lähteensä on vähintäänkin hankala – osin jopa hämäävä. Teos käyttää nk. Harwardin järjestelmää, sisäviitteitä, joita hankalampaan ja vastenmielisempään tottunut ja innostunut lukija harvoin törmää. Nykyisen tietokoneajan pienimpiin ongelmiin kuuluu historian oppiaineesta tuttu alaviitteiden systemaattinen käyttö. Sisäviitejärjestelmälle ei olekaan nykyisin enää muuta puolustusta kuin että ”kaikki muutkin”, mikä on ehkä maailman huonoin tekosyy. Ärsyttävät pikku kirjoitusvirheet luettakoon sen yhä lisääntyvän tavan tiliin, että luotetaan Microsoftin oikolukutoimintoon. Myös eräiden paikannimien translitterointi on – huomioiden tekijän foneetikkotaustan – anteeksiantamattoman huolimatonta; esim. Andrejevosta on tullut Andreevo jne.

Ei vain valittu äärimmäisen huono viitejärjestelmä, vaan myös viitteiden käyttö sekä lähdeluettelo antavat huomauttamiseen aihetta. Ensimmäisessä tekstiluvussa, jossa Wiik käsittelee Euroopan paleoliittisen kauden, hän ei anna kuin muutaman, ja niistäkin osa kovin epämääräisen lähteen. (Sivulle 40 tultaessa tutkimusviitteitä on – siis koko paleoliittiseltä ajalta – vain neljässä kohdassa, joista yksi liittyy mammuttien jäännösten esiintymiseen Suomessa.) Tämä viittaa toisaalta siihen, ettei ole ollut tarkoituskaan tehdä tieteellisesti kestävää teosta, vaan lähinnä antaa yleiskuvaa ”maallikkolukijalle”, missä tapauksessa herää kysymys, miksi viitteitä ylipäätään on esitetty. Yleensä tällaisissa tapauksissa annetaan vain yleinen lähdeluettelo tyyppiä ”aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Epämääräisyyttä annetuissa lähteissä kauttakirjan kuvaavat kuvatekstien yhteydessä olevat, esim. sivun 23 kartta 4; ”Kartan lähde: Donner 1995:169)”; Onko kartta siis Donnerin tekemä ja Wiikin kopioima vai onko Wiik käyttänyt Donnerin teosta karttaa tehdessään? Sama sekavuus jatkuu viitoituksessa kautta linjan. Lukijaa on haluttu ”säästää” mahdollisuudelta tarkistaa asioita tai muutoin hankkia rinnakkaistietoa.

Wiikin teoksen keskeiset ongelmat ja puutteet, ja samalla siis hänen teoriansa heikkoudet, eivät kuitenkaan keskity viitteisiin tai niiden puutteisiin, vaan selkeästi siihen tosiasiaan, että Wiik on ilman asiaan kuuluvaa lähdekritiikkiä ottanut käyttöönsä kaiken sellaisen aineiston, joka – olkoon tieteellisesti kestävää – sopii hänen teoriaansa, syvemmin tutustumatta ao. tutkimusalan metodiin ja niihin ongelmiin, mitä esityksissä on. Selkein esimerkki tästä on Wiikin tukeutuminen voittopuolisesti mitokondriaalisen DNA:n alueella tehtyyn lääketieteellisesti pätevään, mutta historiallisesti vain kuriositeettiarvon sisältävään tutkimukseen.

Vaikka Wiik itse painottaa, ettei kieltä ja geeniperimää voi eikä saa yhdistää, hän sen monessa kohdin tekee. Huomaamatta on kuitenkin jäänyt ongelma, johon olen jo aiemmin toisaalla puuttunut; Wiikin käyttämässä esim. Lahermon eurooppalaisten mitokondrionaalista geeniperimää koskevassa väitöskirjassa on itse tekijän mukaan käytetty kaikkia siihen mennessä olevia näytteitä. Näitä Lahermolla on noin 450 miljoonan eurooppalaisen populaatiota tutkiessaan ollut käytettävissä alle 700 kpl, niistä noin puolet suomalaisia ja saamelaisia. Kyseessä on siis lähinnä geneettinen pioneeritutkimus, jolla ei ole tilastollista arvoa, varsinkin, kun huomioidaan esitetyt populaatiot, ”kansat”, joiden joukossa on kummallisuuksia sellaisa kuin kansat; sveitsiläiset ja jugoslaavit. Lisäksi referenssipopulaationa Lahermolla on ollut Libanonin druusit, joka on uskonlahko, ei ylipäätään historiallinen ”kansa”. Viimemainittuun analogista olisi tutkia vaikkapa jehovantodistajia geenipopulaationa, ”kansana”.

Wiik esittää suomalaisten ”juurten” geneettisenä taustana myös geneettisen ”sukupuun”, jossa esiintyy näitä samoja absurdeja ”kansoja”. Kun Lahermo vielä toteaa, että esim. unkarilaisten osalta tutkimus on tehty Budapestin väestöstä, joka on historiallisesti yksi Keski-Euroopan sekoittuneimpia, olisi ”hälytyskellojen pitänyt soida”. Saamelaisten kohta sukupuussa menettää merkityksensä paitsi vähäisen tutkimusmateriaalin takia, myös siksi, että ryhmän yksi ”vetäjistä”, A. Sajantila, kertoi taannoin Vanhojen luiden päivillä, että ”saamelaisgeeni” löytyy noin 40%:lla saamelaisista. Tämä ja saamelaisväestön historiallinen ja geneettinen heterogeenisyys sekä ylipäätään populaation yleinen pienuus huomioiden kyse saattaa yksinkertaisesti olla paikallisesta mutaatiosta. Paikkaan ”sukupuussa” se oikeuttaa yhtä vähän kuin serkkuni silmien väri, joka vaihtelee.

Samoin ongelmaksi nousee käytetty, vanhanko fysiologiseen antropologiaan liittyvä tutkimusmateriaali, joissa silmiin pistää mm. ihmisten pituuksien vertailu (Onko suomalaisten geneettinen perimä oleellisesti muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana, kun keskipituus on selvästi noussut?) ja viittaukset pigmentin määrään. Jos vaaleus täkäläisissä olisi sidoksissa asuinpaikkaan, olisi pohjoisella pallonpuoliskolla havaittavissa selvä ”vaalea vyöhyke” – vaan ei ole. Myös kalaravinnon merkityksen korostaminen pohjoisten saamelaisten oletetussa tummuudessa on omituista, kun tiedetään, että Itämeren ympäristön asukkaiden keskeinen ravinnonlähde on aina maanviljelyn ”valtaannousuun” asti ollut kala – onhan vanhin Suomen (?) alueelta löytynyt pyyntiväline nimenomaan kalaverkko!

Aivan vastaava ongelma muodostuu Wiikin tavasta esittää nk. kalibroituja vuosia; on ilmeistä, että hän ei joko ole tutustunut aiheeseen tai ei halua esittää sitä tarkasti. Kaikki kalibroidut vuodet tulisi esittää virhemarginaalein, etenkin kun niitä nimenomaan painotetaan. Lisäksi niitä voi käyttää vain ja ainoastaan radiohiiliajoitusten yhteydessä. Rannansiirtymävuosia ei voi ”kalibroida” (ajoitusmetodi, joka olosuhteiden pakosta on tyypillinen etenkin Suomen kivi- ja pronssikaudelle). Samalla on jäänyt korostamatta, että kalibrointitaulukoita on enemmän kuin yksi. Koko kalibrointi vaikuttaakin Wiikin teoksen tapaan käytettynä vain keinolta antaa lisää ”tieteen makua” populaariin kulutukseen suunnatulle teokselle.

Teoksen ongelmien joukkoon nousee myös kirjoittajan tapa käyttää perinteistä, helposti vääräksi osoitettavissa olevaa, esihistoriakuvaa Suomen menneisyydestä. Wiik jatkaa perinnettä, jonka mukaan nk. sotakirves- tai vasarakirveskulttuuri osoittaa balttikielisten heimojen saapumisen Itämeren alueelle, vaikka nimenomaan tuon kulttuurikokonaisuuden keramiikan levinneisyys (nuorakeramiikka) sijoittuu _kokonaisuudessaan_ kuoppa-kampakeraamisen keramiikkakulttuurin sisään, aivan loppuvaihettaan lukuun ottamatta. Onkin merkillistä, että perinteistä arkeologiaa ei häiritse, miksi indoeurooppalainen heimo, joka on tuntenut pronssin valamisen ja käytön, yhtäkkiä olisi luopunut taidostaan, muuttanut pohjoiseen ja alkanut tehdä kivestä ”retrotaidetta”. Myös vasarakirveskulttuurin kutsuminen slaavilaisväestön kulttuuriksi on selkeä anakronismi.

Wiikin historiallisiin ongelmiin kuuluu myös se, että hän on jättänyt täysin huomiotta eri kansojen tunnetut ja varmistetut siirtymiset, sekä että hän antaa eräille itämerensuomalaisille ”heimoille” historiaa kauemmas menneisyyteen kuin tutkimuksen perusteella on mahdollista. Ylipäätään tapa käsitellä murreryhmiä heimokonstantteina on jopa selkeästi ristiriidassa Wiikin oman teorian kanssa, joka edellyttää melko löyhää ja jatkuvasti kontaktien myötä muuttuvaa ”kielifederaatiota”. Näiden ”heimojen” alueellisen jakautuman tueksi annetuilla arkeologisten kulttuurien levinneisyyskartoille onkin etenkin Suomen kohdalla tehty ansaitsematonta väkivaltaa. Vastaavasti Viron kielitilanteen kannalta olisi ollut perusteltua syytä tutustua maan väestökehitykseen 1500-luvulla.

Ilmeiset Suomen asutushistoriaa koskevat virheet teoksessa perustuvat vanhentuneiden tietojen ja ajastaan jättäytyneiden, perinteisiin tulkintoihin nojaavien tutkijoiden käsityksiin. Näin on esimerkiksi ”savolaisiksi” kutsutun väestön laita, samoin saamelaisasutuksen olettaminen Etelä-Suomeen vielä pitkälle keskiajalle. Kulttuurijatkumona on selvää, että saamelaiset ovat kvartsi-liuskekulttuurin (punaliuskekulttuurin) jälkeläisiä, ja ovat kautta menneisyyden asuneet suunnilleen siellä, mikä edelleen on keskeistä saamelaisaluetta. Samoin ”Ruotsin”, Mälarin altaan väestön olettaminen germaaneiksi jo ennen kansainvaelluksia on malli, jonka olen osoittanut virheelliseksi mm. Kielitieteen päivillä, jonka materiaali on ollut Wiikin(kin) käytössä. Perusteltuja vasta-argumentteja ei esityksiini edelleenkään ole kuulunut.

Vaikka onkin kokonaisuutena melkoinen pettymys, varsinkin ”sarjan pilottiosaan” verrattuna, on Wiikin teos kaikista virheistään ja ongelmistaan huolimatta – tai juuri niiden takia – kuitenkin lukemisen arvoinen. Se antaa kuvan tieteen kentän moniselkoisuudesta lähes opettavaisella tavalla. Etenkin varhaishistoriaa voidaan tulkita monella tavalla, aina tutkijan näkökulmasta riippuen. Kriittinen ja aito tutkimus edellyttää kuitenkin aina keskustelua, se ei voi olla yksinpuhelua. Wiikin aiheuttaman hämmennyksen suurin ongelma onkin, ettei suurin osa ”tiedeyhteisöä”, etenkään Suomessa, ole kovinkaan kiinnostunut nykykäsitysten ja -tulkintojen perusteisiin kohdistuvasta uudelleenarvioinnista tai uusista teorioista. Olenpa nähnyt jopa professorin opinnäytetyöstä antaman lausunnon, jonka mukaan tekijä ”ei ole tyytynyt perinteisiin tulkintoihin”, mitä kuka tahansa rehellinen tutkija pitäisi nimenomaan tutkimuksen tarkoituksena ja tehtävänä, mutta joka oli peruste koko tutkimuksen tyrmäämiseen, ilman ensimmäistäkään tieteellisesti kestävää asia-argumenttia. Aivan samoin Wiikin teorioista ja käsityksistä ei voi – eikä (moraalisesti) saa – keskustella tutustumatta niihin.