Esseitä Suomenlinnan historiasta

Tiedotusalalla työskentelevät Ida Lindström ja Marjo Tiirikka ovat laatineet kirjan Suomenlinnan historiasta. ”Laatia” on täsmällinen ilmaisu, sillä tekstin lisäksi tekijät ovat valokuvanneet, etsineet arkistoista ja maalanneet kuvitusta, jonka he ovat erittäin tyylikkäästi taittaneet. Kirja on tekstin ja kuvituksen vuoropuhelua ja sopiva lahjaksi tai tutustumisretkelle Suomenlinnaan.

Lindström, Ida; Tiirikka, Marjo: Kohtalona Suomenlinna. Into Kustannus Oy, 2016. 190 sivua. ISBN 978-952-264-549-4.

Kirja koostuu 24 esseestä, joita yhdistää kirjan otsikko ”Kohtalona Suomenlinna”. Esseet ovat syntyneet yhdistelemällä lähteitä ”kirjailijan vapauteen luoda eläviä tilannekuvia”. Lukujen lopussa on lyhyt lähdeluettelo käytetyistä lähteistä, mutta kirjoittajat ovat onnistuneet luomaan mielenkiintoisia yksityiskohtia tietyllä vapaudellaan. On ilmeistä, että esimerkiksi kuvaus sontakuskin hevosen ajatusmaailmasta, ei voi perustua historiallisiin lähteisiin. Yksityiskohta on kuitenkin hauska piristys, jollaisia ammattihistorioitsijat vierastavat.

Kirjan henkilöitten muodostamaa kokonaisuutta on hiukan vaikea määritellä. Teoksen yksityiskohtien runsauden vuoksi puhuisin siitä mielelläni arjen historiana, joka terminä usein liitetään kuvauksiin niin sanotusta ”tavallisesta kansasta”, mutta kirjassa esiintyy runsaasti myös hallitsijoita ja säätyläisiä, siinä missä vankejakin.

Lähdekritiikistä

Olen vuosikymmeniä sitten lukenut yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miten suojeluskuntalaiset kevättalvella 1918 tekivät Viaporin tykistön toimintakyvyttömäksi. Tässä kirjassa ja juuri tässä kohtaa törmäsin ankariin epäilyksiin siitä, että tarina olisikin keksitty. Jos lähdekritiikkiä haluaa harjoittaa, löytäisin sille teoksesta parempiakin kohteita.

Kirjassa on 8 sivua kummitustarinoita. Linnoituksen 200 vuotta vanhassa rakennuksessa ”Noakin arkissa” 1970-luvulla asunut upseeriperhe kertoi, etteivät he olleet kuulleet Suomenlinnassa yhtäkään kummitustarinaa – eivätkä olleet kummituksia edes nähneet!

Antiikkikauppias Wentzel Hagelstam on uittanut mukaan kirjaan arveluja siitä, että keisari Aleksanteri I olisi siittänyt Hagelstamin sukuun yhden jäsenen. Aleksanterin jäljiltä väitetään Suomessa löytyvän hämmästyttävän paljon lapsia siihen nähden, että ns. laillista perillistä hän ei jättänyt jälkeensä.

Kuvaus Urho Kekkosesta punavankien vartijana on parissakin mielessä kyseenalainen. Kekkonen oli Suomenlinnassa vain pari viikkoa ja hänen omat kuvauksensa siitä kauheudesta, mitä hän koki vanginvartijana ja teloittajana ovat paitsi kuluneita, myös epäuskottavia. Jos traumat olisivat olleet kovin syviä, Kekkonen tuskin olisi seuraavaksi hakeutunut suojelupoliisin edeltäjän Etsivän keskuspoliisin palvelukseen, jonka riveissä hänen arvellaan pahoinpidelleen kuulustelemiaan entisiä punavankeja.

image

Kuva: Punavankeja Suomenlinnassa 1918.

Taudit tappoivat taisteluja enemmän

On tietenkin selvää, että kirja ei ole perinteinen sotahistoriallinen esitys. Sotahistorioitsijana olisin kuitenkin kaivannut kirjan hienoihin karttoihin mainintaa Kustaanmiekan ja Susisaaren länsirannalle 1800-luvun lopulla rakennetuista venäläisistä maavalleista, erotuksena ruotsalaisten aiemmin rakentamille kivisille varustuksille – vallit toki kartoissa hyvin erottuvat.

Teoksessa olisi voinut tuoda myös paremmin esille Suomenlinnan sotaisan historian vähäisyyden. Suomen sodassa varusväestä kaatui vain muutama mies ja Krimin sodan todella kovassa pommituksessakin vain 55 venäläistä sotilasta.

image

Kuva: Viaporin pommitus Krimin sodan aikana.

Paljon pahempia tuhoja aiheuttivat taudit, joita kirjassa onkin osuvasti kuvattu. Ruotsinsalmen toisen taistelun voitto tuli Ruotsille kalliiksi. Venäläisten sotavankien mukana Ruotsiin nimittäin levisi tarttuva kuumetauti (toisintokuume, Typhus eli Febris Recurrens), joka tappoi ruotsalaisia sotilaita paljon enemmän kuin taistelu konsanaan. Vuosina 1918 -1919 nälkään ja tauteihin kuoli yli 1500 punavankia, kun teloitettuja oli 71.

Lipunnosto

Kirjan loppupuolella on hauska kuvaus siitä, miten valtionhoitaja P.E. Svinhufvud tervehti 12.5.1918 Kustaanmiekalle kohotettua Suomen lippua: ”Älköön mikään vihollinen koskaan kyetkö vetämään alas tätä lippua, vaan liehukoon se tässä aina.” Parin viikon kuluttua Svinhufvudin tervehtimä keltapunainen leijonalippu vedettiin alas ja korvattiin siniristilipulla.

image

Kuva: Leijonalippu Suomenlinnan muureilla toukokuussa 1918.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *