Tämä kirja perustuu pääosin muisteluihin, joissa kuvataan talvisotaa eri rintamalohkoilla ja myös talvisotaan liittyneitä asioita, kuten sotavankeutta sekä vallatun Karjalan ja Hangon asuttamista. Myös aikalaisdokumentteja -lehtikirjoituksia ja hallinnollisia asiakirjoja – on käytetty hyväksi. Useimmat muistelmista ja dokumenteista venyttävät varmaan totuutta äärimmilleen, mutta näkyypä niistä ainakin se, mitä piti tehdä.

Kirjaa lukiessa tulee joskus mieleen, että kun talvisodasta ei vanhassa Neuvostoliitossa saanut puhua kuin suu supussa, niin nyt kun saa puhua, niin puhutaan myös. Varmaan taistelu puna-armeijan riveissä oli rankkaa, mutta tuskin sentään sellaista kuin esimerkiksi sotamies Garastsenko kuvaa. Näyttää siltä, että hän joutui olemaan koko sodan ajan eturintamassa ja vieläpa jatkuvasti taistelussa. Vaikka tarinassa kovasti korostetaan sodan kärsimyksiä, eivät ne oikein kosketa. Niin jännittävää seikkailua talvisota tälle neuvostosotilaalle oli, että ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden parhaatkin kertomukset tuntuvat kesyiltä tämän rinnalla.

Garastsenkon muisti on myös omituisen numeerisesti orientoitunut. Paikannimiä hän ei muista juuri ollenkaan, vastassa olleet suomalaisjoukot ovat jääneet tuiki tuntemattomiksi, mutta omien rykmenttien ja pataljoonien numerot ovat kuitenkin syöpyneet muistiin tarkasti (?) Kirjan varsinaista sotaa kuvaava osa olisikin ehdottomasti vaatinut kommentteja, kartan ja yhteenvedon talvisodan kulusta. Tällaisenaan on sellaisenkin henkilön, joka on vähän näitä asioita harrastanut, mahdotonta saada selvää, mistä taistelusta milloinkin on kysymys. Miksi muuten suurelle yleisölle tarkoitetuissa sotakirjoissa vain harvoin esitellään, miten sotajoukot koostuivat ryhmistä joukkueista, komppanioista jne. ja mikä oli minkin yksikön normaalivahvuus. Nyt jokin sellainen ilmaus kuin ”puolet pataljoonan miehistä kaatui” ei varmaan anna kovinkaan täsmällistä mielikuvaa kaatuneiden määrästä sotilasasioita tuntemattomalle.

Erittäin mielenkiintoinen on Neuvostoliiton ”uusista alueista” (Karjala ja Hanko) kertova kappale. Se on erityisesti sosiaalihistoriallisesti melko antoisa. Esimerkiksi useissa tarinoissa tulee eteen se yllätys, jonka neuvostosotilaat kokivat: talot olivat sisältä ja ulkoa huomattavasti paremmassa kunnossa kuin mitä oli osattu odottaa. Kuvaavaa on myös se, miten tällaisia yllätyksiä selitettiin. No esimerkiksi niin, että neuvostosotilaiden nähtäväksi oli rajaseudulle asutettu rikkaita suojeluskuntalaiskulakkeja. On lisäksi mielenkiintoista, että aivan ilmeisesti uusien alueiden asuttaminen vielä kesällä 1940 tapahtui jonkinlaisen innnoituksen vallassa. Tässä kappaleessa myös Stepakovin bolsheviikkityyli nousee suomentaja Esa Adrianin avustamana täyteen kypsyyteensä:”Špaljastui vieläkin painajaismaisempi tosiseikka. Epäilyttävä johtaja ei ollut tehnyt poliittista työtä tehtaan kollektiivin parissa: ’jopa sellaisetkin tapahtumat kuin neuvostovallan julistaminen Latviassa, Liettuassa ja Virossa ovat monille työntekijöille tuntemattomia'”.

Teosta ei pidä ottaa talvisodan ja välirauhan historiana venäläisestä näkökulmasta vaan tarinoina, joiden suhde johonkin ”Objektiiviseen Totuuteen” eri tapahtumista on enemmän tai vähemmän satunnainen. Kirja on keskeisilta osiltaan kooste joidenkin veteraanien tuntemuksista, ja tässä hyvin tärkeässä suhteessa se kuvaa aidosti todellisuutta.