Maamme vanhin yliopisto, Kuninkaallinen Turun akatemia, perustettiin vuonna 1640 Turkuun. Siitä laskee ikänsä Helsingin yliopisto. Turkulaiset Åbo Akademi ja Turun yliopisto perustettiin peräjälkeen 1917 ja 1920. Tampereen yliopisto laskee ikänsä vuodesta 1925. Muut maamme kymmenestä yliopistosta ovatkin varsin nuoria. Erityisesti 70-luvulla korkeinta opetusta käytettiin tarkoituksellisesti aluepolitiikan välineenä, ja se olikin hyvä väline. Yliopistojen alueelliset kerroinvaikutukset leviävät jopa tehokkaammin kuin teollisuuden. Tämä myös huomattiin. Eipä ihme, jos kaikki maakunnat olisivat halunneet ikioman yliopiston.

Kolmet kiemurat

Markus Aaltosen kirja Sivistyksen hinku on periaatteessa – ja oikeastikin – Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen 40-vuotishistoriikki, sillä Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksen tekemisistähän kirja kertoo. Sen merkittävin anti on kuitenkin toisaalla. Kuvatessaan kamppailua oman yliopistollisen koulutuksen saamisesta, kirja nousee oman aikansa korkeakoulupoliittiseksi kuvaksi. Sivistyksen henki on kertomus juuri tämän nimenomaisen yhdistyksen saavutuksista ja vastoinkäymisistä 40:n vuoden ajalta, mutta samalla se on myös kolme muuta kertomusta. Ensinnäkin se on Kekkosen ajan vanhan aluepolitiikan tarina. Se antaa yhden näkökulman siihen, kuinka korkeakoulujen hajasijoittamista käytettiin aluepolitiikan välineenä ja kuinka kaikki tapahtui. Vaikka näkökulma on Etelä-Pohjanmaan, ajankuva on yleistettävissä koko maahan. 60-70-luvulla eteläpohjalaiset eivät olleet ainoita, joilla ilmeni akuutti sivistyksen hinku. Joensuu sai oman yliopistonsa, Vaasa sai omansa ja Rovaniemikin. Seinäjoen lobbareilla jäi luu vetävän käteen.

Oman värinsä kirjaan tuo Etelä-Pohjanmaan maakuntakeskusten, Seinäjoen ja Vaasan, kilpailu. Kaupunkien pyrinnöt ja pyyteet eivät aina ole käyneet yksiin, eikä Aaltonen yritä kaunistella tapahtumia. Mielenkiintoinen verrokki Aaltosen kirjalle onkin Vaasan yliopiston kaksi vuotta sitten valmistunut Hannu Katajamäen kirjoittama 30-vuotishistoriikki Oman alueensa yliopisto. Siinäkin pohditaan maakuntakeskusten tilaa korkeakoulupolitiikan näkökulmasta. Kirjoissa on myös tyylillisiä yhtymäkohtia.

Edelleen Sivistyksen hinku on kertomus Markus Aaltosen omista kiemuroista Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistyksessä. Suuri yleisö tuntee hänet poliitikkona. Hän on pitkäaikainen sosialidemokraattinen kansanedustaja, joka johti kahdeksan vuotta ulkoasiain valiokuntaa. Pitkän poliittisen uran aikana suhteita on ehtinyt kertyä moneen suuntaan. Tällä on sekä hyviä että huonoja puolia: hyvän tunnettuutensa vuoksi kirjoittajan on ollut helppo lähestyä yliopistomaailman vaikuttajia. Korkeakoulupolitiikan julkimoita vilistää kirjan joka sivulla. Samalla kirjan kiinnostavuus on kasvanut. Mutta kirjoittajan tausta vaikuttaa myös lukijoiden ennakkoasenteisiin; tätä kirjaa ei lueta tutkijan objektiivisena selontekona vaan ammattipoliitikon puheenvuorona. Moni (enkä tarkoita tällä politiikan tutkijoita) tarttuu Sivistyksen hinkuun tarkistaakseen, mikä on Aaltosen kirjan poliittinen pohjaväre.

Historia – historiikki – muistelmateos

Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistykselle on käynyt, kuten monille muille vuosijuhlaan omaa historiaansa tilaaville organisaatioille: kun kirja on pitänyt saattaa valmiiksi yhdistyksen 40-vuotisjuhlaan mennessä, tarkasti dokumentoidun historian kirjoittamisesta on päätetty tinkiä. Historian kirjoittaminen on aina aikaa vievää touhua. Organisaation ulkopuolelta hankittu tutkija on paitsi kallis myös – sekä hyvässä että pahassa mielessä – tabula rasa. Hän joutuu raapimaan kaiken tietonsa arkistolähteistä tai luomaan itse oman aineistonsa haastatteluilla. Nopeaan kirjoitustyöhön voi päästä vain, jos kantaa päässään kokonaiskuvaa ja tulkintaa tapahtumista. Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistykselle pitkäaikainen puheenjohtaja Markus Aaltonen on ollut tällainen henkilö. Urakastaan hän on suoriutunut parissa kuukaudessa.

Objektiivinen, puhdasoppinen historiankirjoitus on notaatioltaan tarkkaa, lähteisiin johdonmukaisesti ja kattavasti jäljittyvää tutkimusta. Sen kirjoittamista sitovat tarkat muodolliset ja sisällölliset vaatimukset. Juuri siksi standardihistoriat ovat tylsiä. Niissä luetteloidaan budjetteja, toimihenkilöitä ja vaikuttajia; kantaa ei oteta oikein mihinkään. Monesti mainitsemattomana tarkoituksena on myös kuvamateriaalin dokumentointi koviin kansiin. Sivut täyttyvät postimerkin kokoisista rintakuvista biografisine tietoineen; liitteissä taulukoidaan tilastotietoja taseista ja talouden tunnusluvuista.

Sivistyksen hinku välttää standardihistorian perisynnit. Se ei ole tässä mielessä standardihistoria vaan vapausasteiltaan reilusti laveampi historiikki. Kirjoittajan omat näkemykset ja tulkinnat muodostavat tärkeän osan kirjan annista. Hän on itse elänyt kiihkeästi mukana Korkeakouluyhdistyksen hektiset vaiheet ja tuo sen rohkeasti julki. Yksityiskohdat eivät aina palaudu lähteisiin, mutta sisältöön tulee jännitteitä, jotka tekevät Sivistyksen hingusta hämmästyttävästi mukaansa tempaavan kirjan.

Kirjan esipuheessa kerrotaan, että työn tilaajalla on jo mielessään yhdistyksen varsinaisen historian toimittaminen organisaation 50-vuotisjuhlaan. Tulevan historian kirjoittaja saa olla onnellinen Aaltosen pohjatyöstä. Sivistyksen hinku on järjestelmällinen tulkinta tapahtumista; sellaisia ei historioitsijan käytössä ole koskaan liikaa. Onhan verraton tilanne, jos tutkijalla on jo tutkimukseen lähdettäessä yksi ehyt ja aukikirjoitettu näkemys, jota voi käyttää mittatikkuna ja jonka rinnalle voi luoda oman tulkintansa. Sivistyksen hingulla on ollut arvokas tehtävä myös keskustelunherättäjänä: monet maakuntalehdet, Demari ja Suomen kuvalehti ovat kommentoineet Aaltosen kirjaa pääkirjoitussivullaan. Näin kokonaiskuva tapahtuneesta on monipuolistunut.

Hinkua luottamushenkilöiden palleilla

Aaltonen on rajannut mielenkiintonsa kohteeksi Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen luottamushenkilötoiminnan. Sivistyksen hinku on ennen muuta luottamushenkilöhistoria. Vuosikymmenten kuluessa Seinäjoelle on haviteltu milloin mitäkin oppilaitosta; neuvotteluja on käyty omasta yliopistosta, korkeakouluista, sosiaalialan oppilaitoksista, nuoriso-opistosta, kaikkiaan liki paristakymmenestä koulutus-, tiede- ja tutkimusorganisaatiosta. Paljon on myös saatu: kesäyliopistotoiminta, monipuolista täydennyskoulutusta, oma ammattikorkeakoulu ja peräti viisi yliopistojen yksikköä: Helsingin (Makes), Tampereen (Tyt ja Sente) ja Vaasan yliopistojen sekä Sibelius-akatemian toimipisteet sijaitsevat nyt Seinäjoen vanhan sairaalan ympärille rakentuneella kampusalueella. Kaikkeen tähän liittyvät väännöt ja kähminnät Aaltonen kuvaa herkullisesti ja raadollisestikin. Hillittömästä hingusta huolimatta Etelä-Pohjanmaan maakunnassa ei vielä tänä päivänä voi suorittaa yliopistollisia perustutkintoja.

Kerronnan keskiössä ovat Korkeakouluyhdistyksen hallitus ja sen puheenjohtajat sekä monet maakunnalliset vaikuttajat. Ulkopuolelle rajautuu esimerkiksi yhdistyksen työntekijöiden arkipäivä: kesäyliopistotoimintaa ei avata. Aaltonen ei mene luokkahuoneeseen, mielenkiintoisia – edes keskeisimpiä – opettajahahmoja ei esitellä jne. Samoin tarkastelun ulkopuolelle rajautuvat standardihistorioille tyypilliset instituution tunnusluvut, talousarviot ja tuntimäärät. Kirjan lopun liitteeseen on koottu yhdistyksen toimitiloja koskevat tiedot. Tämä aiheenrajaus sopii Aaltoselle. Hän mainitsee kirjassaan uransa merkittävimmäksi luottamustehtäväksi juuri Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen puheenjohtajuuden 1975-88. Aaltonen kirjoittaa siis itselleen tärkeästä aiheesta, siitä Korkeakouluyhdistyksestä, jonka hän parhaiten tuntee. Tällainen aiheenrajaus on viisasta ja järkevää – varsinkin, kun se tehdään tietoisesti.

Savustuksen henki

Luottamushenkilötyöskentelyn kiemuroita selvitellessään kirjoittaja on omalla alueellaan. Hänen matkassaan lukija pääsee kabinettien sisätiloihin. Hän on pystynyt hyödyntämään muistiaan myös omaa aineistoa luodessaan: haastatelluilta on selvästi kysytty oikeita asioita. Paikoitellen Aaltonen kuitenkin sortuu varsin inhimilliseen likinäköisyyteen. Kirjoittajan oman puheenjohtajakauden tapahtumat korostuvat liiaksi. Varsinkin puheenjohtajavaihdosten yhteydessä Aaltosella on suuri houkutus käyttää historiikkia muistelmatyyppisesti poliittisten tapahtumien kommentointiin, siis oman mielipiteensä ilmaisukanavana. Silläkin on hyvät puolensa: syntyy poliittisia jännitteitä, joita yleisö aina rakastaa. Suurin innostus syntyy, jos erimielisyydet yltävät yksilötasolle.

Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen historiikissa jännitteet henkilöityvät moneen kertaan ja monella tavalla. Monen mielestä kiinnostavinta on seurata yhdistyksen puheenjohtajien keskinäistä kahinointia. Tehtävässä on toiminut montakin tärkeää ja imagoltaan selkeästi puoluepoliittista vaikuttajaa, mm. Ilkka-lehden päätoimittaja Kari Hokkanen. Hänen äänensä kuuluu Aaltosen kirjassa Ilkan pääkirjoituksien ja kolumnien kautta, mutta hänen nimeään ei ole haastateltujen luettelossa. Näiltä osin kirjan nimenä voisi hyvinkin olla Savustuksen henki. Lukija voi aistia Seinäjoen vahvan puoluepoliittisen ilmapiirin.

Kirjan näköinen historiikki

Monet yhdistyshistoriikit ovat tutkimusraportin näköisiä. Sivistyksen hinku näyttää kirjalta. Se on A5-kokoinen, runsaasti kuvitettu teos, jossa on kauniit vesivärikannet. Kerronta etenee kronologisesti. Teksti on jaettu vuosikymmenittäin päälukuihin, joita ryydittävät pohjalaiset sanonnat, paukahrukset. Kaikki tämä houkuttaa tarttumaan kirjaan.

Houkutukset eivät mene hukkaan. Vaikka Aaltosen aihe on ensikuulemalta mahdollisimman ikävä (Korkeakouluyhdistyksen 40-vuotishistoriikki – voisiko paperinmakuisempaa kirjaa keksiä?), hän onnistuu kääntämän sen oikeasti merkillisen lukukelpoiseen muotoon. Suurimpana teknisenä puutteena on lukijaa palvelevien hakemistojen niukkuus. Kirjassa ei ole henkilö- tai nimihakemistoja eikä kuvaluetteloa.

Sivistyksen hinku. Etelä-Pohjanmaan Korkeakouluyhdistyksen neljä vuosikymmentä käy keskustelua monella eri tasolla, siksi lukijan kiinnostuskin voi viritä monesta suunnasta. Suosittelen tätä vetävästi kirjoitettua kirjaa erityisesti korkeakoulupolitiikasta ja eteläpohjalaisesta maakuntapolitikoinnista kiinnostuneille lukijoille. Luonnollisesti tällainen kirja on sitä kiinnostavampi mitä enemmän tuntee sen keskeisiä vaikuttajia, niitä joilla on ollut hinku saada valtavat päälihakset.