"Etsin, vaikken välttämättä löydäkään…" Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Anna Kortelaiselta on ilmestynyt viimeisten vuosien kuluessa Albert Edelfelt -trilogia: ensin toimitettu kirjekokoelma ”Niin kutsuttu sydämeni. Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873-1901” (2001), sitten palkittu väitöskirja ”Albert Edelfeltin fantasmagoria: Nainen, ’Japani’ ja Tavaratalo” (2002a) ja lopulta väitöskirjatyön erästä sivujuonnetta, tai mikrohistorian termein, johtolankaa seuraava ”Virginie! Albert Edelfeltin rakastajatteren tarina” (2002b) - päiväkirjanomainen kertomus menneeseen kadonneen, tai kadotetun, naisen etsimisestä. Virginien, nuoren ranskalaisen naisen tarina, alkoi vaivata Kortelaista tämän kirjoittaessa väitöskirjaansa suomalaisen ja japanilaisen taiteen yhteyksistä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Kortelainen, Anna: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi, 2002. 316 sivua. ISBN 951-31-2457-6.

Anna Kortelaiselta on ilmestynyt viimeisten vuosien kuluessa Albert Edelfelt -trilogia: ensin toimitettu kirjekokoelma ”Niin kutsuttu sydämeni. Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873-1901” (2001), sitten palkittu väitöskirja ”Albert Edelfeltin fantasmagoria: Nainen, ’Japani’ ja Tavaratalo” (2002a) ja lopulta väitöskirjatyön erästä sivujuonnetta, tai mikrohistorian termein, johtolankaa seuraava ”Virginie! Albert Edelfeltin rakastajatteren tarina” (2002b) – päiväkirjanomainen kertomus menneeseen kadonneen, tai kadotetun, naisen etsimisestä.

Virginien, nuoren ranskalaisen naisen tarina, alkoi vaivata Kortelaista tämän kirjoittaessa väitöskirjaansa suomalaisen ja japanilaisen taiteen yhteyksistä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Suomalaista taidetta edustaa Kortelaisen väitöskirjassa asemansa vakiinnuttanut, aristokraattismielinen, ruotsinmielinen, pariisilaistunut taiteilija Edelfelt. Tutkimuksessaan Kortelainen keskittyy niihin Edelfeltin maalauksiin, joissa voi nähdä tuolloin muodikkaita japanilaisia esineitä ja sisustustarvikkeita. Useassa näistä tauluista on myös kaunis, muodokas, vaaleanruskeatukkainen ja -silmäinen nuori nainen, joka on nimetty Virginieksi.

Kun Virginie Kortelaisen väitöskirjassa jää yleiskäsitteeksi, ”pariisitar pariisilaisessa interiöörissä oli eroottisesti latautunut ikonografinen formula” (Kortelainen 2002a, 199), on hän rakastajattaren tarinan päähenkilö, jonka nimeä, taustaa ja Albert Edelfeltille ilmeisesti synnyttämiä lapsia Kortelainen aikaa ja vaivaa säästelemättä etsii Edelfeltin maalauksista, tämän ystävien kirjeistä sekä ranskalaisista ja sveitsiläisistä arkistoista. Edelfeltin mittavasta kirjekokoelmasta ei etsinnässä ole hyötyä; Kortelainen epäilee että veljensä korkealle alustalle nostanut ja häntä siellä päättäväisesti pitänyt Berta-sisko oli tuhonnut ne kirjeet, joissa Edelfelt kertoo ranskalaisesta, monivuotisesta rakastajattarestaan ja muusastaan.

Salapoliisityö etenee Virginiessä kronologisesti. Sen rinnalla Kortelainen kuljettaa omaa elämäänsä ja ajatuksiaan: pientä tytärtään joka jää nukkumaan äidin lähtiessä jäljittämään Edelfeltin rakastajatarta, Ranskan-matkojaan, lukemiaan romaaneja. Ja mikä tärkeintä: Kortelainen paljastaa epäröimättä mikrohistoriallista tutkimusta tehdessä väistämättä esiin nousevat epäilykset ja umpikujat sekä johtolankojen sattumanvaraisuuden, mutta myös aikakauden syvällisen tuntemuksen välttämättömyyden näiden usein harhateille johtavien jälkien edessä. Ja vaikka Kortelainen tekee, tieteellisen työn raskaista raameista ja konventioista luopuneena, aika ajoin ällistyttävän naiiveja huomioita ja päätelmiä, vie hän lukijaa eteenpäin varsin vakuuttavasti tarkkanäköisyydellä, jota vähäisten ja aukollisten lähteiden käyttäjä joutuu pakon edessä kehittämään.

Virginie-kirjan olisi voinut kirjoittaa aivan päinvastaiseen sävyyn: vähemmän hapuilevasti, poistaen tekstistä kaikki umpikujat ja aukot, ehkä-, luultavasti- ja todennäköisesti-sanat. Tällöin kirja olisi noudattanut totuttua historiallisen esittämisen kaavaa ja näyttänyt kuinka taas kerran, tinkimättömällä lähdetyöskentelyllä, me voimme saavuttaa totuuden. Mutta silloin rakastajattaren tarina ei olisi yhtä antoisa lukukokemus. Se nimittäin paljastaa kuinka lähellä fiktiota historiallinen tutkimus väistämättä aika ajoin liikkuu ja kuinka tämä laaja, vain valistuneitten arvauksien avulla saavutettava kenttä ahdistaa jokaista tutkijaa: "Etsin, vaikken välttämättä löydäkään, mutta etsin kuitenkin, ja samalla tiedon määrä kasvaa. Tiedon määrä kasvaa tai tietämättömyyden loppumaton alue kapenee aavistuksen verran yhdestä reunastaan." (Kortelainen 2002b, 251).

Suosittelen lämpimästi Kortelaisen Virginie!-teoksen ottamista osaksi historiatieteiden metodikirjallisuuspaketteja. Kunnioitettujen miestutkijoiden vakavasti otettavista aiheista tekemää tutkimusta ja sen metodologiaa voisi olla hyödyllistä ja hyvin mielenkiintoista peilata nimeään myöten unohdetun naisen historiaan, sen selvittämisen eteen kasattuihin esteisiin ja kaiken tulkinnan epävarmuuteen. Entä miten salapoliisitarinassa lopulta kävi – sitä ei tietenkään tässä sovi kertoa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *