Tartun painavaan teokseen ja alan ensiksi selailla. Tuokiokuvat imaisevat välittömyydellään oitis mukaansa. Lukija tempautuu matkanteon tunnelmaan lentokoneella, kiitää pitkin Jamalin Nenetsian taigaa ja tundraa porovaljakolla tai nivelet rutisten epäsuhtaisella traktorirenkaisella maasturilla. Ylittää Obin, majoittuu kotakylään, jonka asukkaiden nahkaiset ja verkaiset, värikylläiset ja taidokkaasti ornamentein koristellut turkit ja maalitsat, oravannahkareunaiset aurinkolasit pysäyttävät ja hämmentävät. Voiko tällaista olla enää olemassa?

Siperian sylissä on harvinaislaatuinen aarre. Tekijä Marianna Flinckenberg-Gluschkoff on harrastanut pohjoisten etäsukukansojemme nenetsien, hantien ja mansien parissa tutkimusmatkailua useamman vuosikymmenen ajan. Lukijan onneksi hän ei ole pitänyt kiirettä julkaisemisvauhdissa. Niinpä edellisestä kirjasta Ugrien mailla : suomalaisten tutkimusmatkailijoiden jalanjäljillä Obvirralta Uralille (1992) on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta.  Jos edellisen teoksen ilmestymistä leimasi yhteiskuntajärjestelmän romahdus, hetki uuden ajan kynnyksellä, toiveet paremmasta huomisesta ja kauan odotettu mahdollisuus päästä jatkamaan maineikkaiden M.A. Castrènin ja A. Ahlqvistin työtä ja vierailemaan aiemmin suljetuilla ja äärimmäisen vaikeakulkuisilla alueilla, nyt tilanne on tyystin toinen.  Jamalin arktisten luonnonvarojen hyödyntäminen on täydessä vauhdissa ja valtaajia riittää jonoksi. Tulokset näkyvät hyvässä ja pahassa.

Vaakakupissa painaa se, että luonnonvaroiltaan rikkaat alueet ovat itsekin saaneet osansa tuotoista.  Se tarkoittaa, että tundran keskellä on hyvin varustettuja internaattikouluja, terveydenhoito ja kulkuyhteydet toimivat, jos kohta myös sitä, että taajama-arkkitehtuuri on ottanut mallia Disneylandista, että alkuperäisväestö on menettänyt perintäoikeutensa esi-isiensä maihin ja pyyntialueisiin, että jutaamisalue käy vuosi vuodelta ahtaammaksi ja luontaiset kulkureitit katkeavat.  Tässä tilanteessa omaehtoisen kulttuuriperinnön ja kaksikielisyyden arvoa on vaikea nähdä.  Niinpä nenetsiäiti pitää parempana puhua lapselleen ainoastaan venäjää.  Valtaväestön asennetta kuvaa sekin, että poronlihan hinta on sikaa ja nautaa alhaisempi.

Kirjoittaja kuvaa tuntemuksiaan myös vertauskuvin. Tundran keskellä kohoava tulipatsas on kuin Mooseksen palava pensas erämaassa, paitsi että siinä ei ole mitään pyhää.  Poraustornien ympäröimä maasto on kuollutta, savu levittää myrkkyä satojen kilometrien säteelle pilaten maaperän ja vesistön. Oranssit tuliharjat näkyvät parhaiten avaruuteen, ovat kosmonautit todenneet. ”Mikä pahaenteinen tervehdys ihmiskunnalta meitä mahdollisesti tarkkaileville avaruusolennoille!”

Pessimismistään huolimatta tekijä ei sorru yksinkertaistuksiin tai helppoihin yleistyksiin. Hän kuvaa havainnollisesti esimerkkejä edistyksen tuomasta hyvästä, mutta ei luo mielikuvaa, että hyvä olisi jakautunut tasaisesti.  Hän kysyy terävästi, mutta ei anna vastauksia.  ”Miltähän mahtaa maistua kala, joka on pyydetty vuotavan öljyputken vierestä?” hän kysyy. Hän ei salaa paheksuntaansa kuvatessaan kulttuurien törmäyksiä, joiksi nykyään häveliäästi kutsutaan monta sellaista asiaa, jota yhtä hyvin olisi oikeutettua nimittää huonoksi käytökseksi.  Tundran alkuperäisasukkaat, siis jutaavat paimentolaiset, eivät vielä ole tottuneet turisteihin, kaukaa Suomesta tulleet lantalaisturistit taas eivät välttämättä edes huomaa rikkoneensa käyttäytymis- ja kohteliaisuussääntöjä. Kirjan loppuluku ”Tundran etiketti – lyhyt oppimäärä” onkin omistettu helpottamaan matkaan valmistautumista.  Se sisältää tärkeitä ajatuksia symbolisesta lahjojen vaihdannasta, teenjuonnista, kodassa asumisesta, naisten ja miesten tilan- ja työnjaosta ja mm. hygieniasta.  Luku on tärkeä, sen luettuaan ymmärtää paremmin, ettei tundramatkailu tosiaankaan sovi kaikille, eikä edes kokeneen konkarin ole syytä lähteä matkaan valmistautumatta tai ottamatta luonnon voimaa lukuun.

Jos taas matkalle lähtee mieli nöyränä, aito kohtaamisen ja oppimisen halu tienviittanaan ja tarpeellisia tuomisia repussaan, voi jopa saada kunnian osallistua uskonnolliseen puhdistautumiseen ja rituaaliin, jossa retkeläisille anotaan haltijalta siunausta. 

Ja kun kokenut tutkimusmatkailija palaa aiempien kohtaamistensa paikoille, hetki tihenee ja huipentuu eksistentiaaliseen täyteyteen. Kohtaus metsäkalmistossa ilmentää kirkkaasti, millainen ihmisen suhde luontoon voisi parhaimmillaan olla.  Haudat maatuvat, sammal kietoo ne syleilyynsä, yllä kaartuvat silkkitupsuiset sembranoksat, ihmisen vaikutus on piilossa. Jossain hautalaudassa on kuvattuna lintu, yhteyden pitäjänä ylisen, keskisen ja alisen maailman välillä.  Matkailija saa kokea perille tulemisen onnen, ykseyden kaipuunsa kohteen kanssa: ”Tunnen taigan hengityksen ja hengitän sen tahdissa. Joka sisäänhengityksellä imen itseeni sen sisintä, ja joka uloshengityksellä luovutan osan itsestäni, kunnes me sulaudumme toisiimme.”

Teoksen tenho syntyy sen monipuolisuudesta ja puhuttelevuudesta aisteille.  Vaikuttavat valokuvat ihmisistä, poroista, kotakylistä, maisemasta, käsitöistä ja shamanistiseen luontouskontoon kuuluvien kuvioiden ja ornamenttien symboliikasta limittyvät houkuttavasti yhteen asiatiedon kanssa. Pinnalta katsoen matkakertomus kätkee sisäänsä elämänmyönteisen ja kirkkaasti esitetyn uskonnollis-filosofisen pohdinnan ja selkeän pamfletinomaisen hätähuudon. Tyyli on elämyksellistä ja esteettisesti nautittavaa. Teoksen viitteissä on suppeasti mutta ansiokkaasti koottu olennaista tietoa metsänenetsien ja hantien luonnonuskosta, mm. käsityksestä jonka mukaan ihmisellä on useita sieluja: naisella neljä, miehellä peräti viisi. Tietoa on eri sukujen henkiolennoista, haltijanukeista, kuolinnukeista ja niihin liittyvistä tavoista ja käsityksistä. Selkeät eri eläimiä, erilaisia poronsarvia, jäniksenkorvia ja muita ornamentteja esittävät piirroskuvat innostavat perehtymään aiheeseen lisää.  Häpeissäni muistin omistavani hantinaisen helmin koristeleman kauniin verkalaukun, jonka kuvion merkitystä en ollut välittänyt ottaa selville.

Suomalaiset eivät ole aivan tietämättömiä uralintakaisten kansojen kohtaloista. Tärkeä nykyhetken välittäjä on Suomessa asuva nenetsi Anastasia Lapsui, jonka lukuisat palkitut elokuvat ovat kuvanneet katoavaa paimentolaisuutta tässä ja nyt.  Flinckenberg-Gluschkoff on suomentanut kirjaansa useita Lapsuin runoja. Mukana on myös muita hienoja runoja Raija Bartensin aiemmin julkaisemina suomennoksina. Kirjan loppusanoissa tekijä pohtii mitä me – tämän kirjan lukijat, suomalaiset, eurooppalaiset, Siperian kaasua ja öljyä käyttävien maiden kansalaiset monine järjestöinemme voisimme tehdä. Voisimmeko oikeasti vaikuttaa siihen, että osa energiatuloista käytettäisiin alkuperäiskansojen tilanteen helpottamiseksi? Miten vaikuttaa siihen, että elämä tundralla jatkuisi, ettei viimeisen pororaidon jälki häviäisi ja viimeisen pyyntimiehen polku kasvaisi ikuisesti umpeen?

He ja me – miten meidän käy? Kirja loppuu pohdintaan, kenen kulttuuri on loppupeleissä kestävämpi. Kun energiaresurssit ehtyvät, vain pienen ekologisen jalanjäljen jättävä elämänmuoto todistaa voimansa. Kun luonto jälleen sanelee ehdot, poropaimen ja eränkävijä kyllä selviytyvät, muista ei ole niinkään takeita. ”Siperia opettaa, mutta onko liian myöhäistä ottaa opikseen?”

En malta olla jatkamatta ajatusta, että opikseen olisi mahdollista ottaa lähempääkin.  Poroelinkeino ja siihen perustuva elämänmuoto, ”jälkeä jättämättömyys” voivat tunnetusti huonosti Suomessakin. Miten on mahdollista sovittaa yhteen toisiaan korville lyöviä intressejä, puolustaa oman elämänsä päivittäisin valinnoin uhanalaista ja valtaväestölle näkymätöntä arvokkuutta, jatkaa poropaimentolaisuutta modernin yhteiskunnan keskellä tai sen reunalla, tätä pohtii Leena Valkeapää kirjassaan Luonnossa. Vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa (2011). Flinckenberg-Gluschkoffin tavoin Valkeapää on asettunut vuoropuheluun tutkimuksensa kohteen kanssa. Kumpikin tutkijanainen on omaksunut tundran asukkailta elämänohjeen: ”Me jutaamme oman aikamme täällä taivaankannen ja maankuoren välissä, ja raitomme jälki näkyy tundralla pienen hetken. Sen hetken, kun se näkyy, sen pitää olla kaunis, ettei kukaan perässämme jutaava muistelisi pahalla.”