Diner,Dan: Feinbild Amerika. ber die Beständigkei eines Ressentiments. Propyläen, 2003. 238 sivua. ISBN 9783549071748.
"Veljet, nämä amerikkalaiset ovat taivaisiin asti lemuavia kaupustelijasieluja. Kuolleita kaikelle kulttuurille, hiirimäisen kuolleita." Amerikkalaisilla ei ole kiinnostusta muuhun kuin "kaupalliseen" ja "tekniseen" kyvykkyyteen. Mutta tälläkään maaperällä "ei ole kasvanut esille mitään orgaanisesti sisältäpäin, vaan kaikki on väkivaltaisesti ulkoa tuotua perustavaa vailla olevaa kulttuuria".
Amerikkalaisilla ei ole isänmaata, ei mitään näkyvää valtiota. "Amerikkalaiset eivät tunne mitään, heillä ei ole minkäänlaista ajatusta, niinpä valtiokaan ei ole henkinen ja moraalinen instituutio, vaan ainoastaan materiaalinen konventio. Tämä on todellinen perikadon maa." Eivät vain ihmiset, vaan jopa luonto ovat materialismin ja kaupan turmelemia "eivätkä amerikkalaiset tunne viiniä eivätkä satakieltä".
Näin kirjoitti myöhäisromantiikan runoilija Nikolaus Lenau lyhyen Yhdysvaltojen vierailunsa aikana lokakuussa 1832. Lenaun tarinan kirjoitti romaaniinsa Amerikamde (Amerikkaväsymys) muuan Ferdinand Krnberger 1850-luvulla.
Lenaun Amerikan matka – sellaisena kuin hän itse ja romaanikirjailija sen esittivät – ei ollut aivan hyödytön, sillä kohdatessaan Amerikassa kaikkialle levinneen vieraantuneisuuden, hän ymmärsi ettei amerikkalaisten vapaus ole muuta kuin näennäisvapautta. Kotiin palatessaan hän tunsi, että vain sydämessä löytyvä vapaus, "saksalainen vapaus", on aitoa ja todellista.
Lenaun Amerikan matkan kaunokirjallinen kuvaus ei ihan vastaa todellisuutta. Amerikan visiitti ei ollut hänelle runoiljan odysseia, vaan tarkasti suunniteltu liikematka. Keinottelu valtionobligaatioilla oli tuonut Lenaulle sievoisen alkupääoman, jonka hän arveli tuottavan eniten kiinnitettynä maatilaan Ohiossa. Asian hoitaakseen hän piipahti sitten uudessa maailmassa.
Lenaus onnistui Amerikka-keinottelussaan kahdella tasolla.. Ensiksikin hänen vuokraviljelijän hoitama maatilansa Ohiossa turvasi yltäkylläisen loppuelämän. Toisekseen hänen runollis-filosofinen kuvauksensa matkalta avasi tien lukijoiden sydämiin.
Romaanikirjailija Krnbergerillä oli myös vähemmän kaunotaiteelliset syynsä kirjoittaa Lenausta. Hän oli nuorena demokraattina osallistunut Frankfurtin vuoden 1848 demokraattisille valtiopäiville, jotka Yhdysvallat ainoana valtiona tunnusti Saksan yhdistyneen kansan lailliseksi edustajaksi. Preussi kukisti demokratiakokeilun ja Knberger siirtyi voittajien riviin. Amerikka-kriittinen romaani tarjosi hänelle keinon osoittaa uutta demokratian ja liberalismin vastaista näkemystään.
Lenaun ja Krnbergerin tarina on kuvattu esimerkinomaisena Euroopan ja etenkin Saksan kulttuuripiirien Amerikka-kieltä luotaavassa Dan Dinerin historiaesseessä. Leipzigin ja Tel Avivin yliopiston juutalaisen kulttuurin ja historian professori Diner kirjoitti teoksensa ensimmäisen version Persianlahden sodan juuri yhdistyneessä Saksassa synnyttämien amerikkalaisvastaisten protestien inspiroimana. Taustalla oli ihmettely, miten vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen vaalittu stereotypia ja retoriikka toistuvat Saksassa yhä uudelleen. Syyskuun 2001 terrori-iskujen ja Afganistanin sodan kiihdyttämät mielialat saivat hänet julkaisemaan teoksen päivitetyn laitoksen.
Dinerille keinottelija-runoilija Lenau kuvaa tarkalleen eurooppalaisen sivistyneistön kaksijakoista suhtautumista porvarilliseen yhteiskuntaan ja itsevihaa, jonka se on pian parisataa vuotta projisoinut Yhdysvaltoihin. Krnbergerin tapaus ilmentää Amerikan käyttämistä metaforisesti Euroopan keskusteluissa. Puhutaan Amerikasta, vaikka väitellään Euroopan suunnasta.
Negatiivisen Amerikka-kuvan luojien lista saksankielisessä kulttuurissa on pitkä ja maineikas: Heinrich Heine ja saksalaiset myöhäisromantikot, ruhtinas Metternich, intiaanikirjalija Karl May, filosofi George W.F. Hegel, psykoanalyytikko Sigmund Feud, filosofi Oswald Spengler, kirjailija Bertolt Brecht, filosofi Alfred Rosenberg, psykoanalyytikko C.G. Jung, filosofi Martin Heidegger, yhteiskunnallinen toimihenkilö Joseph Goebbels, yhteiskunnallinen toimihenkilö Walter Ulbricht, kirjailija Stefan Heym, esseisti Hans Magnus Enzensberger, kirjailija Gnther Grass, kustantaja Rudolf Augstein jne.
Pohjois-Amerikan Yhdysvallat sai 1800-1900-luvun vaihteeseen mennessä kaupallisuuden, menestyksen teologian, ansiotyön ( erotuksena "Â¥kutsumustyöstä"), roskakulttuurin, mekaanisuuden, kaupungistumisen, sosiaalisen liikkuvuuden, vieraantumisen ja yleisen modenin lännen perikadon imagon , josta sen tunnemme Euroopassa yhä tänään. Se näyttäytyi myös naisvallan kauheana alkukotina, juutalaisten salaliiton linnakkeena ja rodullisesti vähintäänkin psykologisella tasolla pahoin sekoittuneena kummajaisena.
Alkujaan aristokraattinen asenne siirtyi luontevasti uuden porvarillisen keskiluokan sivistyneistön vaalittavaksi. Ludwig Marcuse, joka oli yksi varhaisia eurooppalaisen amerikkalaisvastaisuuden tutkijoita, kertoo että tätä "asennetta tuskin tapasi kadunmiesten, kampaajien, palvelustyttöjen ja ajurien parissa, mutta sitä vastoin se oli laajaa journalistien, professorien ja teatteri-ihmisten keskuudessa".
Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on ollut Euroopan vastamaailma, johon Eurooppa on heijastanut toiveensa ja pelkonsa. Se merkitsi uhkaa niille, joilla olisi Euroopan instituutioiden järkkymisessä jotakin menetettävää. Siirtolaisuuden myötä osattomat tiesivät Amerikan mahdollisuuksien maaksi.
Mutta amerikkalaisvastaisuudella oli jo 1800-luvun keski-Euroopassa poliittinen ulottuvuus. Euroopan taantumuksen Pyhä allianssi, jonka muodostivat Habsburgien Itävalta-Unkari, Preussin kuningaskunta ja keisarillinen Venäjä, omaksui Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin vihamielisen suhtautumisen presidentti James Monroen esitettyä vuonna 1823 kuuluisan vaatimuksensa "Amerikka amerikkalaisille" (n.s. Monroen oppi). Näin Yhdysvallat ilmoitti, ettei se hyväksyisi Euroopan siirtomaavaltaa uudessa maailmassa. Wienin arkkitaantumuksellinen Metternich ennakoi, ettei Amerikka "tyydy kääntäämään valtaistuinta toista vastaan, vaan myös alttarin alttaria vastaan"
Edistyksen leiri ei sekään aina ymmärtänyt Amerikkaa. Eurooppalaisessa ajattelussa Ranskan suuri vallankumous ja sen innoittama valtiokeskeinen edistys olivat kovaa valuuttaa. Preussin hovifilosofi George W.F Hegel katsoi, että historian henki vaikutti vain valtiossa ja valtiossa kulttuuri sai korkeimman ilmauksensa. Vahvaa valtiota edellytti myös kansalaisyhteiskunta kehittyäkseen. Mutta Amerikassa kaiken alkuna oli kansalaisyhteiskunta eikä valtiota eurooppalaisessa mielessä kehittynyt. Hegelille oli itsestään selvää, että Amerikka oli tuomittu kulttuuriseen alemmuuteen ja historialliseen merkityksettömyyteen.
Tässä vaiheessa on syytä nostaa esille saksalaiset dissidentit. Johan Wolfgang von Goethe kirjoitti jo vuonna 1827 vastauksena myöhäisromantikoille oodin "Yhdysvalloille", jossa asetti Euroopan "rappiolinnat" ja "hyödyttömät muistot" vastakkain Amerikan "elävän ajan" kanssa. Maantieteilijä, luonnontutkija ja diplomaatti Alexander von Humboldt kirjoitti puolestaan Preussin kuninkaalle Pohjois-Amerikan liittotasavallasta: "Teidän Majesteettinne, se hallitus on tuskin näkyvä ja tuskin tuntuva, mutta se on mahtavampi kuin Teidän Majesteettinne hallitus".
Mainittakoon, että Suomen suuriruhtinaan maassa Goethen ja Humboldtin hengenheimolainen Johan Ludvig Runeberg kirjoitti oodin "Tähtilipulle", joka ennustaa ihmiskunnan tulevaa vapauden aikaa. Goethen, Humboldtin ja Runebergin tekstejä ei julkaistu kirjoittajan elinaikana.
Mutta Lontoossa maanpaossa asuvalla Amerikan ystävällä Karl Marxilla oli täysi mielipiteenvapaus, kun hän kutsui Yhdysvaltoja myönteisesti "lännen voimakkaimmaksi maaksi". Hän piti sen demokratiaa likipitäen sosialismin hallintomallina. Pohjoisvaltioiden, "jenkkien", nopea kapitalistinen kehitys oli edistyksellistä sen luodessa sosialismin aineelliset edellytykset.
Mutta Saksassa Marxin kirjoitukset eivät suosiossa vetäneet vertoja intiaanikirjallisuudelle ja sen 1800-luvun jälkipuoliskon suosituimmalle taitajalle Karl Maylle. May kuvasi luonnontilan ja jalojen villien tuhoa yhteenotossa sivilisaation kanssa. Hän jakoi siirtokuntien Amerikan kahtia rajaseudun eränkävijöihin ja farmareihin yhtäällä ja rahanhimoisiin roistomaisiin jenkkeihin toisaalla. Paljon myöhemmin Weimarin tasavallan ja kolmannen valtakunnan Amerikka-spesialisti Aadolf Halfeld näki tämän jaon etnisen perustan ja suurpoliittisen ulottuvuuden. Itärannikon anglosaksit ja juutalaiset kannattivat jatkuvaa ekspansiota finanssipääoman etujen turvaamiseksi. Laajentumisen tekosyynä he käyttävät juutalainen maailmankansalaisuuden luomaa ihmisoikeuksien evankeliumia.Keskilännen germaaniset maanviljelijät olivat eristäytymisen kannalla.
Vuonna 1901 englantilainen kirjailija Willian Thomas Stead julkaisi kirjan The Americanization of the World or the Trend of the Twentieth Century. Steadin "amerikanisoituminen", joka tarkoitti modernia teollistumisen ja kaupallisuuden aikaa, tuli muotitermiksi. Amerikka näyttäytyi kauhukuvana tulevasta massayhteiskunnasta, ihmisvihamielisestä rationalisoinnista ja kaiken yksilöllisyyden tuhoavasta triviaalista massakulttuurista.
On syytä muistaa myös, miten espanjalaisen konservatiivifilosofi filosofi Jose Ortega y Gasset rinnasti myöhemmin "Massojen kapina"-teoksessaan bolshevismin, fasismin ja amerikanismin modernin maailman myötä nousseina kolmena vitsauksena. Hän näki Euroopan perinteisten yhteiskunnallisten hierarkioiden ja arvojen kumoutumisen väistämättä johtaneen massaideologioiden aikaan,
Stead ja Ortega y Gasset osoittavat amerikanismin vastustamisen olevan yleiseurooppalainen trendi. Jopa ensimmäisen maailmansodan aikainen Ranskan pääministeri Georges Clemenceau totesi herttaisesti liittolaisestaan Amerikasta, että se "siirtyy barbariasta perikatoon ilman kulttuurin vaihetta".
Amerikanismin vastaisuus ei rajoittunut siis mitenkään Saksaan, mutta siellä se sai voimaikkaimman aatteellisen ilmauksensa. Näin siksi, että saksalainen ideologia piti vastustajanaan rationalistista ja materialistista länttä -Ranskaa Englantiaja Yhdysvaltoja – jo 1800-luvulta lähtien.
Rahanhimoisen jenkin ja vähintään yhtä rahanhimoisen juutalaisen stereotypia oli jo 1800-luvun lopulla yhdistymässä moderniksi city-ihmiseksi. Vuonna 1906 ilmestyneessä teoksessa Historishes Schlagwörterbuch hakusanan amerikanismi alta löytyy seuraavankaltainenkin toteamus: "Ihanteeton amerikkalainen ihminen on myös vanhassa Euroopassa oleva tulevaisuuden ihminen… Jo tänään voimme kuvata juutalaiset amerikanismin edustajiksi keskuudessamme. Juutalaistuminen oikeastaan merkitsee amerikanisoitumista."
Vuosisadan vaihde oli merkinnyt käännekohtaa yhdistyneen keisarillisen Saksan ja Yhdysvaltojen taloussuhteissa. Kun Amerikka ennen oli ollut saksalaisen pääoman tärkeä vientimaa, niin nyt roolit vaihtuivat päinvastaiseksi. Amerikka veti Saksassa hermot kireälle: Karl Marxin manttelinperijän Karl Kautskyn kutsuttua Amerikkaa "kapitalistisen kulttuuripiirin vapaimmaksi maaksi" hän sai kimppuunsa maan talous- ja oikeistopiirit. Amerikkalaisvastaisuuden kiihtymisen taustana oli myös Amerikan-Espanjan sota, jossa romahti Kuubasta Filippiineille ulottunut vanha eurooppalainen siirtomaavalta. Se aiheutti ahdistusta elintilaa kaipaavan Keisari Wilhem II:n hallitukselle.
Dan Diner tukeutuu sotahistorioitsija Modris Eksteinsiin, joka on osoittanut, että ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ideologinen päävihollinen oli Englanti. Englantiin oli jo ennen Yhdysvaltoja kohdistettu syytökset imperialismista, rahanhimosta ja hyötyajattelusta.
Yhdysvallat oli myös juutalaisten salaliiton ja pääoman maa. Diner siteeraa ilmiötä tutkinutta Max Horkheimeria, joka totesi, että "siellä missä on amerikkalaisvastaisuutta, on aina myös juutalaisvastaisuutta". Horkheimerin analyysin jakoi myös Werner Sombart, jonka mukaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen "Yhdysvaltojen luonnehtiminen juutalaisvaltioksi (Judenstaat) oli yleistä kielenkäytössä." Juutalaisten uskottiin ensin saaneen vaikutusvaltaa ay-liikkeessä. Sodan aikana he tunkeutuivat myös liikemaailmaan ja hyötyivät ympärysvaltojen sotaluotoista. Juutalaiset vehkeilivät myös politiikassa. Bernard Baruch, presidentti Thomas Woodrow Wilsonin edustajana Pariisin neuvotteluissa toiminut Wall Streetin pankkiiri, antoi finanssijuutalaisten salaliitolle kasvot.
Presidentti Wilsonin suunnitelmat Kansainliitosta ja Dawes-suunnitelma, jonka nähtiin alistavan Saksan amerikkalaiselle pääomalle, toivat "dollari-imperialismin" vastaisen kamppailun koko puoluelehdistön yhteiseksi asiaksi. Poikkeuksena Karl Kautskyn johtamat sosialidemokraattit jotka suhtautuivat myönteisesti niin Kansainliittoon kuin amerikkalaiseen pääomaan. "Wilson on suuri ja Kautsky on hänen profeettansa" otsikoivat kommunistit lehtisensä. Ranskan ja Belgian miehitettyä Ruhrin alueen vuonna 1923 kansallisradikaalit ja kommunistit tekivät käytännössä yhteisrintaman miehityksen ja "dollari-imperialismin" vastustamisessa. Oikeiston geopoliitikot ja äärivasemmiston ideologit samaistivat Saksan ja Keski-Amerikan maat Yhdysvaltojen hegemonismin uhreina.
Sekä oikeisto että äärivasemmisto kuvasivat Yhdysvaltoja brutaalin alastoman kapitalismin maaksi, mutta Franklin D. Rooseveltin New Deal-politiikka suuren laman jälkeen vei jauhot suuhun. New Deal, tai Jew Deal kuten Saksassa sanottiin, osoitti, että vapaan kapitalismin ja demokratian oloissa voitiin talous elvyttää ja sosiaalisia ongelmia lievittää valtion interventiolla. Sivumennen sanoen, erittäin paljon myöhemmin Olof Palme kirjoitti teoksessa "Politiikka on tahdon asia", että Rooseveltin hallinto sovelsi taloustieteilijä John Maynard Keynesin oppeja kymmeniä vuosia ennen kuin Pohjolan sosiaalidemokraatit omaksuivat ne.
Adolf Halfeld yhdisti anti-imperialismiin ja antisemitismiin naisvihan. Tasa-arvoihanne, hyötyajattelu ja rahan tavoittelu olivat riistäneet miehiltä tosi miehisyyden.Tähän vaikutti myös puuttuva aristokraattis-militaristinen perintö. Naisten esilletulo kaikilla elämänalueilla, etenkin opettajina, uhkasi entisestään miehistä intelligentsiä ja vauhditti kulttuurin rappiota. Alferd Rosenberg näki Amerikan kauhean naisvallan taustalla intiaaniheimojen matriarkaatin vaikutuksen.
Carl Jung rotuprofiloi Rosenbergiä perusteellisemmin amerikkalaisten kollektiivisen alitajunnan löytäen sieltä niin intiaanien kuin "neekerien" psykologista vaikutusta. Kuten kaikki tiedämme amerikkalaiset ovat naiveja, lapsellisia ja vitsikkäitä. Jung antoi selityksen näistä piirteistä, jotka "eivät tietenkään juonnu heidän germaanisistaan esi-isistään, vaan paljon ennemmin neekerikylien lörpöttelystä". Kenties katsoessaan Marlene Dietrichin Hollywood-elokuvia ihmismielen syväluotaaja oivalsi, että amerikatarten kävely keinuvin lantein tulee suoraan "neekeritansssista". Itsestään selvää Jungille oli, että amerikkalaisen "armottoman ja julman urheiluvalmennuksen" voi selittää vain intiaanien initiaatiomenojen vaikutus.
Aadol Hitlerin ja natsien suhde Yhdysvaltoihin oli kaksinainen: sen kapitalistista elämäntapaa halveksittiin, mutta toisaalta sen tekniikkaa kopioitiin. Hitler kertoi vihaavansa ja halveksivansa Amerikkaa, joka oli "puolittain juutalaistunut ja neekeriläistynyt yhteiskunta jossa kaikki perustuu dollariin". Mutta toisaalta Saksan ilmavoimat organisoitiin amerikkalaisen mallin mukaan ja Ferdinand Porsche tutki Fordin kokoonpanolinjat Volkswagenin tuotantoa varten. Hitlerin asenne Amerikkaan muistuttaa Stalinin ja kolmannen maailman myöhempien diktaattorien asennetta.
Saksan ja Yhdysvaltojen vahvat taloussuhteet jatkuivat sotaan saakka. Coka Colaa pullotettiin Saksassa 1930-luvun alusta vuoteen 1942. Vielä Joseph Goebbelsin esittäessä Amerikalle suunnattua performanssiaan "Haluatteko totaalista sotaa?" Berliinin urheilupalatsia koristi mainos "Coca Cola Eisenkalt" (teräksenkylmä).
Vuonna 1939 ilmestyi Anton Zischkan saksalaisen maailmakuvan ja omakuvan kannalta mielenkiintoinen teos Ölkrieg (Öljysota), joka oli kolmannen valtakunnan ja sen jälkeisen Saksan suosituimpia tietoteoksia. Zischka selvittää, miten Clemenceaun "verta öljystä" (Blut fr Öl)-politiikka toimi.Englannin öljysopimukset pohjois-Irakissa olivat heikentäneett Ranskan tuloja ja kompensaationa se valtasi Ruhrin alueen kivihiiliesiintymät. Zischka oli vakuuttunut, että anglosaksien politiikkaa nyt ja aina määrää taistelu öljystä ja se olisi tulevan suursodankin ainoa syy. Saksa sensijaan etsii korvaaavia energiamuotoja vähentääkseen öljyriippuvuutta ja säästääkseen ympäristöä.
Sodanaikainen natsipropaganda kuvasi Franklin D. Rooseveltin ja Winston Churchillin Atlantin julistuksen, jossa esitettiin tulevan YK:n periaatteet, jälleen uudeksi anglosaksisen imperialismin yritykseksi padota Saksan ja muiden sorrettujen kansojen nousu. Sodan kääntyessä kohden loppua Goebbels käynnisti propagandakampanjan, jossa väestöä uhattiin liittoutuneiden kostolla. Rooseveltin valtionvarainministeri Henry Morgenthau esitettiin juutalaisena kostonenkelinä, joka muuttaisi Saksan ikuisiksi ajoiksi perunapelloksi.
Tästä oli Walter Ulbrichtin hyvä jatkaa itäisellä miehitysvyöhykkeellä sodan jälkeen. Morgenhthausta luotiin demoni ja Saksan jaosta syytettiin pelkästään anglosaksista imperialismia. Dresdenin pommituksissa tuhotusta Marienkirchenistä tehtiin Yhdysvaltojen ja Englannin barbarian symboli.Hurja propaganda syytti nuoren Itä-Saksan kasvitaudeista amerikkalaisten bakteorologista sodankäyntiä.
Mutta Länsi-Saksassa amerikkalaisvastaiset mielialat ovat yhtähyvin näkyneet koko maailmansodan jälkeisen ajan. Perinteinen länsimielinen Sos.dem puolue (SPD) omaksui 1950-luvun alussa jälleenyhdistymistä vaativan kansallisneutraalin politiikan. Demarijohtaja Kurt Schumacher jopa herjasi kristillisdemokraattien Konrad Adenaueria "liittoutuneiden kansleriksi". Jo ennen Vietnamin sotaa Hans Mangnus Enzensbergin johdolla alettiin Saksan natsimenneisyyttä projisoida estoitta Yhdysvaltoihin, jota kuvattiin uusfasistiseksi maaksi.
Euro-ohjusten vastainen liike, joka käytännössä suuntautui NATO:n ohjuksia vastaan, rinnasti 1980-luvulla Saksan itäosaa ja länsiosaa "miehittävät vieraat ja kulttuurittomat valtiot". Kansallisneutraalit ja – konservatiiviset ajatukset nousivat esille liikkeeseen osallistuneiden porvarillisen eliitin jäsenten, kuten Der Spiegelin julkaisijan Rudolf Augsteinin, puheenvuoroissa.Amerikkalaisia syytettiin tuhon tuomisesta jälleen Saksan ylle ja valmiudesta uhrata Saksan omien etujen tähden. Psykoanalyytikko Horst-Eberhard Richter nosti amerikanismin yleisemmällä tasolla uhkaksi koko saksalaiselle identiteetille, koska se oli muokannut länsisaksalaisista "puoliamerikkalaisia".
Vuoden 1991 Persianlahden sota, uusi "öljysota", toi yhdistyneessä Saksassa esille vanhan amerikkalaisvastaisuuden stereotypian. YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus häätää Irak Kuwaitista nähtiin oikeudettomana, sillä itse neuvosto oli vain länsivaltojen väline alistaa niitä vastaan nousevia valtioita. George Bushin ajatus uudesta kansainvälisestä järjestyksestä leimattiin anglosaksisen hegemonismin opiksi. Mainittakoon, että tuolloin sodanvastaista oppositiota johtivat mm. nykyinen sosiaalidemokraattinen liittokansleri Gerhardt Schöder ja vihreä ulkoministeri Joschka Fischer.
Saksan punavihreän hallituksen julistama "saksalainen tie" Irakin sodan ja vuoden 2002 liittopäivävaalien alla on nähty usein pelkkänä vaalitaktiikkana. Mutta Henry Kissinger arvioi, että amerikkalaisvastaisuus olisi jatkossa Saksan pysyvä poliittinen linja. Dan Dinerin kuvaaman historian valossa se ei näyttäisi lainkaan merkilliseltä. Ymmärrettäväksi käy myös se, miksi viime syyskuussa tehdyn mielipidemittauksen mukaan kolmannes saksalaisista uskoo salaliittoteorioihin,joiden mukaan amerikkalaiset itse ja/tai Israel olisivat syyskuun 2001 terrori-iskujen toteuttaja. Eipä kannata ihmetellä sitäkään, miksi suomalaiset mielipidetutkimusten mukaan suhtautuvat Amerikkaan kielteisimmin Euroopassa. Onhan Suomi ollut saksalaisen kulttuuripiirin paras oppilas vuosisadasta toiseen. Toki nykyään olemme myös Euroopan amerikkalaisin maa, mutta se ei muuta mitään. Aikanaan Saksa – Weimarin tasavalta ja pitkälti myös kolmas valtakunta – oli niinikään Euroopan amerikkalaisin maa.