Tony Judt lainaa mammuttimaisen teoksensa Postwar: A History of Europe since 1945 (2005) loppupuolella Heinrich Heinen kuvausta ranskalaisesta ja saksalaisesti patriotismista. Heine idealisoi oman aikansa ranskalaisen patriotismin laajenevina kehinä isänmaanrakkaudesta ihmiskunnan rakkauteen. Saksalaisen patriotismin hän näki provinsiaalisena ja kuppikuntaisena kaiken ulkomaisen ja vieraan vihaamisena. Kuten Judt toteaa, ei Heinen ”Ranska” ja ”Saksa” vastaa enää nykytilannetta, jos väittämä Heinen omanakaan aikanaan oli täysin uskottava.

Viime aikoina on voinut kuitenkin uudelleen mittailla, miten paikallinen tai ”kansallinen” ja yleiseurooppalainen patriotismi on mahdollista – ja jos on, merkitseekö se sitten tavalla tai toisella määritellyn Euroopan ulkopuolelle jäävän maailman hylkimistä. Markkinaliberalistit tietysti puolustavat kapitalistista rajattomuutta, mutta silloin ei ole kyse suppean tai laajan poliittisen yhteisön edusta, vaan omistajaedun maksimoimisesta rajattomilla markkinoilla.

Kreikan velkakriisi asettuu Judtin sodanjälkeisen Euroopan historian kontekstissa omalle paikalleen. Ylivelkaantumista, tilastojen väärentämistä ja rahoituslaitosten spekulatiivista voitontavoittelua on esiintynyt tuon tuosta. Nyt taloushistorioitsijat ja ekonomistit ovat muistelleet Paul Krugmanin jalanjäljissä milloin Argentiinaa, milloin Kaakkois-Aasian maiden velkakriisejä, mutta harvan historiallinen muisti ulottuu 1980-luvulle, jolloin hiukan samantapainen ylivelkaantuminen ja tilastojen väärentäminen toteutui ns. kansandemokratioissa Unkarissa, Tšekkoslovakiassa ja muualla. Myös Neuvostoliitto oli pahasti velkaantunut. Vaikka itäblokin sisäinen luhistuminen oli monen tekijän summa, jossa kansalaislevottomuudet (erityisesti Puolassa), reformikommunistit (ennen kaikkea Mihail Gorbatšev) ja joukko sattumia ja erehdyksiä laukaisivat poliittisten ja yhteiskunnallisten mullistusten sarjan, ei pidä vähätellä taloudellista umpikujaa – joka ei siis johtunut vain kilpavarustelusta ja tehottomasta suunnitelmataloudesta. Ei tietenkään ole syytä vetää analogiaa nykytilanteeseen liian pitkälle, mutta jonkinlainen talouspoliittinen opetus sisältyy myös historiallisiin vertailukohtiin.

Tony Judtin massiivinen opus on kaiken kaikkiaan aivan liian monipuolinen antautuakseen typistävälle referoinnille. Sen yhtenä kantavana teemana on osoittaa, että välittömästi sotaa seuraavina vuosina ei suinkaan ollut selvää, minkälainen vaurastumisen seuraisi 50-luvulta 70-luvulle, ja toisaalta hämmästyttävän laajasti erilaisina variaatioina toteutettu eurooppalainen hyvinvointivaltion malli rakennettiin yhtä lailla vasemmistolaisena (Iso-Britannia, Ruotsi, Norja), ja oikeistolaisena (Länsi-Saksa, Ranska) versiona. Oikeiston ja vasemmiston akseli ei määrittynyt suhteessa hyvinvointivaltioon ja turvaverkkoihin ennen Margaret Thatcherin aikoja. Jos Thatcher saikin Ison Britannian rapautuneen talouden liikkeelle, onnistui hän heikentämään brittiläisten hyvinvointia, jos sen mittareina pidetään mm. köyhien ja huonosti koulutettujen suhteellista määrää, sosiaalista liikkuvuutta tai vaikkapa lapsikuolleisuutta, jotka kaikki ovat Isossa Britanniassa olennaisesti huonommassa jamassa kuin läntisessä Manner-Euroopassa. Yhdysvallat ovat tietysti jäljessä Länsi-Eurooppaa kaikilla näillä mittareilla (ks. myös Judtin artikkeli Ill Fares the Land, The New York Review of Books LVII:7, April 29 2010).

Toisaalta Judt suomii armottomalla tavalla Euroopan synkkää historiaa, joka ei suinkaan yksiselitteisesti pysähdy toiseen maailmansotaan. Toki maanosan valtiot onnistuvat katkaisemaan Euroopan historiassa poikkeuksellisen pitkäksi aikaa maanosan sisäiset vihollisuudet. Minään muuna aikana kuin synkän 1900-luvun tai oikeastaan sen ensimmäisen 50 vuoden aikana ei ole aiheutettu niin paljon ja niin systemaattisesti inhimillistä kärsimystä ja kuolemaa. Kukaan aiempi maailmanhistorian julmuri tai itsevaltias ei ole kyennyt siihen, mihin belle epoquen lopettaneet poliittiset johtajat – joko demokraattisesti valitut tai asemansa dynastisesti perineet – kykenivät ensimmäisessä maailmansodassa. Koskaan eivät itsevaltiaat ole pystyneet niin tehokkaasti vainoamaan ja tuhoamaan omien ja naapurimaidensa kansalaisia kuin maailmansotien välisinä vuosina valtaan nousseet Adolf Hitler ja Josif Stalin.

Tony Judt ei anna eurooppalaisen lukijansa kuitenkaan lykätä kaikkea pahaa nykyään jo moneen kertaan demonisoitujen hirmuvaltiaiden niskaan. Samanaikaiset ideat suunniteltavuudesta ja kontrolloitavuudesta toistuivat sodan jälkeen (ja jo ennen sitä) mm. ruotsalaisen sosiaalidemokratian piirissä. Rotuhygieniaa edistävät laitokset purettiin vastaa 1970-luvulla. Judt palaa toistamiseen teoksessaan sodanjälkeisessäkin Euroopassa jatkuneeseen antisemitismiin ei vain Puolassa ja Neuvostoliitossa vaan yhtä lailla lännessä. Samalla sotataloudesta periytynyt oikeistoa ja vasemmistoa kautta Euroopan (ja tuolloin paljolti vielä New Deal –ajattelun hallitseman USA:takin) yhdistänyt usko suunnitteluun ja ohjaamiseen loi edellytykset uudelle hyvinvoinnille ja sen poikkeukselliselle jakautumiselle eri yhteiskuntaryhmille.

Judt osoittaa eurooppalaisen perinnön ristiriitaisuuden, mutta tunnustaa uskoaan ”sosiaalidemokraattiselle projektille”, jonka hän tosin tunnustaa yhtä lailla arvokonservatiivisten vanhaoikeistolaisten kristillisdemokraattien projektiksi.

Eurooppa on ristiriitojen, paradoksien ja jännitteiden maanosa, jonka on ollut erityisen vaikea tehdä t iliä oman menneisyytensä kanssa – tosin Eurooppa lienee ainoita maanosia, jotka ovat edes yrittäneet sitä ehkä Pohjois-Amerikan ohella. Edelleen maanosaa luonnehtii Judtin mielessä poikkeuksellinen kielten ja kulttuurien variaatio, vaikka yhteiseksi nimittäjäksi on haettu milloin kristinuskoa, milloin antiikin perintöä. Kiinnostavalla tavalla Judt nostaa maanosan monikielisyyden sen keskeiseksi arvoksi – ja samalla siihen liittyvän pyrkimyksen pystyä monista kielistä huolimatta yhteiseen kommunikaatioon. Käytännössä tämä on toteutunut kahdella tavalla: yhtäältä eri aikoina on ollut erilaisia yhteiskieliä, lingua francoja, kuten vanhan maailman oppineiden latina, aristokratian ja diplomaattien ranska, Itämereltä Adrianmerelle ja Mustalta mereltä Pohjanmerelle yhteinen saksa ja ensin merenkulun, sitten populaarikulttuurin ja nykyään kaiken kielirajat ylittävän kanssakäymisen englanti, joka on nyt kiistatta Eurooppaa (ja suurta osaa muuta maailmaa) yhdistävä kieli. Toisin kuin lapselliset businessideologit ja kirjojensa kansainvälisestä menestyksestä haaveilevat skribentit kuvittelevat, ei Eurooppa ja maailma kuitenkaan yksikielisty, eikä yksikielisyys johda yhteisten ongelmien helpompaan ratkaisuun.  Päinvastoin, viime vuosikymmeninä monet alueelliset kielet (katalaani, baski, jopa englantilaisten ja ranskalaisten keskusvaltojen lähes hävittämät kelttiläiset ja romaaniset vähemmistökielet) näyttävät osin elpyvän. Judt nostaakin yhteiskielten rinnalle toisen eurooppalaisen piirteen: sujuvan monikielisyyden, joka nyt merkitsee monien käytännön kaksikielisyyttä (äidinkieli ja englanti), mutta johon on sisältynyt usein muita yleiskieliä. Judt huomauttaa, että Euroopan unionin englanninkielistyminen ei niinkään ole johtunut Ison Britannian pyrkimyksistä – brittiläinen eliitti on hänen mukaansa aina hallinnut ranskan yleensä ainoana vieraana kielenään. Ranska menetti asemiaan ennen kaikkea Pohjoismaiden mukaan tulon takia.

Judtin notkea kerronta vie lukijan mukanaan. Erityisen mainiota on spiraalimainen tapa liukua asiasta ja kokonaisuudesta toiseen ilman puisevaa ja väkinäistä ”vähän kaikesta jotain” luettelointia. Judt onnistuu kietomaan politiikan, talouden, sosiaalisen muutoksen, kulttuurin ja aatteet oivalliseksi kokonaisuudekseen. Hän ei myöskään peittele pitämyksiään: Keski-Euroopan maiden, erityisesti Puolan ja Tšekkoslovakian ”kärsimyshistoria” on hänelle läheinen. Ranskan poliittisen ja intellektuaalisen eliitin itsetyytyväisyys ja kaksinaismoraali taas saa häneltä pyyhkeitä, vaikka Cambridgen käynyt Judt on itsekin normalien opiskeltuaan vuoden Ecole normale supérieuressä, kuten hän muistelmaesseissään on huomauttanut. Kannanottaminen ei ole suinkaan haitaksi. Sen sijaan merkittävä puute on Judtin päättämättömyys Venäjän ja Neuvostoliiton suhteen. Maa ei oikein mahdu Judtin Eurooppaan kuin maanosa kahtiajaon aiheuttajana ja kylmän sodan vihollisena. Ainoastaan Neuvostoliiton luhistuminen saa perusteellisemman käsittelyn.

Tony Judtin mestarillisessa teoksessa on toinenkin ilmeinen puute: Pohjoismaiden sodanjälkeiset vaiheet lähes puuttuvat teoksesta muutamia lyhyitä mainintoja lukuunottamatta. Tämä on toki ymmärrettävää: vakaan ja tasaisen kehityksen alueella on vähemmän dramatiikkaa, joka nostaisi sen keskiöön, ja tietysti monikielisellä ja –taitoisella mestarillakin on rajoitteensa. On tietysti ilmeistä, että pohjoismainen kommentoija nostaa tällaisen puutteen esiin, mutta on tähän muitakin perusteita. Stalinin ja hänen seuraajiensa Neuvostoliiton vasallien ketjussa oli merkillinen poikkeama Suomi, joka taas vaikutti ainakin kahdella tavalla muuhun Eurooppaan.

Ensinnäkin Ruotsin ja muidenkaan Pohjoismaiden asemaa on mahdoton selittää, ilman Suomen synnyttämää puskuria niiden ja Neuvostoliiton välillä. Puskuri toimi siis toisin päin kuin koko muun Euroopan halki kulkenut kansandemokratioiden puskurivyöhyke. Toiseksi Baltian maiden ja erityisesti Viron irtautuminen 90-luvulla perustui osin monikerroksiselle suhteelle Suomeen. Lennart Meri ei vain kirjoittanut Viron itsenäisyysjulistusta Helsingissä Tuglas-seuran tiloissa, vaan Suomen erikoinen tasapainoilu Neuvostoliiton naapurissa – niin kuin se tahrasikin suomalaisten omaa poliittista kulttuuria – mahdollisti monet epäviralliset verkostot ja jopa Suomen radion ja tv:n laajan kuuluvuuden Viron pohjoisosissa. Ehkäpä näiden merkillisten anomalioiden käsittely olisi tuonut lisää kokonaistulkintaan kylmän sodan vaikutuksista maanosassa.

Judt lopettaa kirjansa epilogiin Euroopan juutalaisten kohtalosta, jonka käsittely on Judtin mukaan jälleen Heinrich Heinea mukaillen ”pääsylippu Eurooppaan”. Ei ole enää kovin omaperäistä sanoa, että natsien Vernichtung politiikka on kauheudessaan ainutkertainen – jopa Stalinin systemaattiseen tuhotyöhön verrattuna. Judt osoittaa, että tämän ainutkertaisuuden tunnustaminen ja painajaismaisen historian käsittely pääsi toden teolla vauhtiin vasta 1970- ja 80-lukujen taitteessa osin kiitos amerikkalaisen Holocaust -televisiosarjan, joka erityisesti Saksassa saavutti suunnattomat katsojaluvut. Joskushan on esitetty syytteitä ”holokaustiteollisuudesta”, jonka motivaatio ei enää liity todelliseen menneisyyden tunnustamiseen vaan nykypolitiikkaan, lähinnä Lähi-idän konfliktiin ja USA:n yleisen mielipiteen hallintaan. Varmasti tälläkin on ollut vaikutuksensa, mutta Judtin argumenttien edessä on vaikea olla nyökyttelemättä päätä: natsismin rasistinen perusluonne ja erilaisten antisemitismien hyödyntäminen kyynisessä valtapolitiikassa Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa tai vaimeammin pulpahdellut läntinen antisemitismi ovat yksi Euroopan sodanjälkeisen historian ja historiatietoisuuden sokeita pisteitä, joka on vasta hitaasti myönnetty.

Sinänsä historian (ja sen tutkimuksen) ikuiseen kiusallisuuteen kuuluu kuoria esiin menneisyyden monimutkaisuuksia: kuten W. G. Sebald toteaa esseekokoelmassaan On the Natural History of Destruction (Luftkrieg und Literatur 1999, engl. 2003), muistinmenetyksiä on monia, yksi niistä oli Saksan kaupunkien tuhopommitukset, joista 1980-90-luvulla alettiin käydä keskustelua – britithän ovat Thathcerin johdolla puolustaneet ”Bomber” Harrisin kunniaa sotasankarina (hiukan samalla tavalla kuin Mittérand kunnioitti Pétainia ensimmäisen maailmansodan sankarina). Ehkä Judtin oma sokea piste on tässä: samalla kun hän osoittaa Euroopan historiallisen itseymmärryksen ja muistin puutteellisuuksia, hän ei aina osoita ymmärrystä käsittämättömästä hävityksestä selvinneiden eurooppalaisten halulle jättää kaikki kauhut taakseen. Kukapa ei muistaisi ensin omaa kärsimystään?

Eurooppalaisen muistin ja historiallisen semiotiikan merkillisyyksiä on se, että (aivan aiheellisesti) natsien symboleja kavahdetaan eikä niistä ole joitakin punkrockin lieveilmiötä lukuun ottamatta dekoratiiviseen käyttöön. Sen sijaan Neuvostoliiton ja punaisen hirmuvallan merkit käyvät muodikkaasta ja ”ironisesta” koristeesta. Johtuneeko tämä sitten siitä, että punainen totalitarismi purkautui toisella tavalla, Stalinin leirit purettiin pääosin 1950-luvulla eikä nälkäisistä leirivangeista ole tullut samanlaisia kauhun embleemejä kuin saksalaisten keskistysleirien? Ja varmaan osansa on sillä, että eurooppalainen vasemmisto – eivät vain suomalaiset opiskelijastalinistit – jaksoi hämmästyttävän pitkään löytää hyviä ja sympaattisia piirteitä neuvostokommunismista.

Judtin kirja on kerännyt paljon kansainvälistä kiitosta. Hän ei ole vain hyvä historioitsija, vaan yhtä lailla erinomainen kertoja ja kielenkäyttäjä. Judtin kahlaamiseen kannatta uhrata aikaa – ja jos sen rinnalla on hyvä lukea vaikkapa edellä mainittu Sebaldin esseekokoelma ja Henrik Meinanderin erinomainen Finland 1944: krig, samhälle och käsnlolandskap (suom. Suomi 1944: sota, yhteiskunta ja tunnemaisema 2009).