Vladimir Putinin toukokuussa päättyvää presidenttiysaikaa ovat ehtineet analysoida ahkerasti niin venäläiset kuin ulkomaisetkin tutkijat yrittäen hahmottaa, mitä Venäjälle oikein tapahtui viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Menneisyyttä ja nykyisyyttä pohtimalla on koetettu luoda vaihtoehtoisia malleja, mitä tulevaisuudessa voisi olla odotettavissa. Tässä ovat kunnostautuneet viime vuosina myös suomalaiset tutkijat ja poliitikot.

Suurlähettiläs Antti Karppisen kirja on jatkoa teoksille Venäjän aatetta etsimässä ja Minne troikka rientää? Putinin kautta luotaavassa katsauksessaan pitkän linjan diplomaatti keskittyy tutkimaan, millaisia aatteellisia suuntaviivoja, ihmisiä yhdistäviä mielikuvia ja ”yhteisen identiteetin” rakennusaineksia vallanpitäjät ja toisaalta hänen sivistyneistöksi kutsumansa intelligentsija ovat koettaneet luoda uuden vuosituhannen Venäjälle. Hakiessaan näkökulmaa vaikeaan ja monitahoiseen aiheeseen Karppinen on tehnyt toimivan ratkaisun: hän antaa puheenvuoron venäläisille itselleen – tai ainakin venäläiselle lehdistölle – kolmen vuoden ajalta. Lehdistä hän on ottanut mukaan melko edustavan otoksen suunnaten päähuomionsa oppositiolehdistössä ilmestyneisiin politiikan asiantuntijoiden kirjoituksiin. Näin Karppinen antaa aatteen, ideologian ja kansan kaltaisten tulkinnanvaraisten ja latautuneiden käsitteiden määrittyä käyttäjiensä kautta. Itse hän on pyrkinyt ottamaan ulkopuolisen tarkastelijan ja kommentaattorin roolin.

Aiheen käsittelytavassa piilee myös kirjan heikkous. Kolmeensataan sivuun sisällytettyjen teemojen, sitaattien ja kirjoittajien määrä on hengästyttävä. Niinpä kokonaiskuva tahtoo jäädä hieman pirstaleiseksi ja osin ylimalkaiseksi. Hahmottamista toki auttaa aiheiden kronologinen ryhmittely keväästä 2003 kevääseen 2006. Se ei kuitenkaan poista tämäntyyppisen teoksen perusongelmaa: lyhyet sitaatit käännettyinä, asiayhteydestään irrotettuina ja uudelleen lajiteltuina heijastelevat ennen muuta kääntäjänsä ja kokoajansa valintoja ja näkemyksiä, vaikka tämä pyrkisikin objektiivisuuteen. Tätä Karppinen ei toki pyri kieltämään, ja hereillä oleva, lähdekriittinen lukija tiedostanee asian itsekin.

Kaikkiaan Karppisen teos on asiantunteva ja kunnianhimoinen synteesi ja läpileikkaus, joka puolustaa kyllä omaa paikkaansa tutkimusten ja poliittisten analyysien joukossa. Se avaa Putinin Venäjän aatteellista kenttää ja lehdistöä myös venäjää osaamattomalle suomalaismaallikolle ja antaa taustaeväitä nykytilanteen seuraamiseen. Yhtenäisen lähdeluettelon puuttuminen tosin hämmästyttää; siteerattujen lehtitekstien skaalaa on vaikea hahmottaa pelkän tekstin perusteella, vaikka se ainakin historiantutkijan näkökulmasta olisi mitä olennaisinta ja kiinnostavinta taustatietoa.