Fanikulttuurin läpimurto monen osatekijän summana

Janne Poikolaisen elokuussa hyväksytty väitöskirja Musiikkifanius ja modernisoituva nuoruus käsittelee populaarimusiikin fanikulttuurin syntyä ja kehitystä Suomessa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. Fanikulttuuri muotoutui nuorten fanien, musiikkiteollisuuden ja eri julkisuustasojen välisessä vuorovaikutuksessa. Laajempana kontekstina talous- ja sosiaalihistorian väitöskirja kytkee fanikulttuurin rakentumisen nuoruuden modernisoitumiseen. Poikolaisen tutkimus antaa äänen faneille itselleen sekä laajentaa ja monipuolistaa kuvaa faneista ja faniudesta.

Poikolainen, Janne: Musiikkifanius ja modernisoituva nuoruus: populaarimusiikin ihailijakulttuurin rakentuminen Suomessa 1950-luvulta 1970-luvun alkuun. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 2015. 318 sivua. ISBN 978-952-5994-87-2.

Poikolainen paikantaa oman tutkimuksensa fanitutkimuksen nuorehkoon traditioon, ja tutkimus onkin Suomessa uraauurtava teos faniuden historiallisen näkökulman tarkastelussa. Tutkimuksen pääasiallinen lähdemateriaali muodostuu tutkimusajankohtana ilmestyneistä musiikkilehdistä ja muistitietoaineistosta, joka on osaksi kerätty nimenomaan tätä tutkimusta varten. Poikolainen käsittelee kiitettävästi muistitietoaineiston käytön erityispiirteitä, mutta olisin kaivannut lisäksi myös joitain tietoja muistitietokirjoittajista. Tutkija toteaa seuloneensa neljän eri muistitietokeruun yhteensä lähes 1400 kirjoituksesta lähdeaineistokseen yli sata kirjoitusta. Näiden kirjoittajien sukupuoli- tai syntymävuosijakaumaa – joka sinänsä itsessään voisi antaa viitteitä fani-ilmiön ulottuvuuksista – tutkija ei avaa. Lähteiden lainauksista käy ilmi, että vanhimmat kirjoittajat ovat syntyneet 1930-luvun lopulla, mutta aineistoon kuuluu myös 1960-luvun alussa syntyneitä, jotka kasvoivat jo aivan erilailla fanikulttuuriin.

Fanien rajalliset kulutusmahdollisuudet

Musiikkifanius ja modernisoituva nuoruus-kirja rakentuu johdanto- ja johtopäätöslukujen lisäksi kolmesta käsittelyluvusta, joista jokainen valottaa fanikulttuurin piirteitä eri toimijoiden näkökulmasta. Ensimmäinen niistä kuvaa nuoria faneja itsessään ja heidän musiikin kuluttamistaan niin kodeissa kuin sen ulkopuolella muun muassa tanssilavoilla ja kahvibaareissa jukeboksien välityksellä. Nuorten kokemuksissa korostuu niukkuus, joka johtui niin taloudellisista rajoitteista kuin vanhempien ja mediajulkisuutta säätelevien kontrollista. Vanhemman sukupolven hyvin varauksellinen suhtautuminen uuteen musiikkityyliin näkyi vanhempien kanssa käytyinä riitoina ja Yleisradion ohjelmapolitiikassa, jossa populaarimusiikki alkoi saada jalansijaa vasta vähitellen 1960-luvun aikana.

Poikolainen tuo kuitenkin esiin kuitenkin myös niukkuuden kääntöpuolen faniutta vahvistavana tekijänä: populaarimusiikin tarjonnan vähäisyys teki yksittäisistä kuuntelukokemuksista erittäin intensiivisiä ja mieleenpainuvia. Lisäksi on tärkeää tuoda esille se, että vaikka tarjonta oli niukkaa suhteessa myöhempään kehitykseen, se oli runsasta suhteessa edeltäviin vuosikymmeniin. Tarjonnan niukkuus joka tapauksessa sääteli sitä, mitä artisteja ja millaista musiikkia nuorten oli edes mahdollista kuunnella ja ihailla.

image

Kuva: Jormas soittamassa faneilleen keväällä 1966. Pepe Willberg, Kicke Bergholm, Ralle Wikström, Hasse Walli. Kurre Mattson. Kuva Tiina Kunnaksen albumi. Lähde Hasse Wallin kuvagalleria.

 

Stereotyyppinen mediajulkisuus

Toisessa luvussa Poikolainen tarkastelee median välittämää kuvaa musiikkifaneista ja sitä, miten mediassa käydyt diskurssit rakensivat ja vaikuttivat fanikulttuurin kehitykseen. Mediajulkisuudessa fanit esitettiin ennen kaikkea nuorina naisina, joiden ihailuun sekoittui romanttista ihastumista ja myöhemmin myös seksuaalista halua. Poikolainen haastaa tämän stereotyyppisen kuvan tuoden esiin ahkerasti idolejaan seuranneet nuoret pojat ja miehet sekä ne naispuoliset fanit, joiden ihailuun ei sisältynyt romanttis-seksuaalista pohjavirettä. Faniutta koskevassa mediajulkisuudessa 1960-luvun vaihteen jazziskelmäkauden naistähtien (mies)ihailijat jäivät vähälle huomiolle, ja 1960-luvun jälkipuoliskolla kitarapopista eriytyvän rockmusiikin kuuntelijat halusivat leimautua diggareiksi pitäen itseään musiikin asiantuntijoina ja vastakohtaistaen itsensä artisteja kokonaisvaltaisesti ja kritiikittä ihailleille fani(tytöi)lle. Koska mediajulkisuus toi etenkin tiettyjen artistien ja yhtyeiden kohdalla esiin ennen kaikkea kirkuvat ja hysteerisesti käyttäytyvät tyttöfanit, tutkijan täytyy turvautua moniin yksittäisiin viitteisiin poikafaneista. Poikolainen käyttää onnistuneesti muun muassa valokuva- ja filmiesimerkkejä poikafaneista, mutta muistitietoaineistossa naisten kirjoitukset faniudesta painottuvat selvästi.

Poikolainen tukeutuu ennen kaikkea musiikkilehdistöön, mutta etenkin toista käsittelylukua olisi voinut rikastaa musiikkilehdistön ulkopuolisen lehdistön ja muun media-aineiston runsaampi käyttö. Lähdeaineiston rajaus on ymmärrettävää työekonomisesta näkökulmasta, mutta laajempi lähdeaineisto olisi laajentanut modernisoituvaan nuoruuteen avautuvaa kuvaa ja myös vahvistanut ajallista kontekstia. Kuten Poikolainen toteaa, fani-ilmiöiden ja niihin liittyneiden huolten käsittelyn kuvasti laajemmin yhteiskunnan modernisoitumiseen liittyneitä pelkoja (s. 177). Hillittömästi käyttäytyvien fanien lisäksi nuorison ”kurittomuus” ja nuorisorikollisuus herättivät 1960-luvulla keskustelua. Laajemmasta yhteiskunnallisesta murroksesta kielii esimerkiksi viinakorteista luopuminen ja keskioluen vapautuminen, rukouslauantaiden huvitilaisuuksien salliminen ja kirkosta eroamisen muuttuminen ilmoitusasiaksi sekä aborttilain lieventäminen, jotka tapahtuivat vuosikymmenen jälkipuoliskolla.

Identiteettiä luova ja rakentava fanius

Kirjan kolmas käsittelyluku keskittyy faniuden sosiaalikulttuurisiin merkityksiin, ennen kaikkea siihen millä tavoin musiikkifanius tarjosi nuorille aineksia identiteetin rakentamiseen. Nuoret saattoivat samaistua paitsi suoraan idoleihinsa, myös siihen faniyhteisöön, joka muotoutui jonkin tähden tai väljemmin tietyn musiikkityylin ympärille. Yhteisö saattoi olla yhtäältä tiivis ja paikallinen, tai toisaalta faniyhteisö saatettiin mieltää laajaksi kansalliseksi tai jopa kansainväliseksi yhteisöksi, jota mediajulkisuus ja ihailijakerhot yhdistivät. Musiikkityylit ja -fanius tuottivat runsaasti myös erontekoja, paitsi vanhempaan sukupolveen, myös nuorten kesken. Poikolaisen analyysissa korostuu faniyhteisön ja ”tavallisen” yleisön välinen rajanveto, mutta itse jäin pohtimaan rakenteellisten taustatekijöiden vaikutusta nuorten musiikin kuluttamiseen.

Keskeisimpänä tällaisena voidaan pitää yhteiskuntaluokkaa ja koulumuotoa, jotka vaikuttivat nuoriin ja heidän vertaisyhteisöidensä muodostumiseen rinnakkaiskoulujärjestelmän Suomessa hyvin merkittävällä tavalla. Esimerkiksi viitatessaan Rafael Helangon 1960-luvun lopun turkulaisnuoria koskevaan tutkimukseen (s. 196–198), Poikolainen ei tuo esiin jaon perustuneen paitsi musiikkimakuun sekä ajanviettotapoihin ja -paikkoihin, myös koulutustaustaan. Turun upolaiset, myöhemmät pipolaiset olivat Helangon mukaan oppikoululaisia, kun taas ns. paskat olivat pääasiallisesti kansalaiskoululaisia, ammattikoululaisia ja jo työssäkäyviä nuoria. Poikolainen toteaa, ettei hänen käyttämänsä lähdeaineisto mahdollista faniuden ja luokan välistä tarkastelua (s. 214), mutta teemaa olisi voinut pohdiskella esimerkiksi aiemman tutkimuksen avulla sivuhuomioiksi jääviä lauseita laajemmin. Esimerkiksi mahdollisuudet kuunnella musiikkia kotioloissa olivat tilastojen valossa yhteydessä perheen sosioekonomiseen asemaan (s. 56–57), ja diggarius liittyi paitsi miessukupuoleen, myös lukiolaisuuteen (s. 140).

image

Kuva: Suosikki -lehden kansikuva 1964.

Fanius irtautuu nuoruudesta

Kirjan tasapainoinen rakenne valottaa fanikulttuurin muodostumista ja kehitystä kiinnostavasti ja monipuolisesti, vaikka teemoittaisessa käsittelyssä lähes parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys tuntuu paikoitellen sulautuvan yhteen. Poikolainen tuo tutkimansa faninuoret lähelle lukijaa muistitietoaineiston, ihailijakirjeiden ja lehdistöstä poimittujen lainausten kautta, ja myös kirjan mustavalkokuvitus tukee tätä hyvin. Kieli on sujuvaa ja teksti etenee jouhevasti. Poikolainen myös liittää tutkimansa ilmiön osaksi laajempaa kehityskaarta: johdannossa kuvaillaan aiempien vuosisatojen musiikki-idoleita sekä 1900-luvun alkupuoliskon elokuva- ja musiikkitähtiä ja johtopäätöksissä 1950-luvun lopulla muotoutuneen ilmiön todetaan sisältäneen jo monia myöhäismoderniin nuoruuteen liitettyjä piirteitä.

Monet nykyiseen musiikkifaniuteen liittyvät piirteet, kuten laaja mediahuomio, fanien hysteeriseksi kuvailtu käytös ja artisteihin liittyvät oheistuotemarkkinat ovat jatkumoa vähintään 50 vuoden takaa. Selkeimpänä erona fanikulttuurin läpimurron vuosikymmenille taitaakin olla faniuden irrottautuminen nuoruudesta ja ulottuminen kaikkiin ikävaiheisiin: jo kolmevuotias saattaa osata Robinin hitit ulkoa ja Vain elämää -tv-sarja yhdistää artistien kaikenikäisiä faneja.

Kirjallisuus:

Helanko,Rafael: Eräistä varttuneen nuorison käyttäytymismuodoista Turussa 1960-luvulla. Turun yliopiston sosiologian laitos, 1969.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *