Suomen kielen professori, senaattori ym. Emil Nestor Setälä oli harvinaisen lahjakas ja kyvykäs mies, monesti suorastaan neroksi luonnehdittu. Suureen maineeseen on syytäkin, ainakaan Suomesta ei varmasti löydy toista lukiopoikaa, joka saa oppikirjakseen itse kirjoittamansa kieliopin. Setälälle kävi juuri näin. Hän jatkoi uraansa harvinaisen nopeasti, professori hänestä tuli jo 26-vuotiaana, ja ennen pitkää hänestä tuli fennistiikan suuri vaikuttajahahmo, jonka auktoriteettiin näkee silloin tällöin vieläkin vedottavan. Lisäksi Setälä toimi aktiivisesti politiikassakin, hän muun muassa kirjoitti Suomen itsenäisyysjulistuksen.

Olin tässä taannoin Historiallisen Yhdistyksen järjestämässä seminaarissa, jossa esitettiin hyvä kysymys: miten Pentti Renvallista tuli sellainen suomalaisen historioitsijayhteisön toteemi kuin hänestä tuli? Renvallin asema suomalaisessa historiantutkimuksessa ei tunnu kuitenkaan olevan yhtään mitään verrattuna Setälän asemaan suomen kielen tutkimuksessa. Fred Karlssonin nyt käsillä olevan kirjan luettuani ja mainitsemani puheenvuoron kuultuani minulle tulivat elävästi mieleen Tuomari Nurmion laulun sanat:
Mä lankeen sun eteen
tuleen tai veteen
tuuli vie mua niin kuin roskaa
sä et horju koskaan
oi mahtava toteemi!
Fred Karlssonin kirja on vaikuttava kertomus suuresta tiedemiehestä, josta tulee oman tieteenalansa kiistaton yksinvaltias ja tyranni. Samalla rivien välissä tuntuu kulkevan tärkeä kysymys: miten tiedeyhteisö saattoikin antaa kaiken näin auliisti yhden miehen käsiin? Miten saattoikin käydä niin, että kaikkien muiden ansiot unohdettiin samalla kokonaan? Mihin tieteellinen maine loppujen lopuksi perustuu?

Fred Karlssonin kirjan keskeinen teema on syytös: Karlsson syyttää Setälää siitä, että hän koulupoikana kirjoittamassaan lauseopissa plagioi monissa kohdin aivan suoraan Adolf Waldemar Jahnssonia, mutta piti kunnian itsellään. Tämän väitteen Karlsson perustelee hyvin, ja osoittaa vielä, että plagiointi huomattiin jo varsin pian kirjan ilmestyttyä, mutta asiaan ei kiinnitetty juurikaan huomiota. Jahnsson itse puuttui asiaan vasta paljon myöhemmin, kun hän hyvin kierrellen ja kaarrellen vihjaisi asiaan oman kielioppinsa uuden painoksen esipuheessa. Tällöin Setälä suuttui ja tuloksena oli muheva riita, jossa Jahnsson lopulta vetäytyi vähin äänin. Setälän kieliopista tuli puolestaan pian yliopistollinenkin kurssikirja, ja sellaisena se pysyi 1970-luvulle asti. Kirjan ensimmäisiä uusia painoksia Setälä kyllä korjaili ja kehitti ahkerasti, joten Karlssonin mukaan sen kolmas painos on jo selvästi Setälän oman työn tulos. Siitä eteenpäin kirja pysyikin muuttumattomana. Setälä ei lauseopin pariin enää palannut, eikä liioin ohjannut oppilaitakaan sen pariin, joten kirja todellakin kanonisoitiin siksi ainoaksi oikeaksi lauseopiksi. Samaan aikaan A.W. Jahnsson jäi unohduksiin.

Setälän ura myös jatkui kyseenalaisissa merkeissä. Hän plagioi muun muassa Jahnssonin julkaisemaa koulujen lukukirjaa ja professoriksi pätevöityäkseen tekemässään virkaväitöskirjassa hän plagioi varsin estoitta tanskalaista Vilhelm Thomsenia. Jälkimmäisessä tapauksessa hän oli jopa saanut Thomsenilta hänen tutkimuksensa painoarkkeja luettavakseen sitä mukaa kun niitä ilmestyi, mutta esitti ideat ominaan. Kun sitten Setälä ja Genetz hakivat samaa professuuria, jälkimmäinen sai tarpeekseen Setälän ja hänen tukijoidensa menettelytavoista ja herrojen välit menivät poikki. Professorina ollessaan Setälä varasteli ideoita oppilailtaan, mutta toisaalta oli erittäin tarkka siitä, ettei kukaan muu esittäisi hänen ideoitaan ominaan. Setälästä tuli pian fennistiikan yksinvaltias tyranni, jota vastaan vain ani harvat uskalsivat nousta, ja suhde läheisiinkin oppilaisiin saattoi olla erittäin hankala. Hän esitti osittain nuoremmilta kollegoiltaan lainaamansa ajatuksen suomen astevaihtelun periytymisestä aina uralilaisesta kielestä asti omanaan (Astevaihtelu on siis sitä, kun konsonantti vaihtuu sanaa taivutettaessa, esimerkiksi poika – pojan tai setä – sedän. Uralilainen kantakieli on taas samojedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten yhteinen kantamuoto), ja teoriaan uskottiin vuosikymmeniä. Tämä teoria perustui kuitenkin vain varsin hataraan evidenssiin, ja se pysyi hengissä vain siksi, ettei kukaan uskaltanut nousta Setälää vastaan. Setälän kirjeenvaihdossa oppilaansa Heikki Ojansuun kanssa hän näyttäytyy suorastaan hirmuisena isähahmona, jonka edessä Ojansuu ei voinut muuta kuin pyydellä anteeksi kaikkea mahdollisesti aiheuttamaansa mielipahaa – kun Setälä oli ensin esittänyt Ojansuun idean omanaan ja tullut leimanneeksi Ojansuun plagiaattoriksi. Setälän syyksi on pantava sekin, että monet kielitieteen aloista jäivät kokonaan kehittämättä Suomessa, koska Setälä ei pitänyt niitä tutkimisen arvoisina – näihin kuului myös lauseoppi.

Setälän syntilistaa Karlsson täydentää hänen luonnekuvallaan. Setälä oli paitsi ihan oikeasti huippuluokan tutkija, myös äärimmäisen kunnianhimoinen, häikäilemätön ja turhamainenkin ihminen. Karlsson yhdistää Setälän luonteen ikävät piirteet kuitenkin myös hänen ammattiinsa, tiedemiehen työhön. Tutkimustulokset, niiden julkaiseminen ja oman nimen näkyminen niiden yhteydessä ovat jokaiselle tutkijalle keskeisen tärkeitä asioita, Setälä oli vain tässä suhteessa erityisen häikäilemätön ja itsekeskeinen tapaus. Kun hänestä vielä tuli suomen kielen tutkimuksen yksinvaltias, hänen tyrannimaisuutensa vain korostui, joskin iän myötä hän myös pehmensi kantojaan vanhoihin plagiointisyytteisiin. Setälän taipumus plagiointiin johtui paitsi hänen liioitellusta kunnianhimostaan, myös hänen tavastaan kirjoittaa: hän oli todella omistautunut asialleen, ja kirjoitti usein innostuksen vallassa, jolloin lähteet jäivät mainitsematta eikä hän niihin myöhemmin tullut palanneeksi. Kun Setälän nuoruudessa vallitseva käytäntö oli varsin suurpiirteinen muutenkin, Setälän oli helppo selittää varkaudet korkeintaan tahattomiksi. Karlsson kyllä osoittaa, että Setälän viittaustapa oli riittämätön jo 1880-luvun mittapuilla. Kaikkiaan Karlsson ei kuvaile Setälää pelkästään hirviönä, vaan kuitenkin varsin kokonaisena ihmisenä niin hyvine kuin huonoine puolineen.

Setälän aseman kehittymistä voi helposti tarkastella myös myytin muodostumisena: toteemin asema ei perustu vain toteemin omiin ominaisuuksiin, vaan yhtä paljon siihen, mitä hänestä tiedetään, uskotaan ja kerrotaan. Tässä kirjassaan Karlsson kuvailee myös sitä, miten Setälän ansiot kasvoivat vuosikymmen vuosikymmeneltä sekä hänen omissa että muiden kertomuksissa. Kun alun alkaen Arvid Genetz oli Hämeenlinnan lyseon opettajana antanut huippulahjakkaalle oppilaalleen tehtäväksi keräillä aineistoa Genetzin lauseoppia varten, Setälä tuli vahingossa kirjoittaneeksi varsin valmiin kirjan. Vielä tässä vaiheessa Setälä kutsui itsekin opustaan "Oppikirjan kokeeksi", eikä viittaaminen lähteisiin tullut lyseolaisen eikä hänen opettajansa mieleen. Kun kirja kuitenkin julkaistiin, jäi Jahnssonin nimi edelleen mainitsematta, ja aikojen saatossa oppikirjan kokeesta kasvoi tieteellinen teos ja Setälän nerokkuuden osoitus. Samalla Jahnsson painui yhä syvemmälle unholaan. Setälä sai uransa seuraavissa vaiheissa voimakasta tukea tiedeyhteisöltä, joka taas ei Jahnssonista juurikaan välittänyt, ja niin nuori, lahjakas ja kunnianhimoinen tutkija osittain nostettiin, osittain omien kyynärpäidensä avulla nousi ylivertaiseen asemaan alallaan. Samalla kehkeytyi kuitenkin myös tarina Setälästä. Silloinkin, kun Setälä itse ei mitään mainittavaa tullut tehneeksi, tarina hänen menneisyydestään jatkoi kehittymistään ja paisumistaan, etenkin kun Setälä itse auttoi asiaa parhaan kykynsä mukaan. Hänellä oli muuten mielenkiintoinen tapa: Uudessa Suomessa julkaistiin E. N. Setälän haastatteluja, jotka Setälä oli itse kirjoittanut kysymyksiä myöten. Mies todella piti maineestaan huolen. Myöhemmin myytti E. N. Setälästä on ollut osa suomalaista kulttuurihistoriaa laajemminkin, ja sitä on myös sellaisena vaalittu. Kriittiset puheenvuorot olivat harvinaisia vielä 40 vuotta Setälän kuoleman (vuonna 1935) jälkeenkin, ja Fred Karlssonin kirjakin tuntuu olevan osittain välienselvittelyä alan suuren toteemin kanssa.

Karlsson tuo selvästi esille sen, että Jahnsson jäi aikoinaan vaille ansaitsemaansa huomiota, kun taas Setälän kohdalla tiedeyhteisö ummisti silmänsä räikeiltäkin rikkeiltä. Kunnollista selitystä ei vain tahdo löytyä, ei liioin siihen, että professuuria haettaessa Setälä meni Genetzin ohi ja jälkimmäinen leimattiin lopulta vanhentuneeksi (häntä on nyttemmin kyllä rehabilitoitu). Eräs syy saattoi olla se, että Jahnsson ja etenkin Genetz olivat julkifennomaaneja, kun taas Setälä oli vielä 1880-luvulla poliittisesti varsin neutraali (sittemmin hänestä tuli nuorsuomalainen ja myös Kagaalin aktiivi), ja sai siten tukea myös ruotsalaismielisiltä professoreilta. Karlsson esittää tämän kuitenkin vain arveluna, eikä oikein saa asiasta enempää irti. Tällä kohtaa hieman sosiologisempi ote olisi kenties saattanut auttaa asiaa, mene tiedä.

Itselleni tulee Setälästä mieleen eräs juuri 1800-luvun kulttuurihistorialle, mutta myös myöhemmälle modernille historialle keskeinen myyttikaava: alalla X on ensin kaavoihinsa kangistunut tai alkukantainen vanha koulu, "vanhat parrat", josta ei (jälkeenpäin tarinaa kerrottaessa) ole mitään hyvää sanottavaa. Sitten paikalle saapuu Nuori Nero (esimerkiksi Ranskan kuvataiteessa impressionistiset maalarit tai Suomen kielitieteessä Emil Nestor Setälä) mukanaan Valo ja Totuus, jolloin uudet raikkaat tuulet alkavat puhallella ja asianomainen ala nousee uuteen kukoistukseen. Se, että Nuorten Kapina itsensä läpi lyötyään muodostuu uudeksi dogmiksi, jää aina tällaisen kertomuksen ulkopuolelle. Setälän Suomeen tuoma koulukunta on kuvaavasti nimeltään "nuorgrammaattinen" koulukunta, ja se on näköjään ollut hieman samanlainen oppihistorioitsijoiden lempilapsi kuin historiassa Lamprecht ja kaikki häntä seurannut "uusi" sosiaalihistoria jo yli sadan vuoden ajan. Voisikohan tämä ajatuskuvio selittää kenties osan (ei tietenkään kaikkea) Setälän samasta suuresta maineesta ja etenkin hänen edeltäjiensä kärsimästä unohduksesta?

Karlssonin kirja on erinomaisen kiinnostava teos. Siitä kiinnostuakseen tai sitä ymmärtääkseen ei tarvitse olla kielitieteilijä, vaan Karlsson on jättänyt lingvistisen sanaston vain sinne, missä se on välttämätöntä. Kirjassa on, kuten sen otsikkokin kertoo, kyse kahdesta eri asiasta: ensinnäkin E. N. Setälästä ja hänen asemastaan fennistiikassa, toisin sanoen tieteenalan sisäisestä oppihistoriasta, ja toiseksi tiedeyhteisön toiminnasta, tutkijan etiikasta ja tutkimuksen luonteesta yleisemminkin. Etenkin jälkimmäiseltä osaltaan kirja on erittäin antoisa meille kaikille, jotka emme ole kielitieteilijöitä. Tiedettä eivät suinkaan tee harvinaisen viisaat, arvokkaat ja kypsät poikkeusyksilöt, vaan aivan tavalliset ihmiset. Näin ollen tiedeyhteisöönkin mahtuu aina kaikenlaista, joka poikkeaa tieteen ihanteista, kuten juuri sekä väärinkäytöksiä että varsin valikoivaa tuomioiden jakelua. Tuomioiden langettelu menneisyydelle on aina vähän arveluttavaa puuhaa, mutta silti tekee mieli kysyä: kumpi oli suurempi syntinen, Setälä, joka plagioi, vai tiedeyhteisö, joka ei ummisti siltä silmänsä?