Trendikkään ja koulutetun "kolkyt ja risat" -pää(kaupunki) äänenkannattajan, Image -lehden, viimeisimmässä numerossa on Elina Grunström arvioinut Ilmosen ja Siisiäisen toimittaman kirjan ’Uudet ja vanhat liikkeet’"kuivakkaaksi artikkelikokoelmaksi".

En tiedä Grunströmin suhdetta akateemiseen tutkimukseen, mutta mielestäni sosiologiprofessorien kirjan ansioita on nimenomaan sen "luettavuus". Vaikka kaikki kirjoittajat (13) ovat akateemisia tutkijoita (mm. 8 tohtoria), putoaa teksti yllättävän harvoin lauseasultaan teoreettisen vaikeaselkoisuuden kuoppaan. Artikkelit ovat melkein järjestäin helppolukuisia, mutta samalla hyvin informatiivisia – sopivasti akateemisen raskastekstin ja tieteen popularisoinnin rajamaastossa pysyen.

Ainoastaan Marja Ylösen artikkeli ’Liikkeen valtasuhteiden muodostuminen ympäristöknfliktissa’ vaatii lukijalta tietynlaista teoreettisten aparaattien sisäistämistä. Mutta tämä johtuu ennenkaikkea tutkimuskohteen tulkintatavasta. Mahdollisesti artikkeli on ollut osa tieteellistä opinnäytettä (kirjoittaja on FM), joka selittäisi myös sen runsasta teoriaviittailua. Joka tapauksessa, kirjoitus antaa case-tutkimuksena mielenkiintoisen raportin suomalaisesta 80-lukulaisesta ympäristökonfliktista. Siitä, miten valtasuhteet muotoituivat, kun Metsäbotnian sellutehtaan jätepäästöjen vaikutuksenalaiset jokivarren asukkaat Äänekoskella alkoivat vaatia uuden, suunnitteilla olevan tehtaan päästöjen tuntuvaa rajoittamista.

Ympäristöliikkeiden ohella kirjassa käsitellään monia merkittäviä kansalaisliikkeitä, jotka ovat vaikuttaneet suomalaisessa yhteiskuntaelämässä aina viime vuosisadalta lähtien: fennomania, työväenliike, ay-liike, rauhanliike ja naisliike. Monia tärkeitä liikkeitä jää tosin käsittelemättäkin, kuten herätysliikkeet.

Toisaalta selostetaan Suomessa ehkä marginaalisempaa liikettä, AA:ta, muttei saman marginaalitason näkyvempiä sekusaalivähemmistöjen yhdistyksiä. Vasemmistoradikalismiin viitataan vain, kun vertaillaan uusia ja vanhoja liikkeitä (Martti Siisiäinen: ’Uusien ja vanhojen liikkeiden kenovalikoimat’), vaikka vasemmistoradikalismi on ehkä merkittävin sodanjälkeinen liike, jonka vaikutus ulottui entenkin 70-luvulla monille eri yhteiskunnan tasoille.

Tuskinpa kirjan tarkoitus onkaan antaa mitään kaikenkattavaa kuvaa suomalaisista yhteiskunnalisista liikkeistä. On haluttu enemmänkin kirjan otsikon mukaisesti vertailla uusia liikkeitä, niiden samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia sekä muutosta tämän vuoisadan aikana.

Mielenkiintoista on etenkin ammattiyhdistysliikkeen muutos. Kuinka ay-liike kehittyi enemmän työväenluokkaisesta "leiri-ideologiasta" nykymuotoiseen mediariipuvaiseen työmarkkinapolitiikaan (Pauli Kettunen: ’Miksi toista työmarkkinaosapuolta kutsutaan liikkeeksi’). Liikkeen kehityshän on tällä hetkellä erittäin ajankohtainen, kun koko järjestelmän perusperiaatteita on asetettu kyseenalaiseksi Keskustan työreformi -ohjelmassa. Tosin Ilmosen ja Jokivuoren tutkimus ’kollektiivisesta ja individualisesta orientaatiosta eri keskusjärjestöjen jäsenkunnassa’ sortuu siihen mihin samantyyppiset prosessimallien mukaiset tutkimukset usein sortuvat. Prosenttitulosten hankintatavat vaikuttavat keinotekoisilta ja loppujen lopuksi ne eivät kerro paljonkaan, tai vain itsestäänsevyyksiä. Kuten: "SAK:n jäsenistössä selvästi kollektiivisemmin suuntautuneita ovat vanhimmat jäsenet. Nuoret suuntautuvat vahvan individuaalisesti." Tuon voi panna merkille kuka tahansa suomalaista elämänmenoa seuraava, ei siihen tarvitse olla sosiologi.

Antoisin hieman hajanaisessa artikkelikokoelmassa on mielestäni Siisiäisen artikkeli uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimista. Ennenkaikkea se on kirjan peruslähtökohtien mukaisesti vertaileva ja historiallista kehitystä tutkiva. Siisiäinen keskittyy ns. proaktiivisiin liikeisiin. Niillä tarkoitetaan "yhteiskuntakriittisiä liikkeitä, jotka pyrkivät luomaan uuden yhteiskuntatilan, joka ylittää vallitsevan yhteiskuntasysteemin rajat". Tällaiset liikkeet hän jakaa historiallisesti vanhempiin, enemmän luokkapohjaisiin liikkeisiin, kuten työväenliike ja Lapuan liike. Luokkatietoisuus on mukana vielä 60-lukulaisessa radikalismissa ja 70-luvun uusvasemmistolaisuudessa. Luokkapohjaisuuden katkos tulee 80- ja 90-lukujen liikkeissä, joissa uusien keskiluokkien ja opiskelijoiden yliedustetus on merkillepantavaa. Uusimmissa liikkeissä luokkasidonnaisuus on käytännössä kadonnut ja niitä leimaa mediavälitteinen julkisuus ja tietoiset pyrkimykset vertikaalisen eriytymisen estämiseen (esim. ns. kettutytöt). Lisäksi toimintatavat, esim. turkistarhaiskut, poikkeavat vanhojen liikkeiden toimintatavoista. Kun Vanhan valtaajat myyttisen valtauksen yhteydessä särkivät vain yhden ikkunan sekä pöydän ja lopuksi vielä siivosivatkin jälkensä, tähtäävät kettutyttöjen iskut suoraan ihmisten elinkeinoharjoittamista vastaan tuhoamalla heidän omaisuuttaan. Antoisaa on myös Siisiäisen huomio 80-luvun taitteen ympäristölikkeen ja talonvaltaajien spontaani toiminta, joka oli mielestäni itseasiassa paljon aikaansaavampaa kuin edellisen sukupolven radikalismi ja luultavasti seuraavan sukupolven eläintenpuolustus.

Kaikenkaikkiaan kirja osoitaa – useaankin kertaan – suomalaisten liikkeiden tietyt samankaltaisuudet (esim. väkivallattomuus, organisoituminen,) ja toisaalta kehityksen yhteiskunnallisten murrosten mukana. Mutta elämmekö tällä hetkellä todellla tärkeää murrosta myös yhteiskunnalisten liikkeiden osalta? Siihen saadan vastauksia ehkä vasta vuosikymmenen kuluttua.