Feodalistit puntarissa

Tapani Hietaniemi, Tero Karasjärvi, Ossi Kokkonen, Tuomas M. S. Lehtonen, Janne Malkki, Jouko Nurmiainen, Mikko Piippo, Matti Sadeniemi: Feodalismi. Uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria.

Hietaniemi, Tapani ym.: Feodalismi. Uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria. Vastapaino, 1997. 382 sivua. ISBN 951-768-026-0.

Tapani Hietaniemi, Tero Karasjärvi, Ossi Kokkonen, Tuomas M. S. Lehtonen, Janne Malkki, Jouko Nurmiainen, Mikko Piippo, Matti Sadeniemi: Feodalismi. Uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria. Sivilisaatiohistoria-sarja. Vastapaino, Tampere 1997. 382 s.

Juuri haastavampaa käsitehistoriallista aihetta kuin feodalismin määrittely ja rajaus ei uuden ajan alun tutkija voine kuvitella. Keskiajan tutkijalle, ainakin pinnallisesti katsoen, tehtävä lienee yksinkertaisempi, sillä tuolloin käsitteeseen liittyy huomattavasti vähemmän vuosikymmenien saatossa keräytynyttä ideologista painolastia. Feodalismin käsite syntyi varhaisella uudella ajalla (ensimmäinen tunnettu maininta 1515) kuvaamaan keskiaikaista yhteiskuntaa. Feodalismiksi kuvattiin järjestelmää, jossa läänitysten myöntäminen synnytti kuninkaasta ja valtiosta (jos sellaisesta voidaan keskiajalla puhua) suhteellisen itsenäisiä linnanherruuksia. Olennaista oli siis vallan desentralisaatio. Toisaalta käsitettä on käytetty myös kuvaamaan absolutistisen valtion ja voimakkaan keskusvallan vuosisatojen 1500- ja 1600-lukujen läänityslaitosta, myös Ruotsin valtakunnassa. Marxilaisessa tutkimustraditiossa feodalismi on liitetty läänitysten kartanotalouteen ja niiden piirissä talonpoikiin kohdistettuun vallankäyttöön.

Tapani Hietaniemi ja joukko nuoria tutkijoita käy vaikean aiheensa kimppuun kuin tunnettu konekiväärijoukkue jatkosodassa. Kunkin kirjoittajan mieltymykset ja tutkijan profiili näkyvät teksteissä; toinen yrittää luoda käsitteestä ehdottoman vain keskiaikaa kuvaavan kategorian kun toinen näkee selvästikin väljempiä tulkintamahdollisuuksia. Näkökulma, rajaus- ja määrittely-yritykset aiheeseen vaihtelevat myös kunkin kirjoittajan oman tutkimusaiheen mukaan. Paradigmojen hajonta johtaa siihen, että yksiselitteistä määritelmää tai ainoata oikeaa käyttötapaa käsitteelle ’feodalismi’ ei lukijalle tarjota. Ja hyvä niin, sillä käsitteen tulkinnat ovat eläneet erilaisissa tieteen traditioissa jo niin kauan toisistaan irrallista omaa elämäänsä, että olisi sulaa hulluutta yrittää kokonaan kiistää tavat, jolla suurin osa historiantutkimusta on käsitettä käyttänyt.

Medievalistit ovat sinnikkäästi pyrkineet varaamaan feodalismin käsitteen omakseen ja pitäneet sen soveltamista myöhempiin ajanjaksoihin anakronistisena. Keskiajan tutkimuksessa on keskeisellä sijalla ollut feodalismi-käsitteen oikeushistorialliseksi kutsuttu tulkinta. Tällöin feodalismin olennainen tunnusmerkki on läänitysjärjestelmän kautta jäsentyvä vasallin ja herran suhde. Näin ymmärrettyä feodalismi-käsitettä käyttävä tutkimus, sovellettiinpa näkökulmaa sitten keskiaikaan tai varhaiseen uuteen aikaan, kohdistuu läänityksen saajan ja sen luovuttajan väliseen suhteeseen.

Väljemmät tavat ymmärtää feodalismi liittyvät Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789 ilmi tulevaan feodalismikuvaan. Vallankumouksellinen kansalliskokous lakkautti ’feodaalisen hallinnon’, jolla tarkoitettiin paikallisen tason erityisiä oikeuksia ja privilegioita. Niiden konkreettisimpana ilmenemismuotona olivat aateliston läänityksiin liittyvät etuoikeudet (maanherruus). Tähän feodalismin konseptioon liittyvät oikeastaan väljästi ottaen ja eri suunnista kaikki myöhemmin syntyneet oikeushistoriallista tulkintaa laajemmat tulkintakehykset, myös marxilainen ja weberiläinen tapa ymmärtää feodalismi.

Huolimatta feodalismin käsitteeseen liittyvästä laajasta ja moniulotteisesta tutkimusgenrestään marxilainen tutkimusote saa kirjassa hyvin vähän huomiota. Toisaalta kirjassa esitellään monia sellaisia tulkintoja, joita oikeushistorialliseksi kutsutusta näkökulmasta kyllä kerkeästi nimetään marxilaisiksi, vaikkeivat ne sellaisia ole. Kirjoittajien asenteen marxilaiseen tutkimustraditioon voi tiivistää Tapani Hietaniemen sanoin " Marxin luiden kaluaminen on yksinkertaisesti hyödytöntä". Asia voi ollakin näin jostakin käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Kuitenkin useiden marxilaisesta viitekehyksestä ideoita saaneiden länsimaisten tutkijoiden hypoteesit ja tutkimustavat ovat viime vuosina olleet uusien tutkimusnäkökulmien hahmottamisessa hyvinkin hedelmällisiä – olkoonkin heidän feodalismi-käsitteen käyttönsä oikeushistoriallisesta näkökulmasta kuinka väljää ja epämääräistä tahansa. Sen sijaan tutkijoiden piirissä huomattavasti huonommin tunnettu Max Weberin feodalismin käsittelytapa tulee esitellyksi kirjassa erinomaisesti. Hallinnan problematiikan kautta feodalismi-käsitettä lähestyvät Weberin pohdinnat vaikuttavatkin mielenkiintoisilta ja niiden avulla voi varhaisen uuden ajan tutkija varmastikin saada ideoita tutkimuskohteensa uusiin jäsennystapoihin.

Koko kirjan keskeinen ponnin tuntuu olevan Susan Reynoldsin feodalismi-käsitettä kohtaan esittämä kritiikki. Reynoldsin mukaan koko läänitys- ja vasallisuhteille rakentuva feodalismin käsittelytapa on erheellinen. Mallin mukainen feodalismi oli ajallisesti ja paikallisesti hyvin rajattu ilmiö. Läänityslaitos siinä muodossa kuin se feodalismina esitetään ei Reynoldsin mukaan ollut kovinkaan keskeinen yhteiskuntaa jäsentävä tekijä. Reynoldsin rikki repimää käsitettä rakennetaan kirjassa uudelleen pitkälti Marc Blochin ja Matti Viikarin esittämiin feodalismitulkintoihin tukeutuen. Sekä Bloch että Viikari puhuvat mieluummin väljästi feodaalisesta yhteiskunnasta ja feodaalisista piirteistä, mikä mahdollistaa käsitteen käytön ajallisesti keskiaikaa laajemmassa kontekstissa.

Jos feodalismi-kirjasta olisi valittava mistä sitä voisi tiivistää, niin se paikka olisi mielestäni Euroopan ulkopuolisia feodalismeja käsittelevä osuus. Näissä kohdin, niin mielenkiintoista kuin Japanin hallintohistoria voi ollakin, teksti auttamatta paikoin harhailee sangen kauas aiheestaan. Toki keskustelu Euroopan ulkopuolisesta feodalismista on yksi keskeinen teema koko käsitteestä käydyssä keskustelussa. Tiiviinä, ehkä yhden tai kahden luvun kokonaisuutena tämä esitys olisi saattanut olla havainnollisempi. Yleisesti kirjaa on sujuva lukea. Vain paikoin sorrutaan käsitteiden kanssa ‘veivaamiseen’ ja maailmahistorian kulun mallinnusten esittämiseen. Kokonaisuus on kuitenkin hyvä ja selkeä. Lähinnä epäonnistuneiksi voi luonnehtia uuden ajan alun tutkijoille tarjottuja feodalismi-käsitteen korvausehdotuksia kuten kvasifeodalismi ja feodalisismi. Paljon parempi ehdotus on jo ’ideologinen feodalismi’ tai puhuminen feodaalisiksi kutsutuista piirteistä ja niiden jatkumosta useissa varhaisen uuden ajan yhteiskunnissa.

Suomalaiseen feodalismikeskusteluun on pureuduttu pitkälti Eino Jutikkalan tuotannon kautta. Tämä onkin hyvin perusteltua, sillä hänen käsityksensä feodalismista ovat todellakin saaneet Suomessa lähes paavillisen sanan painon. Eikä syyttä, sillä Jutikkalan feodalismitulkinta on itse asiassa paljon syvempi ja laajempi, kuin hänen tuotannostaan liki väsymiseen asti lainattu oppi maan jaetusta omistusoikeudesta keskeisenä feodaalisena piirteenä suurvalta-ajan Ruotsissa antaisi olettaa. Näin arvelevat myös Jutikkalan feodalismi-konseptiosta kirjoittavat Jouko Nurmiainen ja Mikko Piippo, kun he kirjoittavat "Jutikkalan teksti voidaankin tulkita siten, että puhuessaan feodaalisista piirteistä ja feodalismista Suomessa hän tarkoittaa feodaali-ideologian tuloa Ruotsiin 1600-luvulla Roomalaisen oikeuden reseptiona". Tätä ei kuitenkaan tarvitse tulkita, sillä Jutikkala kirjoittaa tästä asiasta varsin suoraan Suomen talonpojan historiassaan (1. p. 1942, s. 341-342, 2 p. 1958, s. 142-143.)

Jutikkalan oppilas, toinen suomalaisen ‘feodalismiteoreetikon’ asemaan kohonnut tutkija, Mauno Jokipii on ollut feodalismikäsitteen rajauksessaan paavillisempi kuin Paavi itse. Jokipiin tulkinnassa feodalismi Ruotsin valtakunnassa alkoi oikeastaan kuningatar Kristiinan läänitysten jaon myötä 1650-luvulla ja se päättyi kuin seinään, kun suurläänitykset peruutettiin isossa reduktiossa 1680. Jokipii tukeutuu määrittelyssään siis jyrkästi ’oikeushistorialliseen’ tulkintatraditioon; jos perinnöllisiä läänityksiä ei ollut, ei voinut olla mitään feodalismiakaan. Puhetta ideologisesta feodalismista tai feodaalisista piirteistä muulloin kuin kreivikuntien aikana Jokipii näyttää pitävän harhaoppina, jota hän kerkeästi on kutsumassa marxilaisuudeksi. Jutikkalan näkemys on vivahteikkaampi ja pitää selvästikin sisällään ajallisesti ulottuvaisten feodaalisten piirteiden ideologisen ja mentaalisen tason.

Venäläinen ja itä-eurooppalainen feodalismia sivuava tutkimus sivuutetaan teoksessa Aaron Gurevitsia lukuun ottamatta lähes täydellisesti. Totta onkin, että se on ollut paljolti Marxin ja erityisesti Engelsin ajatuskulkujen toistamiseen keskittynyttä, mutta joitakin kiinnostavia avauksia on siitäkin suunnasta mielestäni tehty. Esimerkiksi I. P. Šaskolskin ja A. S. erbinin (HAik 1980) esittelemä valtiofeodalismin (niin oudolle kuin se saattaa keskiajan hajautuneeseen yhteiskuntarakenteeseen liittyvän käsitteen yhteydessä kuulostaakin) hypoteesi tuo (riisuttuna kirjoittamisaikanaan neuvostotutkijoille välttämättömästä marxilaisesta liturgiasta), oivalla tavalla esiin valtion keskeisen roolin niiden paikallisten suhteiden järjestäjänä, joita tutkijat ovat sittemmin nimittäneet feodaalisiksi tai feodaalisiksi piirteiksi.

Pohjoismainen feodalismi-käsitteen käyttö, joka on mielestäni vielä suomalaistakin villimpää ja huolimattomampaa, ohitetaan viittaamalla Jutikkalan teokseen ’Talonpoika, aatelismies, kruunu’. Kovassa nousussa olevan suurvalta-ajan tutkimuksen ruotsalaisten, norjalaisten ja tanskalaisten feodalismikonseptioiden ja keskustelujen esittely kirjan luomassa kehyksessä olisi ollut hyvin arvokas (joskin työläs tehtävä). Siksi olisikin kulttuuriteko, jos tämä teos käännettäisiin esimerkiksi ruotsiksi. Olen varma, että se avaisi läntisessä naapurissamme keskusteluhanat, jotka ovat siellä muutoinkin löyhemmässä kuin täkäläisen ‘kirveskansan’ keskuudessa.

Ankarimman kritiikkini kirjaa kohtaan kohdistaisin sen kanteen. Lyhyesti: kansi on rumin mitä olen pitkään aikaan (kenties eläessäni) nähnyt. Lopuksi on todettava, että feodalismi-opintopiirinä alkanut työskentely on kantanut hienon hedelmän. Aina kun suomalaisen keskiajan tai varhaisen uuden ajan tutkijan tekee mieli kirjoittaa sana ‘feodalismi’ olisi hänen hyvä silmätä tätä teosta Käsite elää omaa alkuperäisestä lähtökohdastaan irtautunutta villiä elämäänsä. Sen reiteistä, mahdollisista ja mahdottomista tulkinnoista tarvitaan juuri tämän tapaisia keskustelevia ja keskustelua suuntaavia kirjoja. Aika Viikareita.

Kimmo Katajala

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *