Fintiaanien mailla on näyttävästi kuvitettu journalistinen katsaus ilmiöön, joka totta puhuen ansaitsisi syvällisempää analyysia kuin Katja Ketun, Katja Koutaniemen ja Maria Seppälän viihteellisemmin orientoitunut, faktaa ja fiktiota sekoittava teos lopulta pystyy tarjoamaan.

Toisaalta pintajulkisuuteen ja laajennettuun päivittäisjournalismiin vivahtavalla otteellaan Fintiaanien mailla tekee palveluksen aiheeseen liittyvän populaaritiedon levittämisen suhteen.

On totta, että esimerkiksi taitelija Carl Gawboyn, juoksija-aktivisti Warner Wirran (”The Flying Finndian”) ja elokuussa 2016 edesmenneen aktivistin Jim Northupin tarinat ovat vähemmän kuultuja suomalaisessa pintajulkisuudessa. Sama varmasti koskee alkuperäisväestöön kohdistunutta pakotettua sisäoppilaitoskäytäntöä radikaaleine assimilaatio-ohjelmineen. Nyt aiheet nousevat esille tässäkin yhteydessä, hyvä niin.

Kuva: Maria Seppälä, Katja Kettu ja Katja Koutaniemi. Kuvaaja Veikko Somerpuro

Silti esimerkiksi lääkäri Arne Vainion ja taiteilija-opettaja Lyz Jaakolan tarinat ovat olleet esillä täkäläisessäkin päivittäisjulkisuudessa jo aiemmin. Fintiaaniaihetta on myös yleisemmin käsitelty sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Aiheesta on myös julkaistu aihepiiriin liittyviä kaunokirjallisia teoksia. Sikäli kirjan sivuilta syksyn 2016 mediajulkisuuteenkin välittynyt käsitys työn ja aihepiirin esilletuonnin ainutlaatuisuudesta on, jos ei väärä, niin ainakin kevyesti harhaanjohtava.

Fintiaanius

Fintiaanit tai ”finnishnaabet” ovat amerikansuomalaisten siirtolaisten ja ojibwe-heimon alkuperäisväestön jälkeläisiä. Ryhmän edustajia voi tavata ennen muuta Minnesotan ja Michiganin pohjoisosien vanhojen kaivosseutujen ympärillä, jonne suomalaiset asettuivat voimakkaimmin 1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä.

Samat seudut yhdistettynä Kanadassa Ontarion alueeseen ovat toimineet myös ojibwe-yhteisön pitkäaikaisina asuinsijoina. Toisensa suomalaiset ja alueen alkuperäisväestö löysivät reservaattien ympärillä sijainneiden homestead-maiden lähipiirissä. Arvostukseltaan ryhmät edustivat sosiaalisen kategorian silloista pohjasakkaa Yhdysvalloissa. Kirjan tiedoista poiketen kategoriaan tosin voi myös lisätä silloiset tulokkaat Etelä- ja Itä-Euroopasta.

Identiteettinä, väljänä sellaisena tai ei, fintiaanius liittyy nimenomaisesti 100-150 vuoden takaiseen muuttoaaltoon Suomesta Yhdysvaltoihin. Toisinaan tehty rinnastus muinaisen 1600-luvun puolivälin Delawaren alueen metsäsuomalaisten ja silloisen alkuperäisväestön suhteisiin ei mielekkäällä tavalla liity termin käyttöön.

Journalismia, ei tutkimusta

Kirjan tutkimuksellisista haasteista pienimmästä päästä eivät ole vakavasti puutteelliset aineistoluettelot. Lähdemateriaali painottuu kirjan loppuun liitetyn bibliografian mukaan journalistisiin teksteihin turhankin paljon. Etenkin kun alan tutkimuskirjallisuuttakin olisi ollut reilusti saatavilla.

Amerikansuomalaisuuden historiaa koskien emeritusprofessori Auvo Kostiaisen toimittama tuore koosteteos Finns in the United States: A History of Settlement, Dissent, and Integration (2014) on asianmukaisesti listalla mutta sen käsittely jää teoksen monipolvisen sisällön huomioiden lähinnä trivialiteetin asteelle. Varsinainen analyysi aiheesta puuttuu, niin ikävää kuin se onkin. Puhumattakaan siitä, että muu alan tutkimuskirjallisuus on sivuutettu täysin.

Näin ollen teoksen käsitykset esimerkiksi amerikansuomalaisuudesta etnisyytenä, kulttuuriperintönä, sukupolvisena muutoksena ja historiana jäävät pitkälti kliseiden tasolle. Tietääkseni myös osa haastatelluista, kuten Arne Vainio, on tullut kiinnostuneeksi suomalaisjuuristaan vasta viidenkymmenen ikävuoden jälkeen.

Silkkoja asiavirheitäkin satelee. Jim Kurtti, amerikansuomalaisen perinnekeskuksen johtaja Pohjois-Michiganissa, esimerkiksi on itse kolmannen amerikansuomalaisen sukupolven edustaja, ei hänen isovanhempansa, jotka itseasiassa muuttivat Yhdysvaltoihin Kuusamosta. Niin ikään hänen ikänsä menee teoksessa vuosikymmenen verran väärin.

Sinänsä harmittomien teknisten kömmähdyksien ohella tekijäkolmikon käsitykset amerikkalaisuudesta, amerikansuomalaisista, alkuperäisväestöstä ja fintiaaneista ovat ammattitutkimuksen näkökulmasta melkoisia raakileita. Argumentaatiota tuntuisivat ohjaavan vanhakantainen antiamerikanismi ja nykyhetkisempi antikonsumerismi siten, että pääpaino on raflaavien vastakkainasettelujen luonnissa ja vastakulttuuristen kliseiden vahvistamisessa.

Ohjaavan ”defaultin” puitteissa ei ole isokaan ihme, että kolmikko patistaa lukijaa kovin mielellään kurkistamaan ”Amerikan valtavirran ja mainostaulujen” taakse.  Selittämättä jää kokonaan mitä tämä valtavirran amerikkalaisuus on. Yhtenäisen ”amerikkalaisuuden” ja ns. ”melting potin” idea on yksi haastetuimpia ajatuksia akateemisissa piireissä viimeisen viidenkymmenen-sadan vuoden ajalta, jos siitä on kysymys. Entä mitä virkaa mainitut, ilmeisen symboliset, mainostaulut analyysissa oikeastaan hoitavat?

Ehkä eniten teosta rasittaa perehtymättömyys etnisen historian tutkimukseen. Lähdeluettelosta tai leipätekstistä ei löydy viitteitä, että aihepiiriin olisi välttämättä lainkaan perehdytty. Sosiaali- ja siirtolaishistorian kautta aiheeseen tehdään orastavia (joskin melko moneen kertaan pureksittuja) koukkauksia mutta esimerkiksi sukupolvisten muutosten analyysi ja ymmärtäminen jäävät teoksessa melko heikolle tolalle.

Kuva:Powwow-tanssijuhla, Meeri Koutaniemi.

Myös etnisyyksien sisäisen diversiteetin ymmärtäminen jää teoksessa selkeästi vajaaksi. Esimerkiksi amerikansuomalaisen yhteisön sisällä asiasta on puhuttu viimeistään 1980-luvun puolivälistä alkaen. Akateemisen analyysin kohteena ovat olleet amerikansuomalaiset naiset, saamelaiset, ruotsinsuomalaiset, lestadiolaiset ja niin edespäin.

Tätä kautta esimerkiksi kirjan lopussa esitetyt väitteet amerikansuomalaisuuden kuolemasta tai fintiaani-identiteetin noususta jäävät perin ohuelle pohjalle, väljiksi impressioiksi ilman mielekästä todistuspohjaa. Kumpikaan ryhmistä ei ole sadan vuoden taakse jähmettynyt historiallinen monoliitti vaan kummatkin etnisyyksistä ovat muuttuneet ajassa ja paikassa voimakkaasti. Tämä ei mielestäni käy riittävästi tekstistä esille.

Vastarintaromantiikkaa?

Epäselväksi jää turhan usein myös, onko teos lopultakin vain vastarintaromanttinen teos alkuperäisväestön ruohonjuuritason aktivismista, vai onko sillä myös todellista annettavaa fintiaanietnisyyden tutkimuksen suhteen? Nyt vaikutelma painottuu ensimmäiseen vaihtoehtoon kenties liiaksikin. Ymmärrän omasta kokemuksestanikin aihepiirin käsittelyn vaikeudet mutta silti maailmoja syleilevin solidaarisuuspuhe on kenties nyt hieman väärässä yhteydessä, etenkin suhteessa teoksen nimeen.

Asetelma on teoksen kannalta melko kriittinen sikälikin, että ns. myöhäisten sukupolvien etnisyyttä koskevan alan kirjallisuutta ja artikkeleita on julkaistu huomattavissa määrin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.  Verkostoituminen alan akateemiseen tutkimukseen olisi varmasti auttanut aiheen käsittelyssä eteenpäin. Sama koskee erittäin laajamittaista kansainvälistä alkuperäisväestön tutkimusta, joka olisi saattanut auttaa karkeimpien kliseiden välttämisessä.

Summa summarun? Jos teos tuo uusia kiinnostuneita lukijoita amerikansuomalaisen kulttuurin ja fintiaanietnisyyden pariin, on se totta kai hyvin positiivista. Teos etenee mallikkaasti mutta sillä on omat kriittiset puutteensa.

Tutkimukselliseksi läpimurroksi teoksesta ei analyyttisine ja metodologisine heikkouksineen kuitenkaan ole. Sekä amerikansuomalaisuus että fintiaanius ovat huomattavasti moniselitteisempiä ilmiöitä kuin kenties hieman pintapuolinen teos tässä kohdin antaa ymmärtää.