Juhani Laulajaisen teoksen Teemme temppumme, kumarramme ja poistumme tarinat liittyvät perheyhtäläisesti Vakka-Suomeen, tuohon sekavaan vyöhykkeeseen Varsinais-Suomen ja Satakunnan välimaastoissa. Vakka-Suomi on siinä Uudenkaupungin, Kalannin ja Laitilan korkeudella, eikä sitä voi tarkasti määritellä.

Takakannen mukaan kyseessä on ”Vakka-Suomen fiktiivinen historia” ja niinhän se taitaa olla. Tämä tuo kuitenkin mukanaan ongelman, sillä kuka Suomessa kuuluu Laulajaisen teoksen kohderyhmään. Koska Laulajaisen historia ei selvästikään ole totta, ei sitä voi suositella ihmiselle, joka pahastuu siitä että Tuomas Kyrön romaaneissa historialliset faktat eivät ole kohdallaan, vaan joku kanadalainen 1980-luvun mäkihyppääjä esiintyykin aivan toisessa aikakaudessa. Tai mitä, sanotaanko, suomalainen avantgardistinen nykyrunoilija teoksesta saa irti. Ei mitään. Hän ei voi ymmärtää Laulajaisen jatkuvia vitsejä, jotka saattavat olla härskejäkin, vaikkapa tämä tarinassa ”Toteuta unelmani”:

”Näin kertoo Saara: ’Mulle kävi tavallaan niin kuin sille yhdelle leskeksi jääneelle rekkakuskille, jonka naapuriin muutti homoseksuaalinen tanssinopettaja. Yhtenä lauantaina rekkakuski koputti sen oveen ja kysyi voisiko naapuri opettaa sille vistausta. Naapuri vastasi, että kyllä mä voin opettaa sulle koska mä arvelinkin että sä voisit olla vähän niitä miehiä. Ja rekkakuski, että joo, mä olen aina tykänny rytmikkäästä liikunnasta. Ja tanssinopettaja, että riisu housut. Ja rekkakuski, että ei kai mun nyt housuja tartte riisua. Ja tanssinopettaja, että ai sä haluat olla alistettavana. Jollain konstilla se huijasi rekkakuskin sänkyyn kontalleen ja sitoi sen ja kapuloi suun. Ja sitten se fistasi sitä koko iltapäivän. Jälkeenpäin hämmentynyt muttei kovin vihainen rekkakuski sanoi, että mä kyllä tarkoitin sitä tanssia. Ja tanssinopettaja, että ai sä tarkoitit tvistaamista? Ja rekkakuski, että joo, sitä, mutta kyllä tuokin oli kivaa.’”

Tämähän on aivan kauhea lainaus. Siinä rikotaan useita sopimuksiamme, joiden tarkoituksena on että ihminen voisi olla vapaa ja oikeudellinen. Vihreiden ensimmäisen kauden kansanedustaja loukkaantuisi tästä pahasti. Siksi Laulajaisen kirja onkin hyvää lukemista humanisteille ja erityisesti naistutkimukselle, jotta he ymmärtäisivät ottaa edes joskus rennommin.

Laulajainen on Veikko Huovisen jalanjäljillä kertoessaan naama ilmeisen vakavana vaikka minkälaisia tarinoita ja loppuun vielä iskee härskiyden kuten kertomuksessa/ tarinassa/ novellissa ”Pukkia odotellessa”: ”Kaikenlaiset juopuneet punanenäiset ’pukit’ toikkaroivat ympäriinsä ja tilaisuuden tullen, heti kun silmä välttää, panevat äitiänne, jonka arvon te vasta silloin heräätte huomaamaan.” Näinhän se on, tulee aivan Kalervo Palsan joulukuvaelmat mieleen, joissa joulupukki juo tenua ja tappaa ydinperheen.

Kirjailija ei ole enää aivan nuori mies, syntynyt vuonna 1954. Tässä on kyseessä hänen neljäs proosateoksensa. Jarkko Laineen Seuran matineassa 17.3.2009 Laulajainen luki teostaan Äärettömän Hyvä Nainen vakavalla ja hiljaisella äänellään. Juuri tuollainen aiheuttaa kuoliaaksinauramisia. Myös nämä totisella äänenpainolla esitetyt 30 kertomusta aiheuttavat samaa. Mutta kenelle? Eihän tässä maailmassa uskalla enää edes nauraa, kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen mielestä blondivitsit ovat syrjiviä. Ahtaaksi on mennyt. Siksikin on hyvä että on näitä Laulajaisia. Ehkä on oltava lähempänä hautaa kuin kehtoa että uskaltaa olla mikä on.

Aikoinaan uusikaupunkilainen valtiotieteilijä kertoi, että lappalaiset muuttavat Uuteenkaupunkiin autoja kasaamaan ja sitten vetävät itsensä kaupungin yksiössä hirteen. Laulajaisen fiktiivinen historia antaa tukea tarinalle. Kertomuksessa ”Vestigia terrent” vaelletaan Lapissa ja enemmän tai vähemmän aito ja rehellinen Lapin mies käy etelän miesten hermoille. ”Jeesuksen pienessä jojossa” puolestaan nuorimies päättää mennä hirteen masentavassa asunnossaan mutta kortti pelastaa. Kertomus päättyy: ”- Ripsipiirakkaa, hän kuiskasi.”

Kuitenkin Teemme temppumme, kumarramme ja poistumme tutkii enemmän etukäteishistoriaa kuin jo tapahtuneita asiaintiloja. Tällainen on kokoelman pisin 50-sivuinen tarina ”Hyvää alkusyksyä”. Se on tehty kirjemuotoon. Ihmisuros siinä kertoo rakkauttaan Tilda3456Als2Z4:lle, joka on iiaaX25lainen naaras. Eletään noin vuotta 3000 ja iiaaX25laiset ovat kolonisoineet Maapallon. Heidän naaraillaan on viisi jalkaa, kolme kättä sekä sama määrä vaginoita. Ihmisuros on loppuunkoulutettu länsimainen mies, joka muistaa olla empaattinen ja yleensä ymmärtäväinen ja toivoo ”Etten ole Sinulle objekti, vaan subjekti. Ettet arvioi minua kuin esinettä, vaan kuin elävää hiilipohjaista olentoa, jolla on itseisarvo.”

Vaikuttaa kuitenkin siltä, etteivät iiaaX25laiset ole vielä aivan yhtä empaattisia kuin ihmiset, vaan kiukuttelevat ja syyttävät ihmisurosta milloin mistäkin. Ihmisuros, tuo myönteisyys, ei kuitenkaan anna periksi, vaan yrittää parantaa tapansa etenkin mitä tulee ihmisuroksen ”seksivikoihin”, sillä ennen kaikkea ihmisuroksella on liian pieni penis, mutta hän lupa kerätä rahaa suurennusleikkausta varten. Kuitenkin suhde ajautuu yhä pahempaan umpikujaan ja ihmisuros luovuttaa: ”En voi enää sinulle mitään. Nostan käteni. Älä jatka ampumista.”

Aika lohduton tulevaisuudenkuvitelma, dystopia. Lukiessani ”Hyvää alkusyksyä” olin kuitenkin onnellinen siitä, mihin viittaa tarinan ihmisuroskin, että Maapallon naiset eivät ole mitenkään iiaaX25laisen naaraan kaltaisia pikkumaisia henkilöitä, vaan aina tasavertaiseen kumppanuuteen valmiita ihanuuksia. Eritoten suomalaiset naiset, nuo maailmankaikkeuden parhaat.

Laulajaista kiinnostaa muutenkin intergalaktinen seksuaalisuus, josta valitettavan vähän vielä tiedetään. Laulajainen lähtee liikkeelle yksilöstä, hänen kokemuksistaan, eikä poliittisista kuvioista. Kertomuksessa ”Pidinkö liikaa” eräs uusikaupunkilainen Pekka on huolissaan siitä, onko hän ”ufoloveri eli humanoidinrakastaja”. Pekka kun oli ulkoavaruuden miehen kanssa ollut Ruokolanjärvellä seksuaalipuuhissa: ”Haluan tehdä tiettäväksi, että myös Maan miehet ja naiset saavat elastisen perhoseni, siis ’tallini’, heräämään. Ulkoavaruuden miehissä minua ei kiinnosta muu kuin volvo, koska se on niin iso.”

Vakka-Suomi on kirjan pääosassa ja se pääosa on hyvin näennäinen. Oikeastaan Vakka-Suomi on päälleliimattu kirjaan. Tätä voisi pitää moitteena, mutta on tiettyä jylhyyttä siinä että maailma ja maailmankaikkeus kuvataan jonkin yhdentekevän alueen kautta. Se on suorastaan törkeää ja juuri siksi hienoa. Juhani Laulajaisen kirjaa voi suositella kaikille niille, jotka tahtovat pahoittaa mielensä, sekä niille joita kiinnostaa hyvä kirjallisuus.