Pohjois-Amerikkaan muuttaneet suomalaiset olivat pitkään oman historiansa aktiivisimpia tutkijoita. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaistiin lukuisia seurakuntien, työväenyhdistysten, sanomalehtien ja muiden yhteisöjen historiikkeja. Monella suomalaissiirtolaisten asuttamalla paikkakunnalla kirjattiin talteen seudun suomalaisasutuksen vaiheita. Osavaltiotasolla suomalaissiirtolaisten historiaa käsittelivät esimerkiksi John Kolehmainen ja George Hill Wisconsinin (1951), Hans Wasatjerna Minnesotan (1957) ja Armas K. E. Holmio Michiganin (1967) osalta. Finnish-American Historical Society of the West julkaisi 1970- ja 1980-luvuilla useita tutkimuksia länsirannikon suomalaissiirtolaisten historiasta.

Sirpa Ahon Viidakoista Finntowniin jatkaa amerikansuomalaisten kunniakasta perinnettä oman historiansa tutkimuksessa. Se täyttää samalla suuren aukon aiemmassa historiankirjoituksessa: teos on ensimmäinen kirjanmittainen katsaus Floridaan ja ylipäätään etelävaltioihin asettuneiden suomalaisten vaiheisiin. Aiempi tutkimus Floridan suomalaisista rajoittuu muutamiin artikkeleihin ja pro gradu -tutkielmiin.

Ahon teos on pitkän työn päätös. Alkusysäyksensä tutkimus sai jo 1960-luvulla, jolloin suomalainen historioitsija William Copeland (aik. Veikko Kopra) ryhtyi keräämään haastatteluaineistoa Floridan ensimmäisistä suomalaisista. Haastattelunauhoja kertyi, mutta teos jäi Copelandin varsinaisen tutkimustyön vuoksi tekemättä. Uutta tuulta hanke sai 2010-luvun puolivälissä, kun vasta perustettu Finnish Heritage Society of South Florida ryhtyi käymään läpi Copelandin keräämää materiaalia. Vetovastuun hankkeesta sai Sirpa Aho, joka on tehnyt uran solu- ja molekyylibiologian tutkijana Yhdysvalloissa ja ollut pitkään aktiivinen eteläisen Floridan suomalaisessa yhdistystoiminnassa. Copelandin tekemät haastattelut toimivat Ahon teoksen runkona, mutta kirjoittaja on käynyt läpi suuren määrän muutakin aineistoa: järjestöjen pöytäkirjoja, muistelmia, leikekokoelmia sekä suomalaisen Merimiehen Ystävän ja massachusettsilaisen Raivaaja-lehden kirjoituksia. Kertomusta Floridan suomalaisten varhaisvaiheista elävöittävät lukuisat yksityiskokoelmista kerätyt ja kirjoittajan itsensä ottamat valokuvat. Maininnan ansaitsee myös kirjan takasisäkannen kartta Floridasta (v. 1900), johon teoksessa mainitut keskeiset suomalaispaikkakunnat on merkitty.

”Auringonpaisteen osavaltion” (Sunshine State) suomalaisuus on tavattu yhdistää eläkeläisiin, mutta Ahon teos piirtää Floridan suomalaisesta historiasta monipuolisemman kuvan. Ahon kaksiosaiseksi suunnitellun tutkimuksen jälkimmäinen osa tulee keskittymään toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Floridaan alkoi muuttaa amerikansuomalaisia eläkeläisiä. Teossarjan ensimmäisessä osassa huomio on kuitenkin 1900-luvun alkuvuosikymmenissä, jolloin Floridaan tultiin töihin – tai sinne karattiin. Floridan ensimmäiset suomalaiset olivat Pensacolan satamassa luvatta maihin jääneitä merimieskarkureita. Pensacola oli 1800-luvun lopulla Meksikonlahden tärkeimpiä puutavaran lastaussatamia, jossa kävi taajaan suomalaisiakin purjelaivoja ja jonne Suomen merimieslähetysseura perusti 1890-luvun puolivälissä lähetysaseman. Merimieskarkureista suurin osa karisti Floridan tomut nopeasti jaloistaan, eikä Pensacolaan syntynyt pysyvämpää suomalaisasutusta. Ahon Pensacolan hautausmaalta löytämät hautakivet kuitenkin kertovat, että ainakin muutamalle suomalaismerimiehelle satamakaupungista tuli heidän viimeinen leposijansa.

Floridan ensimmäiset vakinaisemmin asutut suomalaispaikat olivat rautatievarsiin perustettuja pieniä maanviljelysyhteisöjä. Suomalaisia näille seuduille houkuttelivat aluksi metsäyhtiöt, jotka tarvitsivat rakennustyömiehiä työmailleen. Yhtiöt tarjosivat suomalaistyömiehille maata saadakseen nämä juurtumaan työmaidensa tuntumaan. Pohjois-Floridan Haileen, Gainesvillen kaupungin länsipuolelle, muutti 1900-luvun alkuvuosina parikymmentä suomalaisperhettä. Keski-Floridan Astoriin ja länsirannikon Port Richeyn seudulle alkoi muuttaa suomalaisia ennen ensimmäistä maailmansotaa. Näille pienille paikkakunnille muutettiin usein suomalaisten maa-agenttien houkuttelemina. Astorissa maa-agenttina työskenteli työväenjohtaja Martin Hendrickson, joka muutti myöhemmin Neuvosto-Karjalaan. Maanviljelys osoittautui kaikissa suomalaisyhteisöissä hankalaksi. Pääomaa oli vähän, kulkuyhteydet heikot, eikä trooppisesta maataloudesta ollut kokemusta. Perheitä muutti pois, ja jääneidenkin jälkipolvi lähti hakemaan leipänsä muualta.

Floridan kaupungeista suomalaisia veti aluksi puoleensa Jacksonville, sittemmin Miami. Osavaltion koilliskulmassa sijaitsevaan Jacksonvilleen alkoi hakeutua suomalaisia 1900-luvun alkuvuosina Floridan pienistä maanviljelysyhteisöistä, mutta paljon myös pohjoisesta. Jacksonvillen sahoilla, satamassa, rakennustyömailla ja kotitalouksissa puursi parhaimmillaan joitain satoja suomalaisia. Kaupunkiin perustettiin vuonna 1911 suomalainen sosialistiyhdistys, mutta sen toiminta alkoi hiipua jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sodan jälkeen Floridan suomalainen asutus alkoi keskittyä yhä enemmän niemimaan eteläiseen kärkeen. 1920-luvulla turismibuumia eläneessä Miamissa riitti työtä, sillä nopeasti kasvavan metropolin hotellit ja huvittelupaikat tarvitsivat rakentajansa ja palvelusväkensä. Aho tuo esiin kiinnostavia väläyksiä Miamin seudun suomalaisten elämästä 1920-luvun maabuumin ja sen lopettaneen 1930-luvun suuren laman keskellä.

Miamin pohjoispuolella sijaitseva Lake Worth alkoi muotoutua eteläisen Floridan suomalaisasutuksen keskukseksi 1930-luvulla. Sinne ensin asettuneet suomalaiset olivat farmareita, puuseppiä ja muita työläisiä, mutta suuren lamakauden hellitettyä seutu houkutteli talvikausina myös turisteja pohjoisista osavaltioista. Suomalaisten lukumäärän lisääntyessä syntyi myös muilta Amerikan suomalaispaikkakunnilta tuttua yhteistoimintaa. ”Suomalainen klubi” alkoi toimia Lake Worthin seudulla jo 1930-luvun puolivälissä, mutta toiminta oli kausiluonteista. Kun talvenviettäjät palasivat keväisin pohjoiseen, tanssit ja kahvikekkerit loppuivat.

Toinen maailmansota vavahdutti eteläisen Floridan suomalaista seuraelämää. Kuten muualla Yhdysvalloissa, myös Floridassa suomalaiset uurastivat varainkeruussa vanhan kotimaansa hyväksi. Raivaajaan lähetetyt paikkakuntakirjeet kertovat elävästi tukitoiminnan intensiteetistä ja monipuolisuudesta. Toinen maailmansota vaikutti Etelä-Floridan suomalaiseen seuraelämään myös epäsuorasti. Yhdysvaltain liityttyä maailmansotaan joulukuussa 1941 tuli maassa voimaan huviajelukielto, joka rajoitti turistien matkailua Floridaan. Sotatalvina turistien tulo Miamin seudulle tyrehtyi, mutta toisaalta moni aiemmin vain talvensa etelässä viettänyt päätti jäädä myös kesiksi. Vaikka talven riennot kärsivät turistipulasta, elävöittivät uudet ympärivuotiset asujat kesäistä yhteistoimintaa ja toivat eteläisen Floridan suomalaisasutukselle vakinaisempaa luonnetta. Toimintaa organisoimaan perustettiin vuonna 1945 Suomalainen Turistiklubi.

Ahon teos on tervetullut lisä amerikansuomalaisen historian tutkimukseen. Se valottaa suomalaisten siirtolaiskokemuksia Pohjois-Amerikan osassa, johon aiempi tutkimus on kiinnittänyt vain vähän huomiota. Erityisesti ensimmäistä maailmansotaa edeltävän ajan osalta on Floridan suomalaisista ollut tähän asti saatavilla vain hajanaista tietoa. Tehtävää jää toki tulevallekin tutkimukselle. Sanomalehtiaineiston laajentaminen Raivaajasta myös porvarillisiin ja ei-sosiaalidemokraattisiin vasemmistolehtiin voisi monipuolistaa kuvaa floridansuomalaisesta seuraelämästä ja tuoda esiin yhteisön sisäisiä jännitteitä. Suomalaisten suhteista Floridan muihin väestöryhmiin olisi kiinnostavaa tietää enemmän. Miten etelävaltioon asettuneet suomalaiset esimerkiksi suhtautuivat Jim Crow -rotuerottelujärjestelmään ja mustien kansalaisoikeusliikkeeseen? Entä miten he näkivät itsensä suhteessa Floridan muihin maahanmuuttajiin, esimerkiksi skandinaaveihin, italialaisiin tai kuubalaisiin? Sirpa Ahon tärkeä teos luo oivallista perustaa tulevalle tutkimustyölle.