From Russia with Love

Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan veteraani ja monitoimimies muistelee kirjassaan menneitä lämmöllä ja haikeudella.  

Piskulov, Juri: Näin teimme idänkauppaa. Käännös: Seppänen, Esa. Ajatus Kirjat, 2009. 287 sivua. ISBN 978-951-20-7677-2.

Juri Piskulov toimi 1950-luvun puolivälistä lähtien lukuisissa Suomen ja länsimaiden kanssa käytyyn kauppaan liittyvissä tehtävissä Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeriössä ja on luonut myös akateemista uraa samaiseen kaupankäyntiin erikoistuneena tutkijana. Seurattuaan vuosikymmenien ajan aitiopaikalta suomalaisten ja neuvostoliittolaisten taloudellista yhteistyötä hän onkin aivan oikea henkilö kirjaamaan kokemuksensa ylös. Mutta mitä Piskulovin paperille on sitten päätynyt? Kirja marssittaa lukijan eteen laajan suomalais-neuvostoliittolaisen henkilökavalkadin, lukuisan määrän anekdootteja sekä tunteikkaita arvioita maiden välisten suhteiden menneestä (lue: Kekkosen aikaisesta) ja nykytilasta.

Piskulov kuvailee hyvin myönteisessä sävyssä suomalaisia yhteistyökumppaneitaan, jotka toimivat ulkoministeriön, kauppa- ja teollisuusministeriön, ammattiliittojen ja yritysten palveluksessa ja joista useiden kanssa Piskulov myös ystävystyi. Suurinta huomiota saavat kirjassa osakseen liike-elämän merkkimiehet Björn Westerlund, Tankmar Horn, Olavi J. Mattila, Kauko Rastas, Kari Kairamo ja Lauri Kirves.

Suhteet suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä syvenivät ja lämpenivät vähitellen 1950-luvun epäluuloista myöhempien vuosikymmenten sydämelliseen toveruuteen. Tärkeässä roolissa olivat erilaiset vapaamuotoiset tilanteet vastaanottojen ja muiden työtapaamisten lomassa tai ”vielä useammin saunassa”, jolloin voitiin puhua avoimesti, ilman protokollaa, tärkeistä asioista kuten maiden suhteiden parantamisesta, yhteistyön kehittämisestä, vuorovaikutuksen välttämättömyydestä – ja elämän tarkoituksesta.

Piskulov kertoo, miten suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välille alkoi 1960-luvulla kehittyä omanlaisensa kauppasuhteiden kulttuuri. Vielä 1950-luvulla tyydyttiin saunomaan yhdessä ja istumaan Kalastajatorpalla vodkan ja silakkalaatikon ääressä, mutta seuraavalla vuosikymmenellä tavattiin paremman tutustumisen myötä jo monipuolisemmissa yhteisriennoissa, kuten teatterissa tai muotinäytöksissä. Alettiin myös laulaa yhdessä venäläisiä ja suomalaisia lauluja, ja ”hypeltiin letkajenkkaa tai keinuttiin rullaatirullaatia pöydän ääressä”. Laajalle maiden talouspiireihin levisi traditio, että sopimuksen solmimisen ja aterian jälkeen piti esittää lauluja tai pitää konsertti, joita kutsuttiin ”liitteeksi numero 13”. Piskulovin mukaan tällainen omalaatuinen liiketoimintakulttuuri lujitti luottamuksen ilmapiiriä, ja hän pitää valitettavana, että perinteet on nyttemmin unohdettu.

Läheisten, henkilökohtaisten suhteiden luomisessa yksi suomalainen oli tietysti ylitse muiden: presidentti Urho Kekkonen. Piskulov ei säästele ylisanoja kuvaillessaan hänen merkitystään suomalais-neuvostoliittolaisille suhteille ja kaupankäynnille. Kekkosen neuvostojohtajiin rakentamia hyviä henkilökohtaisia suhteita Piskulov pitää maiden välisen luottamuksen ja toimivan yhteistyön ehdottomina edellytyksinä. Presidentin aikaansaannokseksi Piskulov lukee myös sen, että taloussuhteet ja niiden kehittäminen muodostuivat Suomen ja Neuvostoliiton välisten poliittistenkin suhteiden pääsisällöksi. Juuri Kekkosen dynaamisuus ja aktiivisuus pitivät Piskulovin mukaan kaupan ja taloudellisen kanssakäymisen pyörät pyörimässä.

Piskulov ei tunnu näkevän Kekkosessa pienintäkään vikaa, vaan puolustaa tätä voimakkaasti myöhemmältä kritiikiltä ja syytöksiltä. Sen sijaan tämän Kekkosen seuraajaa Mauno Koivistoa Piskulov arvostelee vaisuudesta ja passiivisuudesta idänsuhteiden ja erityisesti idänkaupan suhteen. Koivistolta puuttui Kekkosen nauttima auktoriteetti ja luottamus neuvostojohtajien silmissä. Hän omaksui itänaapuriin matalamman profiilin ja varovaisemman suhtautumisen kuin edeltäjänsä. Ylimmältä tasolta tulevat kaupallis-taloudelliset impulssit harvenivat ja heikkenivät, mihin suomalaiset liikemiespiirit alkoivat Piskulovin mukaan pian kiinnittää huomiota.

Idänkauppa pyöri vielä 1980-luvulla silkan ”Kekkos-inertian voimalla” ja nousi tuolloin huippuunsa, mutta tosiasiassa clearing-järjestelmä oli tulossa tiensä päähän. Neuvostoöljy ei enää riittänyt pitämään kauppaa pyörimässä, eikä enää myöskään ollut Kekkosta antamassa sille tekohengitystä. Maiden välisen kaupan ongelmiin olisi Piskulovin mukaan tarvittu ”epätavanomaisia ratkaisuja Kekkosen hengessä”, mutta tämä henki oli jo auttamatta menetetty.

Samaan aikaan myös Neuvostoliiton sisällä tapahtui suuria mullistuksia. Valtaan nousi Piskulovin jyrkin sanoin kritisoima Mihail Gorbatshov, joka nimitti Nikolai Patolitshevin seuraajaksi ulkomaankauppaministeriön johtoon Boris Aristovin. Piskulov kertoo tämän toteuttaneen ministeriössä ilmeisesti Gorbatshovin käskystä suoranaisen puhdistuksen, jonka uhriksi myös Piskulov joutui. Ei olekaan ihme, että kirjoittaja suhtautuu kylmästi ja jopa katkeruudella Gorbatshoviin ja tämän apulaisiin.

Piskulov on selvästi vanhan koulukunnan mies, joka kunnioittaa syvästi suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden kultaisten vuosikymmenten poliitikkoja ja haikailee paluuta tuolloiseen luottamukselliseen ja läheiseen yhteistoimintaan. Häneltä ei juuri liikene poikkipuolista sanaa esimerkiksi maiden tuon aikaisista kauppasuhteista. Lähimmäksi kriittistä arviointia Piskulov tulee puhuessaan taloussuhteista ”keskinäisenä sekaantumisena”, joka sekin näyttäytyy hänelle lopulta myönteisenä ilmiönä. Presidentti Kekkonen sekaantui suomalaisten liikemiesten pyynnöstä itänaapurin asioihin osoittamalla sen taloudessa kehittämistä tai rekonstruktiota vaativia arkoja paikkoja ja tarjoamalla sitten suomalaisyritysten apua niiden paikkaamiseen. Hyötyjiä olivat suomalaisten lisäksi myös neuvostoliittolaiset, sillä tällä tavoin saatiin aikaan ”jotakin uutta, kokonaisuutena ottaen hyödyllistä, jota aiemmin ei ollut ollenkaan suunniteltu”.

Piskulov ei tietenkään voi sivuuttaa ikuisuusongelmia kaupan epätasapainossa. Yhtäältä oli kyse siitä, että neuvostovienti Suomeen oli hyvin raaka-ainevoittoista, eikä tuotevalikoiman monipuolistaminen ottanut pyrkimyksistä huolimatta onnistuakseen. Toisaalta mailla oli toisinaan vaikeuksia toimittaa riittävästi tuotteita vastineeksi ostoistaan. Ensimmäinen ja toinen öljykriisi (1973 ja 1979) nostivat jyrkästi neuvostoöljyn hintaa, ja Suomen piti vastata hinnannousuun viemällä itään valtavat määrät uusia tuotteita. Piskulov kertoo tuolloisen vitsin, jossa kysytään, mitä masokismi on. Vastaus: masokismissa korkeita öljynhintoja valittelevat suomalaiset haluavat, että hinnat nousisivat vielä korkeammiksi. Vakavammaksi tilanne kävi 1980-luvun kuluessa, kun öljyn maailmanmarkkinahinta laski eikä Neuvostoliitto enää kyennyt suorittamaan velkojaan Suomelle. Velkaantuminen sai rakenteellisen luonteen, ja ainoa ratkaisu oli molemmille osapuolille epämieluisa suomalaisviennin supistaminen, mistä monet idänkaupan varaan laskeneet Suomen teollisuudenalat joutuivat kärsimään.

Vanhaan koulukuntaan kuulumisesta kielii teoksessa myös moni muu asia kuin kritiikittömyys presidentti Kekkosta, idänkauppaa ja muita vastaavia aikansa ilmiöitä kohtaan. Piskulov puhuu itsekin neuvostoaikakauden perinnöstä, ja tämä perintö todella kuultaa läpi muistelmien sisällöstä ja sanavalinnoista. Tämän tästä lukija törmää aikamoisen neuvostohenkiseen liturgiaan, kuten puheeseen ”keskinäisesti edullisesta yhteistyöstä”. Huvittamaan jäävät myös sellaiset termit kuten ”Kekkos-energia”, jota Piskulov peräänkuuluttaa myös Suomen ja Venäjän nykyisiin suhteisiin.

Muotoiluja perustavanlaatuisempi ongelma on tekstin perusasenne. Piskulov haikailee häpeilemättä vanhoja aikoja, jolloin kaikki – suomalaisten liikemiesten rehellisyyttä myöten – oli paremmin. Neuvostoliiton ja idänkaupan romahduksella vaikuttaa hänestä olleen vain kielteisiä seurauksia, eikä hän näe Suomen ja Venäjän suhteiden nykytilassa mitään hyvää. Kun menneitä ei puolestaan oikeastaan lainkaan kritisoida, jää teos valitettavan yksipuolisen ja asenteellisen tuntuiseksi, sillä lukijan on vaikea pitää Suomen ja Neuvostoliiton ammoisia suhteita yhtä autuaina kuin Piskulov ne näkee. Analyyttisyyttä, kriittisyyttä ja tuoreita näkökulmia jää kaipaamaan lisää. Tällaisenaan Kun teimme idänkauppaa uhkaa jäädä ikääntyvän miehen muisteluiksi ja haikailuksi kadonneen ajan perään.

Tämänkaltaisissa muistelmateoksissa miinusta tulee usein lähdeviitteiden puutteesta. Niin myös Piskulovilla, joka tosin kertoo aivan kirjan alussa käyttäneensä lähdemateriaalina ainoastaan omia aineistojaan ja muistiinpanojaan. Hän myös muistuttaa, etteivät viralliset dokumentit ja pöytäkirjat anna tapahtumista täysin oikeaa kuvaa, ja on tässä luonnollisesti oikeassa. Voi sitä paitsi olla, että venäläisarkistoihin ohjaavista lähdeviitteistä olisi lukijalle vain marginaalista hyötyä, kun otetaan huomioon niiden tunnettu tutkijaepäystävällisyys. Joka tapauksessa viitteiden täydellinen puuttuminen pistää silmään ja on luonnollisesti tärkeä periaatekysymys, joka vaikuttaa myös teoksen hyödynnettävyyteen tutkimuskäytössä.

Suuren osan teoksen sivumäärästä haukkaavat toisaalta Piskulovin omat vaikutelmat ja tulkinnat henkilöistä ja tapahtumista, eikä niihin välttämättä voisikaan liittää lähdeviitteitä. Piskulov kertoo lukuisia hauskoja anekdootteja idänkaupan merkkimiehistä ja antaa henkilökuvauksillaan idänsuhteisiin lihaa luiden päälle. Lukijan silmien eteen marssii laaja kavalkadi niin suomalaisia kuin neuvostoliittolaisiakin hahmoja, joista Piskulov antaa sekä positiivisia että negatiivisia arvioita. Hän pyrkii lyhyesti kuvailemaan kustakin henkilöstä kaikkein oleellisimman, mutta ottaen huomioon käsiteltyjen hahmojen lukuisuuden suhteessa käytettyyn sivumäärään on selvää, että kuvaukset jäävät väistämättä melko pintapuolisiksi tyngiksi. Kaikkein antoisimmillaan ne ovat silloin, kun kyseessä on joku lukijalle entuudestaan tuttu hahmo, josta Piskulov kertoo jotakin uutta.

Piskulov kirjoittaa todella sujuvaa tekstiä, jota on helppoa ja miellyttävää lukea. Sisältö ei ehkä ole niin painokasta kuin olisi voinut toivoa, mutta viihdyttävää se ainakin monin paikoin on. Näin teimme idänkauppaa on tervetullut ja tarpeellinen myös siitä syystä, että suomalais-neuvostoliittolaisesta kaupankäynnistä on kirjoitettu hämmästyttävän vähän, minkä Piskulov myös itse mainitsee teoksensa alussa. Tuomas Keskisen Idänkauppa on laajin aiheeseen paneutuva katsaus, mutta nimenomaan kaupankäyntiin keskittyvää tieteellistä tutkimusta ei ole tehty, vaikka tilausta epäilemättä olisi.

Lähdeviitteilläkään varustetut käyrät ja tilastot eivät toisaalta pysty tavoittamaan kaikkein olennaisinta siitä omalaatuisesta suomalais-neuvostoliittolaisesta maailmankaikkeudesta, jonka keskiössä oli presidentti Kekkonen ja jonka eri osia sitoivat yhteen henkilökohtaiset kontaktit. Systeemi nojasi niin vahvasti Urho Kekkoseen, että hänen mukanaan koko universumin energianlähde sammui, yhteydet katkesivat ja koko järjestelmä hiljalleen luhistui. Lähimmäs tätä eriskummallista maailmaa päästään mukana olleiden kokemusten avulla, joten toivoa sopii, että mahdollisimman moni heistä tarttuisi Piskulovin tavoin kynään ja raapustaisi ylös omat muistonsa noista suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden ja yhteistyön aurinkoisista, joskin ilmeisen alkoholinkatkuisista päivistä.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *