Kaupunkitutkijalle on tuttua, että matkakirjat ovat oivallista luettavaa vertailevan kaupunkitutkimuksen valossa. Hentilöiden pariskunnan Berliini-teoksen takakannessa luvataan, että kirja sopii niin matkaevääksi Berliiniin matkustaville kuin tuhdiksi annokseksi historiannälkäisille nojatuolimatkailijoille. Selvitetäänpä löytyykö tälle mainoslauseelle vastinetta?

Berliini on meidän Turkumme ikäinen kaupunki. Vanhin asiakirjamaininta on vuodelta 1237 ja se on Spreen länsirannalle perustetusta Cöllnistä. Tuota vuotta pidetään Berliinin perustamisvuotena. Joen itärannalle perustetusta sisarkaupungista ”Berlin” löytyy ensimmäinen maininta vuodelta 1244. Tämä selvisi kirjan liitteestä. Liitteenä on esitetty paitsi vuosilukuja Berliinin historiasta, myös käytetyt lyhenteet, lähdekirjallisuus, verkkosivuja, henkilö- ja paikkahakemistot. Kirjassa on joukko laatikkotekstejä ja mustavalkovalokuvia sekä Berliinin ympäristön ja keskustan eli Mitten suurpiirteiset kartat.

Museoita riittää, niin sanotulla Museo-saarella niitä on nykyään viisi. Museoilla on tehty myös kovaa politiikkaa, kun itä ja länsi ovat kilpailleet keskenään kansallisesta historian perinnöstä jaetussa Berliinissä ja Saksassa. Kun yhdistyminen tapahtui, kaupungissa oli kaikkea kaksinkertaisesti. Ikuisuusongelmaksi on osoittautunut kiistely kolmen oopperatalon ylläpidosta. Näkyvintä jaetun Berliinin maisemaa oli tietysti muuri, josta ei ole jäljellä nykyisin kuin pieni kappale ja kaksitoista korvaavaa info-pilaria. Turvallisuuden tunnettakin tarjonnut muuri murtui ennakoimattomasti 9.11.1989. Berliinin muurin rajavyöhykkeellä oli ollut useampia sektoreita. Varsinaisen muurin etupuolella oli niin sanottu takamaaston muuri (Hinterlandmauer), ja parinkymmenen metrin päässä siitä oli varsinainen muuri. Välissä oli avoin hiekkakenttä, niin sanottu kuolemanvyöhyke. Sen keskellä kulki muurin suuntaisesti kapea asfaltoitu tie, jota pitkin rajajoukkojen patrullit ajoivat maastoautoillaan vartiotornilta toiselle. Kun muuri halkaisi kaupungin vuonna 1961, eräskin ”hautausmaa jäi kuolemanvyöhykkeelle”. Myöhemmin löydetyt hautakivet tuotiin takaisin ja hautausmaa osittain entisöitiin. Tämä lienee esimerkki eräänlaisesta pyhän tilan palautuksesta.

Aalto-yliopiston aikana on kiinnostava muistaa, että Humboldtilaisen yliopistomallin kulmakivenä on ollut opetuksen ja tutkimuksen yhteys: tieteellisen opetuksen tuli perustua tieteelliseen tutkimukseen. Tämä sivistysyliopiston kantava ajatus omaksuttiin 1800-luvulla laajasti yliopisto opetukseen Euroopassa, myös Suomessa. Helsingin yliopiston kehittämisen keskeisenä mallina toimi nimenomaan Berliinin Friedrich-Wilhelm-yliopisto.

Berliinissä paikalliset asukkaat ovat nimenneet kutsumanimillä paikkoja ja kohteita uudelleen leikkisään ja kriittiseenkin sävyyn. Kaupunkilaisten tunnetulla teräväkielisyydelläkin on oma nimensä, ”Berliner Schnauze” – berliiniläiset ovat hyviä suustaan. Ainakaan äkkiseltään en muista, että esimerkiksi Kiasma olisi saanut jotain lempinimeä meikäläisten puheessa. ”Makkara-talo” meillä toki on, entä muita? Ehkä kutsumanimen saavat kohteet, jotka ovat erottuvia ja skaalaltaan huomiota herättäviä. On ironisoitu esimerkiksi rakennusten mahtipontisuutta. Berliinistä kirjattuja nimityksiä ovat ”Koirasilta”, ”Nukkesilta”, ”Spreen Ateena”, ”Paluukyyti-patsas”, ”Nukkekatu”, ”Kulta-Elsa”, ”Tuhannen ikkunan talo”, ”Raskaana oleva osteri”, ”Asunnottomat-patsas”, ”Kulkurit-patsas”, ”Kanslerin pesukone”, ”Elefantin vessa”, ”Kansojen ystävyys”. Lukijalle tiedoksi, että tässä listassa vain yksi nimityksistä on virallinen, mutta mikä? Nimistön tutkijalle Berliini olisi varmasti aarreaitta.

Hitler suunnitteli Berliinistä uutta ”Germaniaa”, mahtipontista maailman pääkaupunkia. Ajatus oli, että Germaniasta oli tehtävä niin luja, että sen rauniotkin kestäisivät tuhansia vuosia. Antiikin Rooman tapaan ihmiset voisivat ihailla Saksan valtakunnan suuruutta. Mutta toisin kävi. Vai kävikö? Berliinistä tuli Saksan pääkaupunki vuonna 1991, mistä lähtien se on ollut Euroopan suurin rakennustyömaa. Maisemaa on värittänyt sankka nostokurkien metsä. Potsdamer Platzista tuli kaupungin halutuin rakennuskohde. Sinne luotiin 21. vuosisadan hypermodernia, ehkäpä ”tokiomaista”, Berliiniä. Nyt Euroopan unionin itälaajentumisen ansiosta entinen kylmän sodan etulinjan kaupunki on uudelleen muotoutuvan Euroopan keskiössä.

Kirjassa kerrotaan, että aseiden vaiettua toisen maailmansodan jälkeen berliiniläiset valtasivat jokaisen vapaan maatilkun ja kasvattivat niillä perunaa. Valtiopäivätalon edustan aukio oli 1945-1946 yksi Berliinin suurimmista perunamaista. Muurien kaaduttua erinäiset joutomaat ja tyhjät tontit ja talot on voitu ottaa tilapäiseen käyttöön. Paikoin on kukoistanut vaihtoehtoinen elämäntapa, nuorten vapaa-ajan paikat tai taitelijayhteisöt. Jo muurin ympäröimästä Länsi-Berliinistä tuli 1960-luvulla kansallisuuksien ja kulttuurien sulatusuuni. Koska kaupungissa ei ollut yleistä asevelvollisuutta, hakeutui sinne runsaasti aseistakieltäytyjiä. Antiautoritaarinen, perinteiset arvot hylkäävä, vaihtoehtoinen ja ”autonominen” elämäntapa löysi tuosta otollisen kasvupohjan. Tämä näkyy selvästi myös tämän päivän kaupunkikuvassa, etenkin kun siirrytään historiallisen keskustan ulkopuolelle.

Kolmannen valtakunnan funktionalismia edustaa yli 100 000 katsojapaikan Olympiastadion ja Tempelhofin lentokentän terminaali. Neuvostotyyliin rakennettua ja avaruusajan ihanteita kuvastelee Alexanderplatz, joka valmistui 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Se oli DDR:n pääkaupungin monumentaalikeskus, jossa esittäytyi sosialistinen kaupunkiutopia edustavimmillaan. Tunnusmerkki on vuonna 1969 valmistunut 365 metrin korkuinen televisiotorni. Läheisten betonielementeistä rakennettujen korkeiden laatikkomaisten kerrostalojen on sanottu edustavan kaikkein radikaaleinta formalismia. Ehkäpä juuri tuolla voi parhaiten vaalia DDR:n kaipuutaan, ostalgiaa.

Vuoden 1936 olympiakisoja varten rakennettua urheilukeskusta suunniteltaessa otettiin huomioon myös liikennejärjestelyt. Ensimmäisen kerran katsojat pääsivät olympia-alueelle joko kaupunkijunalla (S-Bahn) tai maanalaisella (U-Bahn). Kisat olivat maailmanlaajuinen mediatapahtuma ja ne televisioitiin Berliinin elokuvateattereihin. Se oli aikansa näyttävää screen-tekniikkaa jalkakäytävätasolla. Kesän 2006 jalkapallon MM-kisoja yleisö saattoi seurata jättikokoisilta kuvaruuduilta, joita löytyi avoimelta, aidatulta alueelta. Väkeä oli paikalla Berliinin fanmeilella Tiergartenissa välillä jopa puoli miljoonaa henkeä.

Berliinissä on säilynyt runsaasti puistoja, kun mahdollisuutta kesämökeille vetäytymiseen ei ole ollut. Kaupungista löytyy järviä ja metsiä. Esimerkiksi Tiergarten, jossa on lukuisia puistoja, on ollut monien virallisten ja arkisempien tapahtumien näyttämö. Yleisöennätystä pitänee hallussaan 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa useina vuosina Berliinissä järjestetty teknomusiikin harrastajien ja tapahtumaa seuraamaan tulleiden uteliaiden turistien Love Parade. Siihen osallistui enimmillään 1,5 miljoonaa henkeä.

Lukaisin Hentilöiden matkaoppaan ennen Berliinin matkaani ja se auttoi orientoitumaan kaupunkimatkaan ja kaupunkiin. Turisteja kaupungissa käykin vuosittain yli kuusi miljoonaa henkeä. Kävimme tutustumassa useisiin kirjan mainitsemiin kohteisiin. Ehkä jännittävimmät vaiheet ja tunnelmat koettiin sattumanvaraisella bussikyydillä, mikä ei liene yllätys kenellekään kaupunkituristille. Tällaiseen suunnittelemattomaan etsintään kaupunkiin tutustujaa voisi hyvinkin kannustaa ja antaa sitä varten myös joitakin suurpiireisiä koordinaatteja.