Globalisaatio – muutoksia ja/vai pysyvyyttä

Otan vapauden aloittaa arvioijan itsearvioinnilla. Muutama vuosi takaperin huomasin nimittäin olevani jonkinlaisessa arvioinnin etiikkaa koskevassa kriisissä sen takia, että olin omasta mielestäni lukenut yhden tyhjänpäiväisimmistä ja vastenmielisimmistä arvioitavaksi ottamistani kirjoista koskaan. Tarkemmin ottaen kriisissäni oli kysymys kahdesta asiasta: voinko kirjoittaa arviota, ellei minulla ole muita sanoja kuin moitteen, ja ellen, miten korvata kustantajalta ilmaiseksi saatu kovakantinen kirja? Vähitellen kriisiin kehkeytyi myös kolmaskin ulottuvuus, sillä pähkäillessäni kahta ensimmäistä aikaa kului siinä määrin, etten ollut enää lainkaan varma arvion ajankohtaisuudesta.

Friedman, Thomas L. ; Held, David & McGrew, Anthony: Globalisaatio - uhka vai unelma? ; Globalisaatio - puolesta ja vastaan. Käännös: Tillman, Maarit ; Vainonen, Jyrki. Otava; Vastapaino, 2000. 544; 1 sivua. ISBN 951-1-16477-5 ; 951-768-149-6.

Otan vapauden aloittaa arvioijan itsearvioinnilla. Muutama vuosi takaperin huomasin nimittäin olevani jonkinlaisessa arvioinnin etiikkaa koskevassa kriisissä sen takia, että olin omasta mielestäni lukenut yhden tyhjänpäiväisimmistä ja vastenmielisimmistä arvioitavaksi ottamistani kirjoista koskaan. Tarkemmin ottaen kriisissäni oli kysymys kahdesta asiasta: voinko kirjoittaa arviota, ellei minulla ole muita sanoja kuin moitteen, ja ellen, miten korvata kustantajalta ilmaiseksi saatu kovakantinen kirja? Vähitellen kriisiin kehkeytyi myös kolmaskin ulottuvuus, sillä pähkäillessäni kahta ensimmäistä aikaa kului siinä määrin, etten ollut enää lainkaan varma arvion ajankohtaisuudesta. Lisäksi arkipäivän elämänmuutosten takia kirja ehti olla pari vuotta muuttolaatikossakin, josta olin päättänyt siirtää sen antikvariaattiin osoitettuun kassiin. Niin muodoin olisin yrittänyt lakaista kirjan tuottaman tuskan maton alle, luottaen siihen, ettei kustantaja tai arviointipalstan ylläpitäjä koskaan tule kirjan perään kyselemään.

Muuttolaatikoilla on ilmeisesti omalaatuinen tapa pysyä suljettuina hämmästyttävän pitkiä aikoja, ja niinpä ennen kuin ehdin divaripussia täyttää, törmäsin toiseen samasta aihepiiristä kirjoitettuun ja vieläpä samantapaisesti nimettyyn kirjaan. Tällöin keksin mielestäni oivallisen ratkaisun vuosia kestäneeseen ja jo melkein unohtamaani kriisiin: ymppään ensimmäisestä kirjasta siinneet ajatukset toisesta kirjoittamaani arvioon. Ah, pelastus, kun ei arviointipalstan ylläpitäjälläkään mitään tätä vastaan ollut.

Mutta kappas kummaa, taas on kulunut reipas vuosi jälkimmäisenkin opuksen ilmestymisestä. Toisaalta ajan kuluminen antaa mahdollisuuden pohtia ei pelkästään kirjoissa esitettyjen ajatusten oivaltavuutta ja ajankohtaisuutta suhteessa ilmestymisajankohtaansa, vaan myös niiden kantavuutta, ajattomuutta. Mutta mikäpä ajatus tai tulkinta olisi lopulta ajaton: omalla tavallaan tämän osoittaa jo se, että "globalisaatio" on sanana mitä ilmeisimmin menettämässä tenho- ja ilmaisuvoimaansa, ainakin akateemisessa keskustelussa. Termi saattaa elää ja voida hyvin päivälehtien ulkopolitiikka- ja taloussivuilla, mutta esimerkiksi viimeaikaisessa suomenkielisessä tieteellisessä kirjoittelussa sen sijaan on käytetty muun muassa muotoja "globalisoituminen" ja "globaalistuminen". Taka-ajatuksena mitä ilmeisimmin on korostaa erilaisten koko maailmaan vaikuttavien ilmiöiden prosessi- eikä niinkään projektiluonnetta. Toisaalta englanninkielisissä yhteiskuntatieteellisissä esityksissä termi on aika ajoin korvattu kirjoittamalla uusista imperialismin muodoista, mikä osaltaan on omiaan korostamaan globalisaation käsitteeseen liitettyjen ilmiöiden ja käytäntöjen pitkäikäisyyttä ja historiallista taustaa.

Arvioitavana olevien teosten suhteen globalisaation käsitteeseen liittyvät muutokset voikin oikeastaan summata niin, että siinä missä Friedmanin kirja on julkaistu aihepiiriä koskevan suurimman "hypetyksen" aikoihin, on Heldin ja McGrew’n esitys ilmestynyt juuri käsitteen viehätysvoiman katoamisen kynnyksellä. Tällä on ollut oma vaikutuksensa kirjoittajien lähestymistapaan. Friedmanille globalisaatio on yleisesti ottaen jännittävä ja kiehtova ilmiö, jonka selvittämiseen hän säntää kunnon seikkalijan tavoin intoa puhkuen. Held ja McGrew puolestaan ovat ottaneet lähtökohdaksi nimenomaan aihetta koskevan keskustelun. He kirjoittavatkin suoraan pyrkivänsä "osoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mitkä globalisaation ydinkysymykset ovat ja miten niitä tulisi yrittää ratkaista" (s. 8). Tässä yhteydessä on olennaista huomata myös kirjojen erilaiset taustat: Friedman on New York Timesin kansainvälisten asioiden kolumnisti, Held puolestaan politiikantutkimuksen professori ja McGrew kansainvälisten suhteiden professori; Friedmanin ’Globalisaatio – uhka vai unelma?’ on Suomen suurimpiin kuuluvan niin sanottua suurta yleisöä palvelevan yleiskustantamon tuote, Heldin ja McGrew’n ’Globalisaatio – puolesta ja vastaan’ huomattavasti pienemmän nimenomaan tieteelliseen ja tietokirjallisuuteen keskittyneen kustantamon hanke.

Kirjojen asettaminen rinnakkain onkin siinä mielessä ongelmallista, että Friedmanin teosta on oikeastaan turha lähteä arvioimaan tieteellisen kirjoittamisen kriteerein. Toki jonkinlaisen motivoivan ongelmanasettelun voi lukea ensisivuilta: omien sanojensa mukaan Friedman pyrkii "selittämään, miten tämä uusi globalisaation aikakausi kehittyi 1900-luvun lopulla vallitsevaksi kansainväliseksi järjestelmäksi, sekä tarkastelemaan sen vaikutuksia lähes kaikkien maiden sisäpolitiikkaan ja kansainvälisiin suhteisiin" (s. 21). Mitään teoreettis-metodologista pohjustusta näille pyrkimyksille ei kuitenkaan tarjota. Esityksen metodina voi halutessaan kyllä pitää omakohtaista etnografiaa, mutta vailla pienintäkään itsereflektion häivää. Närkästykseni teosta kohtaan ei kuitenkaan suoranaisesti liity näihin tekijöihin, sillä niitä osasin jossain määrin odottaa. Tyytymättömyyteni syy on pikemminkin ja nimenomaan teoksen yleisessä sävyssä ja asetelmassa, ja on sanottava, että tässä suhteessa kirjoittajan omaan asemaan liittyvät pohdinnat olisivat epäilemättä helpottaneet huomattavasti. Hyvin nopeasti käy nimittäin ilmi, että Friedman on nähnyt ja kokenut kaiken hänen muotoilemaansa "uuteen" globalisaatioon liittyvän omakohtaisesti, mutta silti objektiivisesti. Edelleen hänen havaintojensa uskottavuuden ja vaikutusvallan tukena on hänen mitä ilmeisin tärkeytensä: tarinat siitä, miten minkäkin suuryrityksen pääjohtaja tai minkäkin valtion korkea hallintovirkamies on keskustellut kasvotusten tai puhelimitse juuri hänen kanssaan, toistuvat sivu toisensa jälkeen. Kirjaa lukiessa herääkin helposti kysymys siitä, mitä Friedmanin kaltaisen kommentaattorin ja mielipidevaikuttajan olemassaolo kertoo globalisaation prosesseista. Olkoonkin, että hän tuo esiin aiheen eri ulottuvuuksia, mutta silti hän on Lexus-loistoautolla kurvaillessaan etuoikeutetuista etuoikeutetuin kaikkien globalisaation uhkista tai unelmista nauttivien tai kärsivien ihmisten joukossa. Edelleen hänellä on etuoikeus valita, mitä eri globalisaation ulottuvuuksia esittelee, ja miten.

"Lexus ja oliivipuu" on Friedmanin keskeinen metafora sille, mistä kylmän sodan jälkeisessä globalisaatiossa on hänen mukaansa kysymys: "puolet maailmasta näytti pyrkivän valmistamaan entistä parempia Lexuksia sekä nykyaikaistamaan ja yksityistämään taloutensa, kun taas toinen puolisko – joskus puolittain sama maa tai puolittain sama ihminen – taisteli yhä oliivipuiden omistamisesta" (s. 60). Hänen raporttinsa voikin olla avuksi globalisaatioon liittyvien erilaisten jännitteiden, yhteenkietoutumien ja verkostojen hahmottamisessa. Tällaisena kirja puolustaa toki paikkaansa, joskin Friedmanin mukaan aiheeseen liittyvät "unelmat" ovat "uhkia" suuremmat, tai ainakin mikäli niitä osataan "oikein" vaalia: "kestävän globalisaation tukena" on osaltaan käytettävä "oikeaa sisäpolitiikkaa, geopolitiikkaa ja geotalouspolitiikkaa" (s. 528). Joka tapauksessa käsittelyn ylimielisyys arveluttaa – ei, suorastaan etoo: muu asiaa koskeva keskustelu on jätetty siinä määrin huomiotta, että syntyy vaikutelma, jonka mukaan globalisaatiota ei olisi kukaan muu aiemmin pyrkinyt käsittelemään. Tai ainakaan tarpeeksi: Friedman käyttää muutaman sivun Paul M. Kennedyn, Francis Fukuyaman, Robert D. Kaplanin ja Samuel P. Huntingtonin kirjoitusten referointiin, mutta kiteyttää loppupäätelmänään, että vaikka näissä esitetään "tärkeitä totuuksia", "yhdestäkään niistä ei mielestäni välity kokonaisvaltaista kuvaa kylmän sodan jälkeisestä maailmasta" (s. 21). Mutta onneksi meillä on Friedman!

Kirjan sivuilta välittyy myös tulkinta globalisaation prosesseista jotenkin erityisen viimeaikaisena ilmiökenttänä. Sikäli onkin hieman ristiriitaista, että vaikka Friedman mainitsee 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan kestäneen kiihkeimmän siirtomaavaltakauden "ensimmäisenä globalisaation aikana" (s. 18) ja korostaa myös kylmän sodan merkitystä kansainvälisenä järjestelmänä, on uusi maailmanjärjestys hänelle silti vain kymmenen (nykyhetkellä tietty 17) vuotta vanha. Toisin sanoen viittauksenomaisesta historiallisesti tiedostavasta otteesta huolimatta erilaisten aikakausien väliset rajapyykit ovat selvät, samoin kuin aikakausien vaikutukset: "jos ensimmäinen globalisaation aika kutisti maailman koosta L kokoon M, nykyinen aikakausi kutistaa maailman koosta M kokoon S" (s. 20). Vaikuttaa kuitenkin siltä, että poliittisten järjestelmien mukaiset rajaviivat ovat peittäneet alleen kaikki muut mahdolliset muutosvoimat. Eikö esimerkiksi nimenomaan kylmän sodan aikana kehittyneillä satelliittiviestintätekniikoilla todellakaan ole ollut mitään merkitystä "uuden" globalisaation suhteen? Se siitä kokonaisvaltaisuudesta. Näin paljastuu myös se, että Friedman ymmärtää globalisaation pohjimmiltaan ja ensisijaisesti taloudellisena ilmiönä, jolle kansallisvaltioajattelun mukainen poliittinen järjestelmä asettaa tiettyjä ehtoja. "Kulttuurinen globalisaatio" lienee hänelle tuiki tuntematon ajatus.

Omalla tavallaan Friedmanin kirjaa voikin pitää osoituksena yhdysvaltalaisesta kulttuuri-imperialismista, ja itse asiassa kirjan loppusivut ovat suoranaista Amerikan Yhdysvaltojen suitsutusta. Väite, jonka mukaan "[k]estävä globalisaatio vaatii vakaata valtarakennetta, eikä yksikään maa ole siinä Yhdysvaltoja tärkeämpi" (s. 523), pitää siinä mielessä paikkansa, että Yhdysvaltojen asemaa yhtenä keskeisimmistä maailmanpoliittisista polttopisteistä ei käy kiistäminen. Sen sijaan toteamus, että "Amerikka on todellakin suurin hyväntahtoinen hegemoni ja vastentahtoinen voimankäyttäjä" (s. 526), saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Maa, jolla on kansallisten etujensa turvaamiseksi sotilastukikohtia ympäri maailmaa, vaikuttaa oman järjenjuoksuni mukaan kaikelta muulta paitsi vastentahtoiselta voimankäyttäjältä, varsinkin kun jokaisen republikaanipresidentin on kaiketi saatava oma sotansa jossain vaiheessa. Parhaimmat tietty käyttävät sotimiseen koko virkakautensa, ehdoton eliitti kaksi. Mutta kenties tämä on osa Friedmanin kokonaisvaltaista tulkintaa, enkä vain osaa ymmärtää sitä "oikein": "Terve globaali yhteiskunta osaa pitää Lexuksen ja oliivipuun tasapainossa, eikä siihen löydy maan päältä nykyään parempaa mallia kuin Amerikka" (s. 531).

Friedmanin kirjan edustama kulttuuri-imperialismi ei liity pelkästään aihepiirin "länsimaiseen" tai peräti avoimen Yhdysvalta-lähtöiseen merkityksellistämiseen, vaan myös esitystapaan, journalistiseen itsekeskeisyyden paisuttamaan kirjoittamiseen mukamas riippumattomana tiedotus- ja ennen kaikkea tiedonmuodostuksen välineenä. Se, miksi tällainen esittämistapa vetoaisi enemmän niin sanottuun suureen yleisöön kuin esimerkiksi tieteelliset mitat täyttävä kirjoittaminen, on minulle mysteeri. Toki akateemista tutkimusta voi usein soimata oman norsunluutorninsa ylläpidosta, mutta Friedmanin suoritus omien oivallustensa ja olemassa olevan tutkimuksen erillään pidossa on maininnan arvoinen. Eikä missään tapauksessa kunniamaininnan. Edelleen tekee mieleni kysyä, millä perustein juuri tällainen kirja on valittu suomalaisen kustantamon ohjelmaan. Sananvapauden nimissä voi toki puolustaa erilaisten mielipiteiden julkistamista, mutta koska kaikkea maailman kirjallisuutta ei kuitenkaan voi kääntää suomeksi, julkaisupäätökset liittyvät aina myös erilaisiin arvoasetelmiin. Siinä missä ’Kommunistisen manifestin’ julkaisijat ovat poikkeuksetta olleet pienkustantamoja, on Friedmanin lailla ’Taisteluni’ päätynyt kirjallisen suuryrityksen tarjontaan (joskaan ei Otavan).

Held ja McGrew puolestaan siis käyttävät esityksessään nimenomaan olemassa olevaa tutkimusta ja muuta keskustelua pontimenaan. Kirjoittajat luonnehtivat aihepiiriä pitkälti samalla tavoin kuin Friedmankin, joskin heidän käsittelyssään olennainen jännite syntyy "globalistien" ja "epäilijöiden" välille. Näistä edelliset ovat heidän mukaansa henkilöitä, jotka suhtautuvat globalisaatioon myönteisesti tai ainakin uskovat ilmiön olevan "totta". Jälkimmäiset taas ajattelevat, "että globalisaatiokeskustelu on silkkaa huijausta" (s. 7). Olennainen ero Friedmanin esitykseen verrattuna on siinä, että globalisaatio ei ole itsestään selvästi olemassa oleva asioiden tila, jonka tunnuspiirteitä voi halutessaan havaita kaikkialla, vaan että siinä on konkreettisten käytäntöjen ja arkipäivän toimintojen lisäksi kysymys myös aktiivisesta käsitteellistämisestä, risteävistä tulkinnosta ja mielipiteiden monimuotoisesta vuorovaikutuksesta. Edelleen siinä missä Friedmanin kirjassa aktiivisia toimijoita on vain yksi, hän itse, Held ja McGrew korostavat laajamittaisempaa sosiaalista toimijuutta.

Aiheellisesta toimijuuden korostamisesta huolimatta yksinkertainen jako "globalistien" ja "epäilijöiden" leireihin vaikuttaa turhan jyrkältä ja jopa keinotekoiselta. Toisin sanoen jako vaikuttaa päälleliimatulta, etukäteen valitulta jäsennystavalta, joka ei jätä sijaa erilaisille väliinputoajille. Näin ollen myös Held ja McGrew olisivat voineet eritellä metodologisia lähtökohtiaan yksityiskohtaisemmin, sillä nyt lopputuloksena on lähes itsestään selvä toteamus siitä, että ääripäiden sijaan "molemmat osapuolet saisivat ottaa opikseen" ja että "jokaisella näkemyksellä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa" (s. 128-129). Niinpä vaikuttaa siltä, että esitystä ohjaava käsitteellinen jako on valittu halutun ja valitun "transformationalistisen" (s. 135) ja uudenlaista "kosmopoliittista sosiaalista demokratiaa" (s. 139) korostavan loppuargumentin mukaan. Osaltaan tähän liittyy myös se, että vasta kirjan viimeisessä luvussa kirjoittajat oikeastaan ottavat kantaa aiemmissa kahdeksassa referoimaansa keskusteluun oletettujen globalistien ja epäilijöiden välillä. Lopussakaan jahkailun tunteelta ei voi välttyä: mikäli on otsaa tuomita muiden esittämät ajatukset puutteellisina, kohtuullista lienee odottaa parempien ajatusten esittämistä. Toki Held ja McGrew tähän päätyvät, mutta vasta toistuvien kriittisyyttä, haasteellisuutta, arvaamattomuutta ja muuttuvuutta koskevien yleispätevien lausumien jälkeen.

Heldin ja McGrew’n ratkaisu on siis pyrkiä kohti "kosmopoliittista sosiaalista demokratiaa", jonka "ydinarvot" he summaavat seuraavasti: "Globaali sosiaalinen oikeudenmukaisuus, demokratia, yleiset ihmisoikeudet, inhimillinen turvallisuus, oikeusvaltio, kansojen välinen solidaarisuus" (s. 140). Mallinsa he ovat purkaneet jopa erilliseksi taulukoksi, josta hallintoa, taloutta ja turvallisuutta koskevat sekä lyhyen että pitkän aikavälin keinot ja muutosehdotukset käyvät ilmi. Näissä ehdotuksissa erilaiset "globaalit" toimenpiteet toistuvat, liittyivätpä ne sitten hallintoon, kansalaisyhteiskuntaan, markkinoihin, humanitaariseen suojeluun, köyhyyden poistamiseen, julkisiin palveluihin, verotukseen tai työvoiman liikuvuuteen. Kaiken kaikkiaan pyrkimyksenä on vaalia "joitakin sosiaalisen demokratian tärkeimmistä arvoista – oikeusvaltiota, poliittista tasa-arvoa, demokraattista politiikkaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, yhteiskunnallista solidaarisuutta ja taloudellista tehokkuutta" (ss. 139-141).

Kirjoittajien tarkoitusperät ovat ylevät: omien sanojensa mukaan heidän mallinsa tarjoaa "tarvittavan eettisen ja institutionaalisen perustan, jolta siirtyä kohti nykyistä kosmopoliittisempaa ja edistyksellisempää maailmanjärjestystä" (s. 142). Kaikesta huolimatta Heldin ja McGrew’n malli nojaa kuitenkin tukevasti niin sanottujen läntisten yhteiskuntien vaalimalle ajatukselle parlamentaristisesta demokratiasta ja niin muodoin myös erillisille kansoille (demo-) sekä näiden muodostamille hallintajärjestelmille (-kratia) eli valtioille. Lisäksi mikäli kosmopoliittinen sosiaalinen demokratia todellakin merkitsee monilla elämän aloilla lisääntyvää sääntelyä, valvontaa ja standardointia, "edistyksellisyydestä" voi olla montaa mieltä. Edelleen se, että Held ja McGrew painottavat maailmankansalaisuutta yhtenä pitkän aikavälin tavoitteista, tuottaa selvän ristiriidan valtiokeskeisyyden suhteen. Epäillen voi suhtautua myös ajatukseen "globaalista edistyksellisestä liittoumasta", johon kirjoittajien kaavailuiden mukaan kuuluvat "tärkeimmät länsimaat ja tärkeimmät kehitysmaat sekä kansalaisyhteiskunnan voimat" (s. 141). Olisipahan yksi kansallisvaltioiden keskinäiseen kädenvääntöön sopiva areena lisää. Entä ketkä päättävät mitkä maat olisivat "tärkeimpiä" ja millä perustein?

Tuskinpa Heldin ja McGrew’n annettaisiin asiasta ainakaan kahdestaan päättää, mutta mikäli heidän malliaan käytettäisiin edes osittaisena osviittana, perusteet eivät juuri muuttuisi esimerkiksi nykyisen YK:n toiminnasta. Mallissa sekä lyhyen että pitkän aikavälin keinot on jaettu täsmälleen kolmeen osa-alueeseen: hallintoon, talouteen ja turvallisuuteen. Yhden toimintakyvyttömän ja tiettyjen valtioiden intressejä palvelevan turvallisuusneuvoston sijaan niitä olisikin pian kaksi. Oli miten oli, Heldin ja McGrew’nkin esitys osoittaa sen, miten globalisaatio käsitteenä liitetään useimmiten juuri "uuteen globaaliin talouden ja politiikan asetelmaan" (s. 141). Toisin sanoen sellainen mahdollinen ilmiö kuin "kulttuurinen globalisaatio" jää vähäpätöiseksi: vaikka Held ja McGrew erittelevät myös tähän käsitteeseen liittyviä kiistoja, eivät ne kaikesta päätellen vaadi erityisiä toimenpiteitä siirryttäessä kohti uljasta, uutta ja edistyksellistä kosmopoliittista sosiaalista demokratiaa. Heidän käsittelystään on syytä huomata myös se, että heille "kulttuuri" on pitkälle sama kuin "kansallinen kulttuuri", ja sellaisena siihen liittyy vahva oletus muuttumattomuudesta ja selvärajaisuudesta: "kaikkialla ihmiset altistuvat toisten kulttuurien arvoille enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin" (s. 42). Lähestymistavan jäykkyydestä kielii edelleen se, että kulttuurisen globalisaation vaikutukset ovat jokseenkin suoraviivaisesti mitattavissa "kulttuurituotteiden" vientiin ja tuontiin perustuvien lukujen perusteella. Se ratkaisee, miten paljon tuotteita myydään, eikä se, millaisia ne mahdollisesti ovat.

Kulttuurisen globalisaation talouslähtöisen määritelmän rinnalle Held ja McGrew kyllä tarjoavat viitteitä joustavammastakin lähestymistavasta, erityisesti "globaalia etiikkaa" koskevissa pohdinnoissaan. Tällöin perustana on kuitenkin talouden sijaan "tietty alueellinen, rajoin rajattu poliittinen yhteisö ja sen monet mahdolliset suhteet siihen, mikä on toivottavaa tai poliittisesti suotavaa" (s. 96). Viimeaikaisessa kulttuuriteoreettisessa keskustelussa mitä ilmeisimmin vallitsee yhteisymmärrys siitä, että kulttuurisissa käytännöissä, identiteeteissä ja esitystavoissa on pohjimmiltaan kysymys erilaisista sosiaalisista valtasuhteista ja siten myös niitä on mahdollista ajatella poliittisina ilmiöinä. Myös Held ja McGrew hyväksyvät kaikesta päätellen tämän ajatuksen, vaikkeivät sitä täysin suoraan julki kirjoitakaan: "kulttuurinen ja poliittinen identiteetti on nykyisin jatkuvasti liikkeessä ja sekä yksilöt että yhteiskunta muotoilevat sitä alati uusiksi" (s. 99).

Toki vaatimus kokonaisvaltaisesta aihepiirin käsittelystä on ylimitoitettu, ja tämä huomioon ottaen Held ja McGrew onnistuvat tieteellisen keskustelun kartoituksessaan vähintään kohtalaisesti, paikoin jopa hyvin. Huomioon on syytä ottaa myös se, että heidän esityksensä lähtökohtana on ollut aiemmin julkaistu essee, koska tällöin kirjan pamflettimainen luonne käy ymmärrettävämmäksi. Siinä missä Friedmanin Lexus ja oliivipuu voivat vihdoin jatkaa matkaansa divarikassiin, taidan pitää Heldin ja McGrew’n kosmopoliittisen manifestin ainakin toistaiseksi omassa henkilökohtaisessa kirjastossani. Näin uskon hyötyväni molemmista tasapuolisesti: edellisestä saan ehkä muutaman kilisevän kolikon pörssin pohjalle tai sen tilalle jonkin mukaansatempaavamman, vaikkapa kuvallisen julkaisun, kun taas jälkimmäinen toiminee vielä ainakin muutaman vuoden kätevänä yleisjohdantona useisiin globalisaatio-käsitteen tiimoilta käytyihin kiistakysymyksiin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *