Göteborgin suomalaisten aikuiset lapset

Tämä tutkimus on Ruotsissa syksyllä 2006 valmistunut etnologian väitöskirja, jonka kohteena on joukko Göteborgissa asuvia, perhetaustaltaan suomalaisia nuoria aikuisia, siis toisen polven ruotsinsuomalaisia, jos tätä nimitystä käytetään. Heidän vanhempansa ovat muuttaneet Suomesta 1960-luvulla ja lapset ovat syntyneet Ruotsissa. Tutkimuskysymyksenä on mitä suomalaisuus merkitsee näille nuorille, miten se ilmenee heidän elämässään ja miten se vaikuttaa heidän asemaansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisiksi nousevat identiteetin ja identifioitumisen teemat.

Ågren, Marja: "Är du finsk, eller...?" En etnologisk studie om att växa upp och leva med finsk bakgrund i Sverige. Arkipelag, 2006. 297 sivua. ISBN 91-85838-71-3.

Tämä tutkimus on Ruotsissa syksyllä 2006 valmistunut etnologian väitöskirja, jonka kohteena on joukko Göteborgissa asuvia, perhetaustaltaan suomalaisia nuoria aikuisia, siis toisen polven ruotsinsuomalaisia, jos tätä nimitystä käytetään. Heidän vanhempansa ovat muuttaneet Suomesta 1960-luvulla ja lapset ovat syntyneet Ruotsissa. Tutkimuskysymyksenä on mitä suomalaisuus merkitsee näille nuorille, miten se ilmenee heidän elämässään ja miten se vaikuttaa heidän asemaansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisiksi nousevat identiteetin ja identifioitumisen teemat.

Marja Ågren on tehnyt tutkimuksensa Suomen Akatemian ”Kahden puolen Pohjanlahtea – Finskt i Sverige, svenskt i Finland”- ohjelmassa, jossa hän on ollut dosentti Hanna Snellmanin tutkimusryhmässä. Snellmanin oma etnologinen tutkimus Göteborgiin muuttaneista lappilaisista ilmestyi vuonna 2003 nimellä Sallan suurin kylä – Göteborg.

Ruotsiin muuton suurvuosista on kulunut 35 – 45 vuotta, ja uuden sukupolven tulo kirjallisuuteen ja tutkimukseen alkaa näkyä. Samanaikaisesti vuosi sitten ilmestyi Ruotsissa toinenkin väitöskirja, Mirja-Liisa Lukkarinen Kvistin Tiden har haft sin gång, jonka tutkimuskohteena ovat ensimmäisen polven suomalaismuuttajat, jotka nyt ikääntyvät ja jäävät eläkkeelle Ruotsissa (arvio kirjasta on myös Agricolassa). Kaunokirjallisuudessa ilmestyi viime vuonna Susanna Alakosken romaani Svinalängorna (vastikään suomennettu nimellä Sikalat), joka palkittiin hienosti ruotsalaisella August-palkinnolla. Todennäköisesti nämä ovat vasta alkua ja Ruotsista saadaan vielä lisää tähän aihepiiriin liittyviä tutkimuksia ja kaunokirjallisuutta.

Tutkijan lähtökohdat

Tämän tutkimuksen tekijä on ruotsalainen, sillä Marja Ågrenilla ei ole etunimestään huolimatta minkäänlaista suomalaistaustaa. Hänen haastateltavansakin olivat usein etukäteen näin luulleet. Hän pohdiskelee myös kohtaamiaan ennakko-odotuksia ja väärinkäsityksiä, sillä yleisenä olettamuksena näyttää olevan se, että ruotsinsuomalaisista kiinnostuneet tutkijat ovat suomalaisia tai ruotsinsuomalaisia. Ågren on ruotsalainen etnologi, joka ilman aikaisempaa suomalaisuuden tuntemusta on valinnut ruotsinsuomalaiset nuoret väitöskirjansa aiheeksi. Tutkimuksen alussa hän selittää lähtökohtansa ja määrittelee selkeästi tutkijanasemansa. Aihetta valitessaan häntä kiinnostivat kotikaupungissaan asuvat nuoret, jotka olivat samanlaisia ruotsalaisnuoria kuin hän itsekin, ainoastaan sillä erotuksella, että näillä oli ”ulkomaalaistausta”. Tutkimuksesta välittyy se kuva, että Ågren on saanut hyvän kontaktin haastateltaviinsa. Nämä ovat myös kiittäneet häntä aiheenvalinnasta ja kokeneet myönteisenä sen, että ruotsalaistutkija on kiinnostunut heistä.

Tekijä huomauttaa, että tutkimustuloksia luettaessa on otettava huomioon hänen ruotsalaisuutensa, koska tällä voi olla vaikutusta siihen, miten haastateltavat puhuvat identifioitumisestaan. Tiedetään nimittäin, että henkilöt, joilla on niin sanottu monietninen tai monikulttuurinen tausta voivat identifioitua eri tilanteissa eri tavoin tilanteesta ja vuorovaikutussuhteesta riippuen. Toisin sanoen ruotsalaisen haastattelijan seurassa yhteisenä kokemuksena on identifioituminen ruotsalaisuuteen, kun taas ruotsinsuomalainen haastattelija saisi ehkä hieman toisenlaisia painotuksia, ja Suomesta tullut tutkija taas toisenlaisia. Identifikaatioiden suhteellisuus ja tilanteellisuus näkyy siis yhtälailla haastattelu- kuin muissakin vuorovaikutustilanteissa. Tästä Ågren on hyvin tietoinen, ja tämän hän myös kirjoittaa pohdiskellen näkyviin.

Aineisto

Tutkimusaineiston ydin ovat haastattelut, jotka on tehty vuosien 2000 ja 2002 välillä Göteborgissa. Haastateltavina on neljätoista vuosien 1967 ja 1978 välillä syntynyttä henkilöä, kuusi miestä ja kahdeksan naista, jotka tutkimushetkellä olivat 23 – 34 – vuotiaita. Kaikki ovat kaksikielisiä, mutta haastattelut on tehty ruotsiksi, joka on tutkijan ja tutkittavien yhteinen kieli. Haastateltavien vanhemmat ovat muuttaneet Ruotsiin 1960-luvulla. Suurin osa on lähtöisin Lapin läänistä – monet Sallan seudulta – mutta joukossa on myös muutamia Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta lähteneitä (kartta sivulla 290). Ågren on tehnyt työssään sen ratkaisun, että nimittää tutkimuksessaan kaikkien entistä kotipaikkakuntaa Sallaksi. Siihen viitataan pitkin matkaa tutkimuksessa; milloin käydään Sallassa lomilla, milloin kerrotaan lapsuusmuistoja Sallasta jne. Salla on siis yhteisnimitys sille laajalle haja-asutusalueelle, josta lähdettiin suurin joukoin rakennemuutoksen aikana joko Etelä-Suomeen tai Ruotsiin.

Haastattelujen lisäksi Ågren on käyttänyt mm. kaunokirjallista materiaalia – esimerkiksi Antti Jalavan romaaneja – sekä kerännyt laajan kokoelman erilaisia dokumentteja, mm. ruotsalaislehtien artikkeleita, ilmoituksia ja mainoksia, joissa kuvataan suomalaisia tai Suomea. Tutkija on kiinnittänyt huomiota näissä hyvin taajaan esiintyviin negatiivisiin stereotypioihin, joissa hyvin sitkeästi toistuvat tietyt, kuluneet kliseet suomalaisuudesta. Dokumentteja analysoimalla Ågren purkaa stereotyyppisiä käsityksiä ja etsii niille selityksiä ja samalla arvioi itseäänkin ruotsalaisen valtakulttuurin edustajana omine ennakkokäsityksineen. Hän on myös katsonut tv-ohjelmia ja kuunnellut radio-ohjelmia, joissa kerrotaan suomalaisista, ja lopuksi vielä keskustellut haastateltaviensa kanssa ohjelmista ja niissä esiintyvistä suomalaiskäsityksistä. Tämä on mielenkiintoista luettavaa.

Suomalaisuuden paradoksit

Suomalaisuuteen liittyy Ågrenin mielestä tietty paradoksi, joka tuli toistuvasti esille myös tutkimuksen aikana. Nykyisessä monikulttuurisessa Ruotsissa suomalaisia ei pidetä ongelmaryhmänä; heitä ei pidetä samanlaisena ryhmänä kuin ”muita siirtolaisia”, eivätkä he ole samalla tavalla ”ulkopuolisia” vaan päinvastoin ”hyvin integroituneita”. Suomalaisiin ei edes kiinnitetä erityistä huomiota, sillä he eivät ole kovin kiinnostavia joihinkin ”eksoottisempiin” maahanmuuttajiin verrattuna. Tämän kaiken rinnalla on kuitenkin myös toinen, toistuvasti esille tuleva suhtautumistapa, jonka mukaan ruotsinsuomalaisuuteen melkeinpä automaattisesti oletetaan liittyvän ongelmia. Ågrenin mielestä tämä on monien ruotsalaisten ja suomalaisten ennakko-odotus, tosin ehkä tiedostamaton. Kielteisiä seikkoja melkeinpä hakemalla haetaan. Myös hänen tekstejänsä lukeneet kollegat ovat etsineet ongelmia silloinkin, kun ongelmaa ei ole ollut.

Suomalaisten mieltäminen ongelmalliseksi ryhmäksi juontaa juurensa suuriin muuttovuosiin 1960- ja 1970-luvulla. Tuolloin vielä melko homogeenisessa Ruotsissa suomalaiset olivat outoja vieraita, joita pilkattiin sekä julkisesti että yksityisesti. Finnjävel-jutut ovat tuttuja kaikille. Monet häpesivät suomalaisuuttaan eivätkä edes puhuneet suomea mielellään julkisilla paikoilla.

Kun haastateltavat kertovat kotitaustastaan, ovat kertomukset samanlaisia kuin esimerkiksi Snellmanin ja Lukkarinen Kvistin tutkimuksissa. Näiden nuorten vanhemmat tulivat aikanaan töihin Ruotsiin – monet sukulaisten ja tuttavien perässä äkkipäätöksen tehneinä – eivätkä välttämättä aikoneet olla maassa muuta kuin väliaikaisesti. Suunnitelmat Suomeen palaamisesta haihtuivat kuitenkin vähitellen. Työpaikoilla ja asuinlähiöissään suomalaiset vaalivat omia tiheitä verkostojaan. Lapset kasvoivat suomenkielisessä ympäristössä, osa kävi myös suomenkielistä luokkaa. Koulun kielivalintojen merkitystä – suomenkielisten luokkien hyviä ja huonoja puolia – haastateltavat pohtivat nyt jälkeenpäin aikuistuttuaan.

Nuoruusaika ja esimerkiksi lukiovuodet lavensivat näköaloja muualle Göteborgiin, kun kotilähiöstä lähteminen tutustutti myös toisenlaisiin asuinalueisiin ja sosiaaliluokkiin. Tässä vaiheessa muutamat haastateltavista kertoivat kokeneensa ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunteita oman taustansa vuoksi, kun huomasivat asuvansa lähiöissä, joihin liittyy alaluokan stigmaa. Vastaavia kokemuksia paljon tummemmin sävyin kuvataan Susanna Alakosken romaanissa.

Suhde Suomeen

Tässä tutkimuksessa, kuten monissa muissakin siirtolaisuustutkimuksissa, tulee esiin se, että haastateltavien Suomi on ennen muuta lapsuuden kesälomien seutu, jonne on kiirehditty heti lomien alettua ja jossa on tavattu sukulaisia. Sen sijaan Suomella valtiona ei ole erityistä merkitystä. Lapsuuden kesät nousevat haastatteluissa esille, samoin isovanhempien luona käyminen – pohjoissuomalainen mummo näyttää olleen tärkeä kiintopiste monen Ruotsissa asuvan lapsen elämässä. Irtautuminen Suomessa asuvista sukulaisista tulee myös esiin monessa haastattelussa, ja erityisesti isovanhempien kuoleman jälkeen siteet ohentuvat tai saattavat katketa kokonaan. Samanlainen suhtautuminen Suomeen tulee esille myös Mirjaliisa Lukkarinen Kvistin tutkimuksessa.

Tässä tutkimuksessa haastateltavat ovat nuoria aikuisia, jotka ovat rakentamassa elämäänsä ruotsalaisessa yhteiskunnassa, joten ei ole ihme, että ainakin osalla heistä on vain niukasti kiinnostusta Suomea kohtaan. On mahdollista, että tilanne muuttuu siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat Ruotsissa ja lapset aikuistuvat. Ei olisi yllättävää, mikäli ikääntymisen myötä heräisi uteliaisuus vanhempien synnyinmaata ja isovanhempien kotimaata sekä mahdollisesti siellä olevia kaukaisempia sukulaisia kohtaan. Aika näyttää miten käy.

Kirjassa keskustellaan myös kansalaisuuden merkityksestä. Useimmat haastateltavista ovat Ruotsin kansalaisia käytännön syistäkin, sillä arkielämä – varusmiespalvelu, opintolainat, passin hankkiminen, äänestäminen – sujuu tällä tavoin helpommin. Vain muutamilla nuorista aikuisista on Suomen kansalaisuus. Vertailun vuoksi Lukkarinen Kvistin tutkimuksessa suurimmalla osalla vanhempien sukupolvesta on edelleen Suomen kansalaisuus, vaikka he ovat jääneet pysyvästi Ruotsiin.
Nuoret puolestaan ovat Ruotsin kansalaisia, mutta haastattelut osoittavat monista identiteettitutkimuksista tutun asian; muodollisesta kansalaisuudesta riippumatta identifioidutaan sekä suomalaisuuteen että ruotsalaisuuteen osittain päällekkäisesti ja vuorotellen. Ågren kuvaa omaa hämmästystään tilanteessa, jossa haasteltava ensin kertoo Ruotsin kansalaisuudestaan, mutta sitten kuitenkin toteaa olevansa ”suomalainen”. Tai päinvastaisessa tilanteessa haastateltava toteaa, ettei aio missään tapauksessa vaihtaa tärkeäksi kokemaansa Suomen kansalaisuutta, mutta hetkeä myöhemmin toteaa olevansa ”kuitenkin melko ruotsalainen”. Nämä kommentit kuvastavat sitä, kuinka yhteenkuuluvuus ja identifioituminen molempiin suuntiin on tärkeää.

Käsitteitä ja luokitteluja

Kirja on hyvin kirjoitettu, ja kaiken lisäksi se paranee ja tiivistyy loppuaan kohti. Mielestäni on erinomaista, että Ågren käsittelee kysymyksiä yhteiskunnallisista luokista ja pohtii mitä tarkoittaa se, että ollaan lähtöisin ns. maahanmuuttajalähiöistä. Millä tavoin vanhempien siirtolais- ja työläistausta on vaikuttanut lasten ammatti- ja koulutusvalintoihin? Minkälaista koulutuksellista ja sosiaalista nousua (ruotsiksi ”klassresor”) on tapahtunut tai – yhtälailla – jäänyt tapahtumatta? Minkälainen kovan työnteon – ja suorastaan raatamisen – etiikka on ollut tärkeä vanhemman sukupolven, varsinkin suomalaismiesten, elämässä ja miten heidän lapsensa tästä kertovat tutkijalle. Ågren on käynyt kiinnostavia keskusteluja haastateltaviensa kanssa näistä teemoista.

Kirjan kahdeksas luku on otsikoitu Sverigefinnar och svartskallar, ja tässä päästään vähemmistökeskustelun ytimeen. Miten eri puolilta maailmaa tulleita ihmisiä nimitetään, miten he itse nimittävät itseään, ja mikä heidän asemansa on ruotsalaisessa yhteiskunnassa?

Yksi tärkeä havainto on se, että nimitykset ja käsitteet muuttuvat ajan myötä. Sitä mukaa kun tietyt nimitykset stigmatisoituvat, otetaan käyttöön jokin uusi, vähemmän värittynyt nimitys. Ågren selvittää kuinka Ruotsissa aikaisemmin käytettiin nimitystä ulkomaalainen (utländing), ja sen stigmatisoiduttua otettiin 1960-luvulla käyttöön nimitys siirtolainen (innvandrare). Nyttemmin sekin on laventunut ja muuttunut merkitykseltään tarkoittamaan ”toisia” (de andra) ja samalla myös stigmatisoitunut. Sitä käytetään vivahteettomasti yksinkertaiseen luokitteluun varsinkin mediassa.

Tutkimuksessa tulee toistuvasti esille se, ettei suomalaisia pidetä enää samanlaisena siirtolaisryhmänä kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Eivätkä he olekaan, sillä vuodesta 2000 lähtien heillä on kansallisen vähemmistön asema Ruotsissa. Tämäkään ei näytä olevan yksiselitteinen asia, sillä vähemmistöasemaan liittyy ristiriitaisia näkemyksiä, eikä se ilmeisesti ole kaikkien Ruotsissa asuvien suomalaisten mielestä tarpeen. Edes käsitteestä ruotsinsuomalainen ei olla yksimielisiä; osa haastateltavista pitää sitä keinotekoisena kategoriana. Näitä samoja kysymyksiä käsitellään myös Lukkarinen Kvistin tutkimuksessa.

Kysymyksiä kulttuurin säilyttämisestä

Kansallisen vähemmistön asemasta keskusteltaessa nousee esiin myös kysymys kulttuurista ja kulttuurin säilyttämisestä. Tässä ollaankin yhden antropologisen ja etnologisen tutkimuksen ydinkysymyksen äärellä: mitä yleensä tarkoitetaan kulttuurilla ja tässä tapauksessa erityisesti ruotsinsuomalaisella kulttuurilla, jota on säilytettävä ja vaalittava? Mitä tarkoitetaan, kun halutaan taata ruotsinsuomalaisen kulttuurin säilyminen tuleville sukupolville? Miten käsitykset kielestä ja kulttuurista kytkeytyvät yhteen? Kulttuuri-käsitteen ongelmallisuus tulee taas kerran tässäkin esille.

Kirjan kahdeksas luku on tekijälleen ansioksi. Siinä avautuu näköaloja erilaisiin, usein ristiriitaisiin ja monimutkaisiin luokitteluihin ja strategisiin keskusteluihin siirtolais- ja vähemmistöasemista samaan aikaan sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy Ruotsissa. Tämä luku on kaiken kaikkiaan tiivistä tekstiä suurista kysymyksistä, joiden pohtiminen antaa syvyyttä tutkimukselle.

Ruotsissa on tällä hetkellä noin 450 000 henkilöä, joilla on suomalainen tausta. Samalla he ovat maan suurin – käytetäänkö nyt sitten termiä siirtolais- tai ulkomaalaistaustainen – väestönosa. Tämän tutkimuksen kohteena on vain neljätoista nuorehkoa henkilöä, mutta heidän haastattelujensa kautta avautuu mielenkiintoinen näkymä suomalaiskodeissa kasvaneiden nuorten aikuistumiseen ruotsalaisessa yhteiskunnassa. He osoittavat miten monella tavalla eri yksilöt voivat identifioitua ruotsalaisuuteen ja suomalaisuuteen. Tutkimuksessa kietoutuu yhteen sekä yksityinen että yleinen, niin yksittäiset elämänkohtalot kuin suuret yhteiskunnalliset kysymyksetkin, joita Ågren punoo yhteen taitavasti. Identiteettikysymyksistä kiinnostuneiden kannattaa siis tarttua kirjaan. Niille, jotka ehtivät lukea enemmän, voi suositella kolmen kirjan lukupakettia; Ågrenin lisäksi Lukkarinen Kvistin väitöskirja sekä Susanna Alakosken romaani piirtävät kiinnostavia ja monisärmäisiä näkökulmia siihen, mitä kutsutaan ruotsinsuomalaisuudeksi tai suomalaistaustaisuudeksi tämän päivän Ruotsissa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *