Haamujahdissa Stadissa

Jos yliluonnolliset asiat yhtään kiehtovat, on Helsingin henget iltalukemiseksi aivan omiaan. Kirja vie kummitustarinoiden kautta retkelle pääkaupungin monivaiheiseen historiaan.

Kairulahti, Vanessa , Kouvola, Karolina: Helsingin henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin . Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018. 128 sivua. ISBN 978-952-222-955-7.

Kuuluuko Helsinki todella maailman aavepääkaupunkien joukkoon, kuten Helsingin henget -kirjan takakansiteksti väittää? Niin tai näin: kirjan idea on omaperäinen, ehkä hieman hupaisakin. Teokseen on koottu kaikkiaan 25 kummitustarinaa. Suurin osa niistä sijoittuu sellaisiin julkisiin paikkoihin, joihin lukija pääsee halutessaan tutustumaan ihan itse, ja hyvällä onnella (tai vilkkaalla mielikuvituksella) myös tuntemaan kädessään oudon kosketuksen tai kuulemaan, miten näkymättömän kulkijan kengät kopisevat portaikossa.

Kummitustarinoiden kiinnostavuudesta kertoo esimerkiksi se, että Helsingin kaupunginmuseon järjestämät kummituskävelyt ovat suosittuja. Vanessa Kairulahti, toinen kirjan tekijöistä, onkin museon ”kummitusvastaava” eli huolehtii kävelyretkien järjestämisestä. Toinen tekijä, Karolina Kouvola, on väitöskirjatutkija ja folkloristi, joten työn lähtökohdat ovat varsin sopivat. Kansanperinteessähän aaveet, haamut ja kummitukset – millä nimellä heitä nyt halutaankaan kutsua – ovat niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa melko keskeistä aineistoa.

Kuka minua tuijottaa?

Jotta lukija osaisi panna aaveet paikoilleen, on kirjan alussa pari johdantolukua. Ensimmäinen niistä kertoo lyhyesti Helsingin historian: miten uusi kauppapaikka kuninkaan käskystä perustettiin, kuinka siitä tuli linnoituskaupunki ensin Ruotsin, sitten Venäjän sotaväen tarpeisiin ja miten itsenäistyneen maan pääkaupunkia modernisoitiin, jolloin kummitusten luulisi väistyneen jonnekin takametsiin. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.

Aurora Karamzin 90-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1898 Hakasalmen huvilan takaterassilla. Hänen väitetään edelleen kummittelevan huvilassa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo K. E. Ståhlberg

Toinen johdantoluku kuvailee kummitusten tyyppejä – niitä riittää lempeistä varjomaisista olennoista metelöiviin, tavaroita paiskoviin poltergeist-ilmiöitä aiheuttaviin räyhähenkiin, joita kuitenkin kuuluu esiintyvän enemmän maalla kuin kaupungeissa. Teos luo katsauksen sekä vanhaan kertomusperinteeseen että nykyajan kummitustutkimukseen. Modernia tekniikkaa hyödyntävän Aavedata-tutkimusryhmän löydöksistä olisi ollut kiva lukea enemmänkin; nyt kirja vain viittaa tutkimusryhmän YouTube-videoihin.

Kiinnostavaa on, että suomalaisesta ”kirkonväestä” eli eläville ilmestyvistä vainajista on kansanperinteessä myös hajuhavaintoja. Jos he ovat olleet hyviä ihmisiä, he tuoksuvat mesimarjalle, pahiksia taas ympäröi mädän löyhkä. Tästähän on suora yhteys katolisen kirkon kertomuksiin, joissa erityisesti marttyyripyhimysten jäännökset tuoksuvat ruusuilta vielä vuosisatojen ajan kuoleman jälkeen.

Kirjoittajakaksikko ei varsinaisesti ota kantaa siihen, onko kummituksia olemassa vai ei, toteaapahan vain että osa kokemuksista selittyy luonnollisella tavalla. Espoon kaupunginmuseossa työskennellyt Karolina Kouvola ihmetteli pitkään, miksi iltaisin museota sulkiessa ja valoja sammutellessa joku tuntui tuijottavan. ”Syylliseksi” paljastui vahanukke.

Rakkaus ja rikokset liikuttavat aaveita

Jos oletetaan, että haamut ovat kuolleita sieluja, herää tietysti kysymys, mikseivät he voi nukkua rauhassa. Kolme tärkeintä kummittelun syytä ovat henkirikos, itsemurha ja rakastetun petollisuus. Jos nämä syyt vielä yhtyvät, aaveet vaeltavat mieluusti vaikka kuinka kauan, kuitenkin ensisijaisesti paikoissa, jotka ovat heille tuttuja elossaoloajalta.

Helsinki on pitkään ollut varuskuntakaupunki. Niinpä sotaväki kummittelee sekä Suomenlinnassa että Vallisaaressa, mutta muuan Kruunuhaassa hipsinyt päätön eversti rauhoittui talossa tehdyn remontin jälkeen. Sen sijaan Glo Hotel Artin (entinen teekkarien Vanha Poli) kummitukset, joita on kaksi tai jopa kolme, eivät ole olleet millänsäkään sen enempää rakennuksen omistajanvaihdoksista kuin siinä tehdystä parista suuresta peruskorjauksestakaan, vaan jatkavat ovien availua, viheltelyä sekä valojen sytyttelyä ja sammuttelua.

Svenska Teatern 1936. Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland.

Teatterit ovat vahvojen tunteiden tyyssijoina haamujen suosiossa. Svenskanissa eli Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa aaveita vaeltaa peräti seitsemän, mutta toisetkin vanhat teatterirakennukset eli Kansallisteatteri ja Aleksanterin teatteri (entinen oopperatalo) ovat aikojen saatossa saaneet omat kolistelijansa, joista kammottavin kulkee kirves kainalossaan.

Toki haamu voi olla myös hellä huolenpitäjä, joka katsoo, ettei hänen entistä istuinkiveään siirretä pihamaalla ihan mihin tahansa ja että ravintolassa säilyy myös sen suljettuna ollessa hyvä järjestys. Museoissakin kummittelee: sekä Kansallismuseon että Hakasalmen huvilan käytävillä liikkuu toisinaan outoja kulkijoita.

Karttoja, kuvia, kaupunkihistoriaa

Kivaa kirjassa on se, että samalla kun kirjoittajat tekevät selkoa kunkin kummittelupaikan aaveista ja niihin liittyvistä tarinoista, he kertovat lyhyesti kyseisen rakennuksen historian. Useimmiten mukana on myös kuva joko ulko- tai sisätiloista sekä paikan katuosoite.

Opaskirjamaisen kirjasta tekee sen formaatti. Kapean, korkean kirjan etu- ja takasisäkannessa on kartta, jonka avulla myös kaupunkia tuntematon kummituskävelijä pääsee omatoimiseen haamujahtiin. Paikat on numeroitu ja kansilieve ehdottaa kolmea valmista reittivaihtoehtoa: kummitusten Kruunuhaka, kantakaupungin puistokadut ja keskustan muut kummituskohteet. Kummituskartanot Herttoniemi ja Tuomarinkylä sijaitsevat lähiöissä, joten ne eivät ole mahtuneet kartalle.

Kansikuva on sopivan mystinen; jostakin viktoriaanisen ajan salakätköistä poimittu tekstityyppi ja vinjetit täydentävät nostalgista vaikutelmaa, samoin sisäsivujen kuviin valittu seepiasävytys. Taittaja Laura Noponen on tehnyt kokonaisuudesta tyylikkään. Sokerina pohjalla on vielä pitkä lähdeluettelo. Siinä on niin kohteiden internetsivuja, viime vuosina julkaistuja lehtijuttuja kuin kirjallisuuttakin, jota riittää aavetarinoista vakavasti otettavaan kaupunkihistoriaan.

Helsinki-kirjallisuus on saanut jännittävän ja hauskan, omintakeisen lisäyksen. Teos on julkaistu myös äänikirjana.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *