Haaste, johon ei saa jättää vastaamatta

Maahanmuuttokriittinen ja islamia arvosteleva pamflettikirjallisuus levisi Suomeen jo vuosia ennen kuin Norjan verilöyly herätti suuren yleisön keskustelemaan aiheesta. Kososen kirja on tendenssistään huolimatta tietokirja ja sen virheellisiin päätelmiin on vastattava kirjallisin keinoin. Dialogia tarvitaan paljon kipeämmin ja reippaammin ottein kuin kirkon johto tunnustaa. Kosonen esittää perusteltuja kysymyksiä ja heikommin perusteltuja vastauksia, eikä suomeksi ole näköjään vieläkään tarpeeksi islamin todellisuutta ongelmineen uskottavan kriittisesti valaisevaa kirjallisuutta tai julkista dialogia, josta osapuolet eivät eriytyisi kulkemaan kukin omaa tietään vieraille maille.

Kosonen, Seppo S.: Jihad, islamin pyhä sota - Hengellistä kilvoittelua vai kiihotusta väkivaltaan?. Kuva ja sana, 2008. 191 sivua. ISBN 978-951-585-201-4.

Siitä on jo neljättä vuotta kun Helsingin Vanhankirkon kappalainen Seppo S. Kosonen julkaisi taskukirjansa, mutta Helsingin tieteellisten kirjastojen HELKA-tietokannasta kirjaa ei löydy lainkaan. Sitä ei siis ole sen enempää teologisen kuin valtiotieteellisenkään tiedekunnan kirjastoissa, eikä sitä ole huomattu arvostella. Harmistuneet tutkijat voivat yrittää vaieta kirjan, jota ylimielisyydessään pitävät liian propagandistisena, mutta oppimattomien suosimissa kirjastoissa se leviää ja itää lukijoidensa mieliin. Norjan tragedian jälkeen lienee ilmeistä, että haasteisiin pitää vastata.

Kosonen tuntee aiheensa ja hänen huolensa jakaa suuri osa suomalaisista: ”Miten käy Suomen Euroopan Unionin islamisoitumisessa? … Kuinka pitkälle suomettuminen voi mennä islamin suhteen?” Takakannen kysymykset sisältävät olettamuksen, että Eurooppa islamisoituu ja että Suomi myöntyy sen edessä liian pitkälle. Tämä puolestaan perustuu olettamukselle, että Eurooppa ja islam ovat yhteen sovittamattomia. Kirja on siis jo lähtökohtaisesti hyvin syvällä islamofobian kurimuksessa, vaikka esittääkin kysymyksensä näennäisen ennakkoluulottomasti ja varoo tarjoamasta ilmeisiä, mutta poliittisesti liian epäkorrekteja vastauksia.  

Kosonen jäljittää muslimien ongelmia uskonnollisille alkulähteille, Koraaniin, mutta samalla hän samaistaa muslimit arabeihin, jotka edustavat kuitenkin vain murto-osaa maailman muslimiväestöstä. Indonesia yksinään on suurempi muslimimaa kuin kaikki arabimaat yhteensä. Jos Kososen kirjasta poistaisi kaikki arabien kohellukset, jäljelle jäisi hyvin satunnaisia esimerkkejä muista kansallisuuksista. Jos ne poistettaisiin kirjasta ja tilalle vaihdettaisiin esimerkkejä arabikristittyjen ja -ateistien (mukaan lukien hurskastelevat arabisosialistiset hirmuvaltiaat) sanomista ja tekemistä typeryyksistä, kirjan kohteen voisi vaivatta vaihtaa islamin sijasta arabikulttuuriksi (ennen muinoin puhuttaisiin ehkä jopa ”arabirodusta”, mutta rasismi ei ole enää poliittisesti korrektia – uskontoon perustuva yleistäminen sen sijaan näyttää olevan yhä hyväksyttyä).

Mutta jos esitettäisiin hypoteesi arabit = väkivalta, ja todisteltaisiin sitä terroristitilastoilla (mukaan lukien kristityt George Habash ja Nayif Hawatmeh, unohtamatta Baath-puolueiden isää Michel Aflaqia), niin siihenkin voisi vastata kysymällä, onko kansallissosialismi jotenkin perisaksalaista ja kommunismi perivenäläistä? Euroopassa on ollut aikoja, jolloin saksalainen ja venäläinen kulttuuri nähtiin totalitaarisen järjestelmän synnyttäjinä, aivan kuten tänään arabit näyttävät elättävän islamistista terrorismia. Oli vuosisatoja, jolloin Jeesuksen nimissä vainottiin noitia ja kerettiläisiä – se on nyt helppo sivuuttaa pienenä hairahduksena, mutta ehkä tulevaisuudessa meidän aikamme muslimien raakuudet näyttävät yhtä ohimenevältä lapsentaudilta.

Oman historian, kulttuurin ja uskonnon kriittinen tunteminen on kaiken viisauden alku. Siksi teologian maisteri Kososelta voisi odottaa parempaa huomiokykyä esimerkeissä, joissa ”pata kattilaa soimaa”. Kun Kosonen (s. 87) viittaa venetsialaisen sotapäällikön Marco Antonio Bragadinon kidutukseen ja teloitukseen elokuussa 1571, pöyristyttävä kuvaus on haettu aika kaukaa – ajalta, jolloin Pärttylinyön verilöyly Pariisissa, kerettiläisroviot, Iivana Julman harrastamat seivästykset tai suomalaiset teilaukset olivat kirkkojen siunaamia julmuuksia. Olen kirjassani ”Famagusta” (1994) selostanut Bragadinon kohtalon aikalaislähteitä, jotka kaikki palautuvat yhden Famagustassa vangitun venetsialaissotilaan kertomukseen. Koko tapauksessa, joka kuohutti aikansa Eurooppaa lukemattomissa venetsialaisten levittämissä kiistakirjoituksissa, on myyttisiä piirteitä. Useimmat taidehistorioitsijat olettavat Tiziano Vecellion erään maalauksen saaneen inspiraationsa Bragadinon kohtalosta, mutta toiset ajoittavat sen Tintoretton ja Michelangelo Anselmin samanaiheisten maalausten kanssa 30 vuotta aikaisemmaksi. Vaikuttaa siltä, että nylkemisaihe oli Venetsiassa ja Parmassa merkillisen suosittu jo ennen kuin turkkilaisten kerrottiin nylkeneen ketään elävältä. Bragadinon nahka salakuljetettiin aikanaan Konstantinopolista ja sijoitettiin venetsialaiseen kirkkoon pyhäinjäännökseksi, mutta myöhemmin uurna osoittautuikin tyhjäksi. Bragadinon ja Famagustan nimiä huusivat iskulauseinaan espanjalaisetkin sotilaat Lepanton meritaistelussa, jossa haavoittunut Miguel de Cervantes oppi myöhemmin suhtautumaan ymmärtäväisesti kristikunnan perivihollisiin.

Tämä ei ole ainoa tapaus, jolloin Euroopan historiaan juurrutettiin alkuperältään kyseenalainen näyttö muslimien julmuuksista. Kosonen hakee toki tuoreempiakin esimerkkejä kertomalla kahdesti (s. 54 ja 86) modernissa Turkissa tapahtuneesta kristityn murhasta. Hän esittää täytenä totena (s. 88) myös, että Iranissa olisi vuonna 2008 rangaistu kahdeksanvuotiasta varasta murskaamalla lapsen kädet. Niin paljon pahaa kuin Iranista voikin kertoa aiheesta, tällaista tarinaa ei ole huolittu Amnesty Internationalin tai Yhdysvaltain ulkoministeriön vuotuisiin ihmisoikeusraportteihin, eikä se olisi edes ankarimman islamilaisen laintulkinnan mukaista.

Kososen (s. 62) kauhistelemassa kurditytön ”kunniamurhassa” tarina on tosi, mutta osat on käännetty päälaelleen. Tytön murhasivat Pohjois-Irakissa hänen jesidiuskontoa tunnustavat sukulaisensa, jotka eivät hyväksyneet suhdetta muslimipojan kanssa. Se herätti suurta julkista paheksuntaa. Kosonen olettaa murhaajat – kuinkas ollakaan! – muslimeiksi, jotka olisivat seuranneet julkista murhaa vierestä riemuiten.

Kun muslimit on todettu taparikollisiksi lukuisten yksittäisten esimerkkien voimin, ei ole vaikea tulkita myös kaikkia muslimikansojen itsenäisyyspyrkimyksiä terroristisiksi. Kosonen toistaa (s. 114) myytin ulkomaalaisista vapaaehtoisista, joilla olisi muka ollut olennainen osuus Tshetshenian sodassa. Tarkemmin tutkittaessa moni terroristi kehuskeli saaneensa koulutusta Tshetsheniassa tai Afganistanissa, mutta viettikin todellisuudessa aikaansa Espanjan tai Malesian aurinkorannikoilla, Hampurin yliopistoissa tai Floridassa viskiä naukkaillen lentotuntien välillä. Kuulosti vain paremmalta antaa kotiväen Lähi-idässä ymmärtää, että poika kärsii vilua ja nälkää jossain Kaukasian vuorilla. Kososen kunniaksi on kuitenkin luettava, ettei hän sentään toista tämän myytin toista versiota, jossa tshetsheenit vuorostaan seikkailevat Afganistanissa.

Myös toinen muslimikansa joutuu Kososen silmissä jakamaan arabien osan terroristeina. Kosonen viittaa kahdesti (s. 15 ja 83) olympiakesänä 2008 Kashgarissa tapahtuneeseen hyökkäykseen kiinalaisten poliisien (ei siis siviilien) kimppuun. Samana kesänä muissakin Kiinan kaupungeissa oli samanlaisia tapauksia, mutta yleensä Kiinan media vähätteli niitä mielenhäiriöön joutuneiden yksilöiden tai rikollisten tekoina. Vasta kun voitiin viitata ”uiguurimuslimien terrorihyökkäykseen Lounais-Kiinassa” (tai ”Länsi-Kiinassa Xinjiangissa”), uutisesta tuli Kiinan hallitukselle mieluinen ja se päätyi myös Kososen kirjaan. Sinkiangia (Mannerheimin aikaan ”Itä-Turkestania”) asuttavat uiguurit näyttäytyvät tällaisessa lauseessa ulkopuolisilta. Pari kuukautta aiemmin olympiasoihtu oli kierrätetty Kashgarin kautta, mutta kun sillä välin kävin siellä, kisatunnelmaa sai turhaan etsiä. Kaupungin uiguuriasukkaat oli määrätty pysymään kodeissaan ja katsomaan soihtukulkuetta televisiosta – ikkunoistaan kurkkivat ammuttaisiin!  Muualta Kiinasta palanneet kashgarilaiset oli pysäytetty pariksi päiväksi kaupungin rajoille. Sittemmin Kashgarin kaunis vanhankaupunki on osin purettu ja asukkaat siirretty kerrostalolähiöihin ”paloturvallisuuden” nimissä. Onko Kososen vaikea ymmärtää, että uiguurit – kuten tiibettiläisetkin – tuntevat ahdistusta miljardin kiinalaisen rinnalla ja kommunistihallinnon otteessa. Silti heidän yhteyksistään al-Qaidaan ei ole esitetty mitään näyttöä.

Kosonen viittaa (s. 119-120) myyttiin, jonka mukaan al-Qaidan, Talibanin ja Hamasinkin taustalla on CIA. Monissa piireissä CIA samaistetaan Mossadiin, mutta se ei sentään sovi Kososen maailmankuvaan. Ei pitäisi uskoa kaikkea mitä Hollywoodissa keksitään. Anssi Kullbergin ja Christian Jokisen kirja ”Separatismi ja islamismi” (2006) kertoo asiantuntevammin, millaista laatua amerikkalaisten, venäläisten ja monien muidenkin tuki ääriryhmille 1980- ja 1990-luvuilla on ollut. Kososen kirjallisuusluettelosta tämä puuttuu, vaikka Kullbergin ja Jokisen vanhempi artikkeli löytyy – vähintään kolmella kirjalla ovat edustettuina Noam Chomsky, David Cook, Mark A. Gabriel, Jaakko Hämeen-Anttila, Raphael Israeli ja Robert Spencer.

Vaikka Kosonen vallan hyvin tietää, ettei islamilla ole ollut kalifin jälkeen yhtä auktoriteettia (eivätkä shiialaiset tunnustaneet kalifejakaan moneen vuosisataan), hän kutsuu islamistisheikki al-Qaradhawia mairittelevasti ”islamilaisen maailman johtajaksi” (s. 64) ja ”muslimimaailman johtajaksi” (s. 143). Tyypillisesti media julistaa hulluimmat muslimit uskontonsa arvovaltaisimmiksi edustajiksi ja rinnastaa heidän fatwansa paavin bulliin. Jeesuksen sanoma näyttäisi kovin julmalta, jos vastaavasti Etiopiassa tyttönsä ympärileikkauttavilta kopteilta tai IRA:lta kysyttäisiin mielipidettä ”kristikunnan johtajina”.

Kaikki muslimit eivät ole keskenään samanlaisia sen enempää kuin kaikki arabit (kovin moni unohtaa kristittyjen osuuden heidän joukossaan), kaikki saksalaiset tai kaikki venäläiset ovat samanlaisia. Moni pitää – ja usein sitä on häpeällisen vaikea kiistää – kaikkia suomalaisia juoppohulluina, koska siltä näyttää Taiteiden yössä ja Cannesin elokuvafestivaaleilla. Somali tai afgaani, joka ei ole eläessään käynyt muualla ulkomailla, voi hyvinkin päätellä, että rattijuoppous ja puukkotappelut johtuvat siitä, että kristinusko kannustaa juomaan ehtoollisviiniä. Yhtä vakuuttavia mutta mielettömiä ovat monet Kososen toistamat myytit muslimeista.

Kuitenkin Kosonen esittää (s. 25-26 esittää) Peter Hammondin nimissä kaavamaisen teorian, jonka mukaan väkivalta seuraa muslimien väestönosuuden kasvua. Teoria jättää huomiotta, miksi Turkissa muslimit käyttäytyvät toisin kuin Iranissa, jossa heitä lienee prosentuaalisesti vähemmän. Entä Länsi-Afrikan maat? Monet alueen verisimmistä hallitsijoista olivat kristittyjä ja (Idi Aminin jälkeen, joka valitettavasti oli muslimi) Ugandan lapsisotilaita käyttävä ”Herran armeija” on sekin kristillinen. Väkivalta ei siis korreloikaan muslimien osuuden kanssa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että joissakin piireissä yleistävät teoriat ovat päteviä siitä huolimatta, että niihin löytyy poikkeuksia.

Kosonen vetäytyy mielellään kirjallisten lähteidensä suojiin. Hän väittää (s. 27 väittää) Bruce Bawerin nimissä muslimien heikentävän Euroopassa vallitsevaa vapaamielisyyttä. Lukijan on kuitenkin vaikea uskoa, että Kosonen olisi vilpittömästi huolissaan ehkäisy- ja aborttioikeuden, naispappeuden, sukupuolettomien avioliittojen tai alkoholijuomien puolesta.

Kososen ( s. 159) mukaan ”kristinuskon doktriinista ei löydy tukea miekan käytölle”, mutta aikamme mediassa suurta huomiota saavan islamismin näennäinen menestys perustuu suoraan Koraaniin. Miksi kuitenkin keskiajalla monta sukupolvea pappeja ja piispoja uskoi vakaasti miekkalähetyksen, noitavainojen ja inkvisition oikeutukseen? Olivatko he seuraajiaan tyhmempiä tai huonommin perehtyneitä Raamattuun, kun heidän mielestään kristinuskoa piti edistää pikemminkin ristiretkillä kuin lainaamalla hartaustiloja muslimiyhteisöille? Jos olemme aivan varmoja siitä, että 2000 vuotta teologista tutkimusta puhdisti Raamatun ja luterilainen kansankirkko vihdoin löysi Jeesuksen sanojen todellisen sisällön, miksemme luota siihen, että kunhan islamillekin tulee ikää, naisimaamit saarnaavat tyhjille moskeijoille? Kosonen (s. 161) laskee saksalaisen kansallissosialismin kestäneen ”noin 10” ja venäläisen kommunismin ”noin 70” vuotta, mutta ei silti tarjoa islamismille vastaavaa elinkaarta.

Kirja ei ole huolimattomasti kirjoitettu eikä sorru asiattomuuksiin. Se ei ole sen huonompi kuin islamistien pamfletit ja sitä vastaan on turha aloittaa viharikostutkintaa. Se vaatii kuitenkin tasapainottamista. Islam ei ole syynä islamismiin sen enempää kuin Raamattu islamofobiaan, mutta kumpikin ärsyttää vastapuolessa hätäisiä päätelmiä, jotka voivat johtaa tuhoisiin pakkomielteisiin. Kosonen esiintyy kysyjänä, joka haluaa oikeutetusti haastaa keskusteluun, mutta ei ainakaan julkisesti tunnusta vielä omistavansa lopullisia vastauksia. Voi vain toivoa, että Suomessa kirkollisissa piireissä nähdään malka (vai hirsi?) omassa silmässä ennen kuin aletaan syyllistää muslimimaahanmuuttajia eurooppalaisesta tapainturmeluksesta ja kristillisen uskon heikkoudesta yhteiskunnassamme tai maailmanmenon mielettömyydestä sellaisena kuin se meidän valtamediassamme näyttäytyy. Kaikki uskonnot – niin islam, kristinusko kuin nykyisin rakastettavimmillaan esiintyvä lamalaisbuddhalaisuus tai eksoottinen hindulaisuus – sisältävät kauniiden elämänohjeiden ohella valmiuksia väkivaltaan. Itsetuntemus ja terve itsekritiikki ohjaisivat kärsivällisyyteen ja objektiivisuuteen. Vaikka yksinkertaistavissa selityksissä on kiusauksensa, ihmisen ja tietokirjailijan on maltettava eritellä harmaasävyjä. Kosonen päättää kirjansa ytimekkäästi: ”Valinta on meidän.” Niin on.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *