Haavikko, kaikki heidän virheensä

Mauno Saaren teos on henkilökohtainen avaus Paavo Haavikkoa koskevaan elämäkerralliseen tutkimukseen. Ainakaan turhasta siloittelusta kirjaa ei voi syyttää. Jatkoa odotellessa Haavikko-niminen mies on hyvä lukea.

Saari, Mauno: Haavikko-niminen mies. Otava, 2009. 543 sivua. ISBN 978-951-1-22741-0.

50-luvun modernistit ja heidän aikalaisensa ovat kuolemassa. Ne, jotka eivät kerinneet sotaan. Tänä syksynä ovat kuolleet kainuisti Veikko Huovinen ja Paavo Haavikon luokkatoveri Anu Kaipainen. Mutta Antti Hyryltä on tullut uusi romaani. Kovin eläväinen on myös Paavo Haavikon elämäkerran ympärillä pyörivä keskustelu. Postmoderniin tyyliin keskustelu eli moraalinen puolenotto alkoi jo ennen kirjan ilmestymistä. Elävät eivät saa kuolleilta rauhaa.

En ymmärrä niitä, joiden mielestä ennakkokohu, joka on jo jälkikohua, oli ”masinoitu” mainoskampanja, jonkinlainen rahankeruuyritys, joka on ilmennyt onnistuneeksi. Vaikka, kuten ovat viisaat sanoneet, ihmistä on mahdoton aliarvioida, kuitenkin väittäisin etteivät vainajan poika, vainajan (entinen?) ystävä, elämäkertakirjailija sekä kenties muutkin ole lähteneet sellaiseen vainajan häpäisyyn, että tositarkoituksella ja teeskennellen olisivat tiedotusvälineissä riidelleet juhannukselta alkaen. Tai mistä sitä tietää.

Tarttuessani Paavo Haavikon, tarkoitan Mauno Saaren kirjaan (tämä lapsus oli todellinen), minulla oli tiettyjä ennakkoluuloja. Olen lukenut Saaren lehtijuttuja, hän on journalisti, se on monien, myös minun, mielestä kauheaa. Saari kirjoittaakin löysästi mutta ei kuitenkaan huonosti. Hän on välillä Haavikko ja välillä Haavikon ystävä journalisti Mauno Saari. Tätä ei voi moittia. Kun luet Haavikkoa, kirjoitat haavikkoa seuraavan viikon. Voin vain kuvitella, millaista olisi ollut olla tuon vaikuttavan persoonallisuuden konkreettisessa vaikutuspiirissä, vaikka jo Haavikkoa lukiessa tulee konkreettinen olo. Kai hän on Suomen paras runoilija, vaikka Manner ja Saarikoski pääsevät lähelle.

Mauno Saaren elämäkerrassa ei ole hakemistoa. Tarkistin asian ihan ensiksi, olisin etsiytynyt K-kirjaimen kohdille. Eikä elämäkerrassa ole sisällysluetteloa. Nämä ovat ansioita. Lopun ”Lähteistä”-luvussa Saari esittelee Haavikon neljän elämäkerrallisen kirjan lisäksi kahdeksantoista lähdeteosta. Lisäksi Saari mainitsee, että nootitettu versio elämäkerrasta on tekeillä. Tuosta versiosta tulee epäilemättä päivitettykin, harva se päivä saamme lukea uusista juonenkäänteistä. Vainoharhainen voisi tosiaan luulla, että meitä tässä huijataan, meillä leikitään. On se mahdollista.

Kirja on raskas, vaikka on kirjoitettu ”sujuvasti” eli journalistiseen antaa mennä -tyyliin. Raskas on aihe. Kun pääsee loppuun, sivulle 543, on hiki ja tekee mieli keskushermoston rentouttajia. Kirjoitan kuitenkin ensin tämän arvion.

Paavo Haavikko oli kuljettujen polkujen kulkija niin kaunokirjoittamisessa, historiankirjoittamisessa kuin naisuhteissaankin. Mauno Saari, jota jo arvosteluissa on identifikaatiosta syytetty ja kiitetty, kirjoittaa myös niin että omat ja toisten lausumat menevät päällekkäin, vaikka alussa Saari yrittääkin kertoa, että kyseessä ovat muistinvaraiset ja siksi epäautenttiset siteeraukset. Päädytään välitilaan, teksti ei ole Haavikon tekemää, eikä oikein Saarenkaan. Haavikon oma kanta oli, ”että omaperäisyys ei ole hyve.” Vaikka lainaus liittyykin keskusteluun kirjallisuudesta, on se sovellettavissa laajemminkin Haavikon elämään.

Valitettavasti Haavikon historiankirjoitusta ei kirjassa paljon käsitellä. Se alkoi jo kuusikymmentäluvulla, ja jatkui Haavikon kuolemaan 2008 saakka. Tietenkään Haavikko ei arvosta ammattihistorioitsijoita, kukapa arvostaisi: ”Historiantutkijoiksi sanotaan sivistyneitä henkilöitä, joilla on edellytyksiä sommitelmiin ja konstruointeihin.” Erityisen vihastunut Haavikko on ollut Matti Klingeen, mutta heitä yhdistää se, että kumpikaan ei pidä Vanhasta testamentista. Varsinkin Kahden vuoden päiväkirjassaan (2001) Haavikko roimii Klingeä; Saaren teoksessa emeritusprofessori pääsee vähemmällä, mutta häntä epäillään välillisestä kirjoituskoneen rikkomisesta.

Aikoinaan Tuula-Liina Varis haastatteli televisiossa Haavikkoa, joka totesi, ettei olisi kannattanut ryhtyä kirjailijaksi. Varis lohdutti Haavikkoa. Hänen mukaansa lukijat eivät ole samaa mieltä. Mutta syvä suru oli jo tuolloin, vuosituhannen vaihteessa, Haavikon mielessä ja Saaren kirjassa Haavikon puheet ovat yhtä tappiomielialaa. Lisäksi Haavikko kertoi tuolloin televisiossa, ettei ole lukenut senkertaista teostaan, Kahden vuoden päiväkirjaa, mutta Haavikko-nimisessä miehessä täydennetään, ettei Haavikko muutenkaan lukenut Art Housen aikaisia kirjojaan.

Kun Haavikko oli lähtenyt Otavasta 1983, Haavikkoa julkaisi pääasiassa hänen oma kustantamonsa Art House. Haavikko oli tullut kirjalliseksi johtajaksi Otavaan 1967. Saaren kirjassa muistetaan korostaa noin sata kertaa, että oli Haavikon ansiota, kun Otava ei ajautunut konkurssiin. ”Ystävän muotokuvaksi” kirjaa voi tosiaan sanoa. Art Housen kirjat, niin Haavikon kuin muiden tekemät, ovat ulkoiselta laadultaan olleet monentasoisia. Haavikolla ei ollut kustannustoimittajaa. Saari viittaa näihin puutteisiin. Lisäksi Saari olisi voinut mainita, että Haavikon Art House -kirjoissa oli usein tolkuttoman pitkiä lainauksia, joihin kustannustoimittaja olisi epäilemättä puuttunut. Vielä kirjasin oli epäselvä ja jopa ruma.

Otavan jälkeen Haavikko näki unia Otavasta, noin 24 vuotta, sillä ”suuri sovintolounas” syötiin Savoyssa 28.11.2007. Saari kuvaa syömistä, juomista ja taksilla ajoa paljon. Vapaa-aikaa. Ravintola Rivolissa Haavikko nautti mielellään saaristolaiskuhaa. Viiniä juodaan aina kun ehditään.

Kirjailija Paavo Haavikon ajatus oli, ettei hän halua olla pelkkä kirjailija. Hän etsi perusturvaa, jota ei kirjoittamisella saa. Kirjailija on kustantajien, apurahalautakuntien ynnä muiden tahojen armopalojen varassa elävä loinen, joka monien mielestä ei tee ”oikeita töitä”. Haavikolle ”oikeiden töiden” tekemisen korostaminen oli tärkeää, legendatarinan mukaan hän meni armeijasta suoraan töihin, samana päivänä. Sitten kun kirjoitettiin, piti jäljen olla konkreettista, äänekästä, tietokone oli mahdottomuus. Kirjoituskoneena Haavikolla oli Alpine, johon asetettiin tarkasti valittu paperi, sekä aluspaperi. Elämänsä loppuaikoina Haavikkoa uhkasi sokeus ja häntä pelotti, jos kirjoittaminen loppuu. Hän ei voi pysähtyä, hän tekee, tämä on tyypillistä suomalaisen miehen puhetta: ”Olen ymmärtänyt, että olen kirjoituskone. Revin itsestäni kirjoitusta joka päivä. En saata seisahtua, en saa pysähtyä.”

Saari kirjaa ylös ystävänsä mietteen: ”Vuosisadan rakkaustarinoita mahtuu yhden ihmisen elämään monta”. Ilmenee, että Haavikolla niitä on ollut kolme kappaletta. Ensimmäinen oli Marja-Liisa Vartio, joka kuoli Saaren mukaan joko 1966 tai 1967, molempia vuosia Haavikko-niminen mies tarjoaa. Kirjassa on tämmöistä pientä heittelehdintää, johon Jukka Kemppinenkin (pääsemme aivan kohta asiaan) blogissaan puuttui. Marja-Liisa Vartio oli Haavikon tapaan kirjailija, mutta seuraava rouva, Ritva Haavikko vuodesta 1971 alkaen, oli ja on kirjallisuudentutkija. He eivät koskaan eronneet, vaikka eivät asuneet saman katon alla 1980-luvun alun jälkeen. Kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan jälkeen jäljelle jää kustannusvirkailija, jonka puutteen poisti Marja Kemppinen 1976. Tässähän oli se ikävä piirre, että Marja Kemppinen oli Haavikon ystävän, työtoverin ja ihailijan Jukka Kemppisen vaimo.

Haavikko-nimiseen mieheen suututtiin jo etukäteen kahdesta syystä: ensinnäkin siinä käsitellään Haavikon ja Marja Kemppisen suhdetta ja toiseksi arvostellaan Haavikon loppuaikojen kohtelua hoitohenkilökunnan ja etenkin omaisen eli Paavo Haavikon pojan Heikki Haavikon osalta. Lisäksi nämä kaksi asiaa ovat kietoutuneet yhteen. Saari kuvaa tapausten kulkua jämerästi, vaikka epäilemättä päivämäärissä on heittoa ja niihin tullaan puuttumaan ja on jo puututtu. Ehkä kokonaiskuvaa halutaan hämärtää. Ilmeisesti tässä on odoteltava vastateosta Haavikko-nimiselle miehelle, kirjoittajana Heikki Haavikko yhdessä Jukka Kemppisen kanssa.

Teoksessaan Elämän varjo (1996) Jukka Kemppinen sanoo, ettei ollut aivan tietämätön salasuhteesta, mutta tahtoi ummistaa silmänsä lopulta. Tämä ei ollut lainaus, vaan muistikuva. Minusta Kemppisen asennoituminen on hyvin inhimillinen, kuka tahtoisi tietää, jos on mahdollisuus olla tietämättä. Saarikoskellakin oli paha muisto Haavikon ja Tuula I:n yhteisyöstä. Jos Saaren kuvaus Jukka Kemppisen raivosta Haavikkoa kohtaan pitää paikkansa, ja miksei pitäisi, niin paha siitä olisi Kemppistä syyttää. Vaimo pelehtinyt vuositolkulla Suomen parhaan runoilijan kanssa! Miltä itsestä samassa asemassa tuntuisi? Toinen asia on sitten, että Jukka Kemppinen toimi Heikki Haavikon lakimiehenä, kun Haavikko-nimistä miestä moitiskeltiin. Ilmeisesti ei toimi enää. Hyvä niin. Nämä ovat hyvin vaikeita asioita, niin kuin eräskin historioitsija tapaa sanoa.

Arvosteluissa on kiitelty kirjan kuvausta vanhusten hoidosta. Kirjan kuvauksen mukaan Suomi on kehitysmaa. Vanhuksia ja sairaita siirrellään sairaalasta toiseen, heidät jätetään oman onnensa nojaan, kukaan ei välitä. Hoitohenkilökunta ”ei edes katso potilasta vaan tietokoneruutua.” Yksityissairaalat eivät ole mitään paremman väen paremman palvelun hoitokoteja, vaan niistä kotiutetaan, vaikka potilas olisi kuolemassa, jos häneltä ei päästä laskuttamaan toimenpidemaksuja. Yksityissairaalat eivät siis ole mitään makailupaikkoja, lepokoteja.

Mauno Saaren kirja Haavikko-niminen mies on raportti ihmisestä, hänen elämästään ja etenkin kuolemastaan. Loppuun jää vain leski, Ritva Haavikko, joka ei ala riidellä Heikki Haavikon kanssa. Ja puut. Niitä kirjailija Paavo Haavikko rakasti kuin kolmea naistaan. ”Puut jäävät tänne, kun minä lähden. Ne eivät katso minun jälkeeni. Surumieli, voimattomuus.”

Yksi kommentti artikkeliin “Haavikko, kaikki heidän virheensä

  1. Yhdentoista vuoden jälkeen, 2021

    Hieno arvostelu, Haavikkoa luonnehditaan etäältä, mutta osuvasti. Herraa ei ihailla, mutta ansiot todetaan oikeasuhtaisesti.

    Haavikon diagnoosi, joka Saaren kirjassa annetaan, jää mainitsematta. Se selittää paljon runoilijan kohtuuttomasta ja dramatisoidusta raivosta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *