Haja-ajatuksia hajanaisesta unionista

Hajoaako Unioni? Kirjoituksia EU:n kohtalonkysymyksistä on artikkelikokoelma, jossa tutkijat, poliitikot ja eri alojen asiantuntijat kirjoittavat siitä, mikä unionissa mättää ja mitä sille pitäisi tehdä. Kirja käsittelee unionin eri aspekteja talouspolitiikasta tasa-arvopolitiikkaan ja vapaasta liikkuvuudesta ympäristöpolitiikkaan. Ongelmiin tarjotut ratkaisut ovat usein ristiriidassa keskenään.

Kajanoja, Jouko; Yrjö-Koskinen, Eero (toim.): Hajoaako unioni? Kirjoituksia EU:n kohtalonkysymyksistä. Into, 2016. 223 sivua. ISBN 978-952-264-721-4.

Kirjaa on vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä artikkelit ovat hyvin erilaisia, vaihdellen filosofisista pohdiskeluista käytännön politiikkaneuvoihin. Kaikki kirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä, että unionissa on jotakin vialla, mutta keinot ongelmien ratkaisuun ovat usein jopa päinvastaisia. Toiset ehdottavat ratkaisuksi EU:n yhtenäistä ääntä ja toiset taas nimenomaan sisäisten ristiriitaisuuksien esiintuomista. Toisten mielestä unionin talouspolitiikasta pitäisi järjestää kansanäänestys, kun taas toisten mielestä EU-sääntöjen pitäisi olla jäsenvaltioita sitovampia.

Johdantoa lukuun ottamatta artikkeleita ei kirjassa käsitellä yhdessä eikä niissä viitata toisiinsa. Vaikka artikkelit ovat sellaisenaan hyviä kurkistusikkunoita unionin problematiikkoihin, niistä ei muodostu kokonaiskuvaa. Ennemminkin lukijalle jää ajatus, että miten ihmeessä unionissa pystytään yhteisesti sopimaan päämääristä ja keinoista, kun yksi kirjakin tarjoaa näin monta vastakkaista vaihtoehtoa.

image

Pidän kuitenkin myönteisenä sitä, että unionista julkaistaan suomeksi helposti lähestyttäviä kirjoja. Artikkelit ovat helppolukuisia ja niistä voi valita itseään kiinnostavimmat, joten toivottavasti kirja saa lukijansa pohtimaan unionia edes joltakin kantilta. Tiettyihin unionin lohkoihin keskittyvät artikkelit ovat informatiivisempia, kun taas yleisesti unionin tilaa käsittelevät ovat pohdiskelevampia.

Kirjan ensimmäinen, Markku Kuisman artikkeli käsittelee kartelleja, suurvaltakilpailua ja valtioetuja unionissa, ja artikkelin mukaan EU:n pitäisi satsata enemmän nuoriin ja nuorten liikkumiseen ja vähemmän EU-tason taloussääntelyyn. Hänen mukaansa eurooppalaista yhtenäisyyttä ja identiteettiä voidaan rakentaa juuri nuorten kautta. Seuraavat kirjoittajat kyseenalaistavat näkemyksen siitä, että pitäisi olla yhtenäinen eurooppalainen identiteetti. Heikki Mikkeli korostaa historiallisesta näkökulmasta käsin, että yhtenäisyyttä enemmän on korostettava moninaisuutta ja erilaisuutta. Henri Vogt on samoilla linjoilla todetessaan, että sisäisten ristiriitojen korostaminen voi vähentää jakolinjojen merkitystä.

Tiettyyn politiikkalohkoon keskittyvät luvut aloittaa Johanna Kantola, joka käsittelee sukupuolten tasa-arvoa unionissa. Hän kritisoi unionia siitä, että sukupuolten tasa-arvoa ei ole pyritty vahvistamaan riittävän sitovilla keinoilla, ja tasa-arvokysymykset jäävät usein talouspolitiikan varjoon. Ismo Söderling taas tarkastelee unionin muuttoliikepolitiikkaa, jossa painottuu EU-työntekijöiden suosiminen ja kolmansista maista tulevan maahanmuuton rajoittaminen. Toisaalta muuttoliike pakottaa unionin tekemään yhteisiä päätöksiä, mutta toisaalta jäsenvaltiot haluavat itse päättää maahanmuuttajistaan, mikä nähtiin myös brexit-äänestyksessä. Timo Mäkelä tarkastelee unionia ympäristöpolitiikan näkökulmasta, ja pohtii myös, aiheuttaako Britannian ero tiivistyvää vai eriytyvää ympäristöpolitiikkaa. Tämä onkin kirjan läpitunkeva teema: kukaan ei oikein tunnu tietävän, mihin unioni todella on menossa.

Kansanäänestys fiskaalisesta unionista

Heikki Patomäki tarjoaa kuitenkin selkeän ratkaisuvaihtoehdon yhteen unionin kriisiin. Hänen mukaansa EMU-maissa tulisi järjestää kansanäänestys siitä, haluavatko kansalaiset fiskaalisen ja demokraattisen unionin, nykyisenkaltaisen talouskuriunionin vai eron eurosta. Hän toteaa, että kannan pohtimiseen ja valistukseen tulisi varata riittävä aika, mutta populismin aikakaudella voi olla, että kansalaiset lähtisivät helposti helpoimmalta vaikuttavan euroeron puoleen. Britannian EU-kansanäänestys osoitti, että huolimatta pitkän aikavälin kampanjoinnista moni äänestäjä teki päätöksen tuntematta kunnolla sen seurauksia. Vaikka kansanäänestykset lisäävät politiikan legitimiteettiä, ne voivat johtaa tunneperustaiseen politiikkaan, jossa kahtiajaot voimistuvat.

image

Kuva: Euroveistos Frankfurtissa, Eric Chan. Wikimdia Commons.

Kirjan viimeisen luvun on kirjoittanut europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen. Hän tarkastelee laajasti EU:n eri ongelmia ja toimenpiteitä, joita unionin olisi tehtävä. Timo Mäkelän ja Sirpa Pietikäisen artikkelit ovat kirjassa ainoita, joissa ei ole tieteellisiä viitteitä ja jotka vaikuttavat perustuvan enemmän omaan kokemukseen. Mäkelä tarkastele ympäristöpolitiikkaa virkamiesnäkökulmasta ja peräänkuuluttaa selkeyttä Suomen linjoihin. Pietikäinen taas vie poliitikkona eteenpäin tärkeinä kokemiaan tavoitteita, kuten paljon julkisuudessa ollutta puolustusyhteistyön tiivistämistä. Hänen mukaansa esimerkiksi Suomea kohtaavaan uhkaan vastaaminen pitäisi EU:ssa olla automaatio sen sijaan, että jokaista maata konsultoitaisiin erikseen.

Yhdistävätkö uhkakuvat?

image

Kirja kuvastaa hyvin unionin epävarmaa tilannetta, jota ovat entisestään horjuttaneet Britannian kansanäänestys ja Yhdysvaltain presidentinvaalit. Kukaan ei tiedä, mitä Britannian EU-ero tulee tarkoittamaan tai millaisiksi EU:n ja Yhdysvaltain suhteet muodostuvat Trumpin aikakaudella. Molemmat tapaukset näyttävät ainakin vahvistaneen kiinnostusta Euroopan unionin puolustusyhteistyön vahvistamiseen, jota kirjassa ei juuri Pietikäisen muutamaa sivua enemmän käsitellä. Sen sijaan esimerkiksi Henri Vogtin mukaan EU:n ei nimenomaan katsota tarvitsevan sotilaallista voimaa vaan äänien moninaisuutta (s. 77).

Ehkäpä yhteiset uhkakuvat ovatkin ne tekijät, jotka lopulta yhdistävät Eurooppaa? Kun puolustusyhteistyötä vastustava Britannia poistuu unionista ja Euroopan puolustamiseen vastahakoisesti suhtautuva Trump on vallassa, ehkäpä EU pyrkiikin luomaan todellisen deutschilaisen  turvallisuusyhteisön, jossa unioni vastaa myös omasta turvallisuudestaan. Kuten Sirpa Pietikäinen totesi, EU-mailla olisi yhdessä maailman toiseksi suurin armeija (s. 209).

Vaikka unioni voisi kokonaisuudessaan hyötyä lisääntyvästä yhteistyöstä monella alalla, tarkoittaako se, että integraatiota tulisi väistämättä syventää? Usein EU:sta puhuttaessa käytetään polkupyörävertausta: jos ei koko ajan kulje eteenpäin, kaatuu. Tuntuu, että yhteistyön syventäminen on itseisarvo, eikä tarpeeksi paljon pohdita sitä, mitä laajempi vaikutuksia integraatiolla on. Nykyisin useilla aloilla integraatio etenee niin sanotun halukkaiden koalition välityksellä, jossa tietyt maat syventävät yhteistyötään toisten jäädessä ulkopuolelle. Tällaiset ratkaisut lisäävät unionin joustavuutta, mutta voivat toisaalta syventää jakolinjoja, joita Henri Vogt artikkelissaan käsittele. Nähtäväksi jää, miten unioni päätyy tasapainottelemaan Trumpin ja Putinin yhteistyöpolitiikan välissä.

image

Kaiken kaikkiaan voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille omasta tulevaisuudestaan kiinnostuneille. Kirjan eri näkemysten hajanaisuus on myönteistä siinä mielessä, että kirjassa ei pyritä ajamaan tietynlaista näkemystä unionin toivotusta tulevaisuudesta. Kirjasta löytää varmasti tukea hyvinkin erilaisille katsantokannoille, ja se toisaalta pakottaakin katsomaan asioita eri näkökulmasta. EU-tutkijalle kirja on kiinnostava visioiden joukko, jossa eri alojen ihmiset ovat pohtineet asioita hyvin monenlaisista näkökulmista. Historian ja politiikan tutkijoiden lisäksi kirjoittajakunta sisältää asiantuntijoita muuttoliikkeessä, ympäristöpolitiikassa ja politiikan arkipäivässä.

Helppo syntipukki

Nykypäivän politiikkaa käsittelevien kirjojen suurin ongelma on nopea vanhentuvuus. Siinä missä kirjassa vielä jossain määrin ehdittiin huomioimaan Britannian kansanäänestys, laittavat Yhdysvaltain presidentinvaali monet asiat eri valoon. Jos maailman voimakkaimman valtion politiikassa on siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan, mitä Euroopassa tapahtuu? Onko enää mitään mieltä pohtia sitä, mikä on totta tai mitä asioista seuraa, kun menestyksekkäämpää on vedota siihen, mikä uppoaa yleisöön.

Euroopan unioni on helppo syntipukki uhkakuvien aikakaudella, ja syntipukin löytäminen tuntuu lohdulliselta. Ismo Söderling totesi artikkelissaan, että media vaikuttaa olevan pääsyy maahanmuuttoasenteiden koventumiseen, ja Britannian lehdistön EU-vastaisuus on tunnettu tosiasia. Onkin tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, millaisena EU näyttäytyy julkisessa keskustelussa, mutta ainakin tämän kirjan sivuilla saavat erilaiset näkemykset yhtäläisesti tilaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *