Hajanainen kokoomus?

Kokoomuslaisten poliitikkojen pamfleteilla ja muisteloilla on pitkät perinteet, eikä Tuomo Yli-Huttula ole ensimmäinen saati tunnetuin entinen puolueaktiivi, joka on yrittänyt kuvailla lähimenneisyyden puoluepolitiikkaa. Vaikka hän on ollut aikansa kokoomuksen sisäpiiriläisiä, hänellä ei näytä olevan enempää poliittista kunnianhimoa, eikä tarvetta selitellä omia tekemisiään. Hän ei myöskään tuo julki selkeää ideologista agendaa, joten kirjaa voi pitää objektiivisena yrityksenä ymmärtää puolueen sisäistä elämää. Tällaisten kirjojen motiivina on aina myös inhimillinen halu juoruilla, mikä ei suinkaan ole pahaksi ainaisen salailun ja korrektien julkisivujen tylsistyttämän lukijakunnan mielenkiinnon herättäjänä.

Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue. Otava, 2006. 368 sivua. ISBN 951-1-20587-0.

Kokoomuslaisten poliitikkojen pamfleteilla ja muisteloilla on pitkät perinteet, eikä Tuomo Yli-Huttula ole ensimmäinen saati tunnetuin entinen puolueaktiivi, joka on yrittänyt kuvailla lähimenneisyyden puoluepolitiikkaa. Vaikka hän on ollut aikansa kokoomuksen sisäpiiriläisiä, hänellä ei näytä olevan enempää poliittista kunnianhimoa, eikä tarvetta selitellä omia tekemisiään. Hän ei myöskään tuo julki selkeää ideologista agendaa, joten kirjaa voi pitää objektiivisena yrityksenä ymmärtää puolueen sisäistä elämää. Tällaisten kirjojen motiivina on aina myös inhimillinen halu juoruilla, mikä ei suinkaan ole pahaksi ainaisen salailun ja korrektien julkisivujen tylsistyttämän lukijakunnan mielenkiinnon herättäjänä.

Nimestään huolimatta kokoomus ei ole yhtenäinen, niin kuin ei mikään vanhoista puolueistamme. Linjaerojen ja henkilökohtaisten ristiriitojen analysoiminen edellyttää kuitenkin riittävän pitkää perspektiiviä ja taustojen tasapuolista tuntemusta. Yli-Huttula tuntee rajoitteensa ja keskittyy kuvailemaan lähimenneisyyttä, joten kyse ei ole historiantutkimuksesta.

Yli-Huttula aloittaa selostamalla, kuinka Harri Holkeri ylläpiti vuonna 1999 toiveita kolmannesta presidenttiehdokkuudestaan sen sijaan, että olisi yksiselitteisesti kieltäytynyt tai vaikkapa rohkaissut puoluetta porvarillisen yhteisehdokkaan Elisabeth Rehnin taakse. Kun Holkeria pelänneet kokoomuslaiset päätyivät asettamaan Riitta Uosukaisen ehdokkaakseen, oliko se heille torjuntavoitto Holkerista vai oliko Holkeri kenties sittenkin hyvillään sitä, että onnistui sabotoimaan Rehnin strategian? Holkeri osoitti jo puheenjohtaja-aikoinaan taktikon kykynsä painostamalla kokoomuksen enemmistön ensin poikkeuslain ja pari vuotta myöhemmin Urho Kekkosen viimeisenkin uudelleenvalinnan taakse, joten osoittaisi melkoista vanhuudenheikkoutta, mikäli hän olisi nyt arvioinut tyystin väärin puolueensa tunnelmat. Joka tapauksessa Uosukaisen ehdokkuus heikensi Rehniä ratkaisevasti ja hajotti porvarilliset äänet ensimmäisellä kierroksella. Toisin kuin useimmat kokoomuslaiset, Holkerin vaimo ja tytär sekä eräät muut Holkerin tukijat asettuivat toisella kierroksella Tarja Halosen tueksi (s. 57-58). Suomi sai Holkerin ansiosta historiansa vasemmistolaisimman presidenttinsä, mikä ei voinut olla traumatisoimatta koko porvarillista kenttää. Lieveilmiöihin voidaan lukea lupaavimman nuoren kokoomuslaisen Kirsi Pihan poliittinen itsemurha, joka heikensi puolueen oikeistosiiven johtajan Benin Zyskowiczin asemaa.

Tästä olisi ollut luontevaa jatkaa Holkerin motiivien tai kokoomuksen oikeistosiiven strategian analysoimiseen, mutta sen sijaan Yli-Huttula poukkoilee aiheesta toiseen usean polveilevan takauman kautta. Kirjan suurin rakenteellinen heikkous onkin selkeän kronologisen esityksen hylkääminen. Paikoitellen teksti etenee preesensissä ja vaikuttaa päiväkirjanomaiselta.

Sisällöllinen heikkous puolestaan on Yli-Huttulan taustasta johtuva puutteellinen kyky eläytyä kokoomuksen oikeistosiiven ajatusmaailmaan. Kiitoksen ansaitsee, ettei hän kiistä, mutta ei myöskään häiritsevästi korosta sympatioitaan puolueen vasemmistosiipeen. Hän olisi kuitenkin voinut käsitellä enemmänkin niitä vaikutuksia, joita oli edellisen vaalivuoden 1994 poliittisella kuohunnalla: Pihan roolilla Raimo Ilaskiven presidenttikampanjassa, Rehnin menestyksellä, nuorsuomalaisen liikkeen esittämällä haasteella ja Pertti Salolaisen yllättävällä erolla kokoomuksen puheenjohtajan tehtävistä. Myös lähdeviitteiden puuttuminen ja joidenkin lähteiden nimettömyys estävät arvioimasta, missä määrin kirjoittaja on haastatellut kaikkia osapuolia.

Yli-Huttula hakee selityksiä erityisesti Ville Itälän heikkoon imagoon puheenjohtajana ja viittaa tämän edeltäjän Sauli Niinistön pysyttelemiseen valtiovarainministerinä (s. 163-168). Mutta oliko sisäministerin virka todella niin vaatimaton, ettei Itälä olisi voinut siinä profiloitua kokoomuksen jäsenkuntaa tyydyttävällä tavalla? Kokoomuslaisethan ovat aina arvostaneet poliisin työtä ja sisäministeriön alainen ulkomaalaispolitiikka sekä syksyllä 2001 ajankohtaisemmaksi tullut terrorismin torjunta olisivat tarjonneet runsaasti tilaisuuksia tarmokkaaseen esiintymiseen. Monissa maissa sisäministeri on hallituksen voimamiehiä, eivätkä sisäministeriön tarpeet useinkaan ole edes ristiriidassa valtiontalouden säntillisen hoidon kanssa. Miksi siis Itälän pakkomielteenä oli päästä Niinistön paikalle valtiovarainministeriksi?

Lukijan on helppo ymmärtää, että Itälä koettiin epäonnistujaksi. Sen sijaan lisäselitystä olisi kaivannut kirjan toteamus (s. 246), jonka mukaan vuoden 2004 puoluekokouksen puheenjohtajavaalin ensimmäisen kierroksen tulos enteili Jyrki Kataisen voittoa Ilkka Kanervasta tai miten Varsinais-Suomen piiri muka oli Kanervan takana, vaikka sen nimekkäimmät edustajat – Niinistö, Itälä sekä entiset puoluesihteerit Pekka Kivelä ja Maija Perho – kampanjoivat Kataisen hyväksi (s. 234 ja 248).

Kokoomuksen vasemmistosiiven linnoitus Varsinais-Suomi olisi ansainnut tällaisessa kirjassa enemmänkin huomiota. Sehän on johtanut puoluetta käytännössä jo kokonaisen sukupolven, Juha Vikatmaan ajoista alkaen. Vikatmaa mainitaan kuitenkin vasta kirjan loppuosan takaumassa (s. 262-263). Yhden piirijärjestön hämmästyttävää suvereenisuutta osoittaa sekin, että vuoden 2004 puheenjohtajavaalissa Varsinais-Suomella oli tarjota kaksi kilpailevaa puheenjohtajaehdokasta.

Vaikka kommunismin romahdus maailmalla toteutti oikeiston toiveet ja rohkeimmatkin ennustukset, se ei sittenkään vahvistanut oikeistoa Suomen sisäpolitiikassa, eikä edes kokoomuksen sisällä. Vieraillessaan veljespuolueensa republikaanien kokouksessa kokoomuksen johtaja julistaa Suomen lehdille olevansa oikeastaan amerikalaisittain vasemmistolainen (demokraatti). Tämä paradoksi jää kaipaamaan selitystä, jota Yli-Huttula ei tarjoa.

Yli-Huttulan kirja ei yksinään riitä avaamaan ulkopuoliselle kokoomuslaisten sielunelämää, mutta sitä saattavat tasapainottaa ja täydentää äskettäin julkaistu väitöskirja Tuure Junnilasta, Zyskowiczin muistelmat ja muut aihetta eri näkökulmista tarkastelevat teokset.

Mielenkiintoisin Yli-Huttulan ennusteista on Jorma Ollilan presidenttiehdokkuus vuonna 2012 (s. 287 ja 356). Salaliittoteoreetikot voisivat keksiä tästä jopa kirjalle motiivin – kirjahan ehdottaa Ollilaa lääkkeeksi kokoomuksen ja koko porvarillisen kentän hajaannukselle.

Tyylillisesti "Puolivallaton puolue" on sujuvaa luettavaa. Aakkosellinen henkilöhakemisto on tässä tapauksessa turhaa ylellisyyttä, mutta haittaa siitä ei tietenkään koskaan ole.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *