Kyseinen kirjahanke käynnistyi keväällä 2006, mutta se lienee kokenut jonkinasteisen kolauksen 25.11.2006, jolloin Ilta-Sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaan Viipurissa ei kadonnut virallisen sotahistorian mainitsemaa 419 miestä, vaan 74 sotilasta. Nyt Jarmo Niemisen artikkelissa 20. Prikaatin (Pr) kaatuneet ja kadonneet käydään mahdollisimman tyhjentävästi läpi.

Virhe 20. Pr:n kadonneista on ikävän tyypillinen esimerkki suomalaisesta sotahistorian kirjoittamisesta huonoimmillaan. 11-osainen “yleisesitys” Suomen sota 1941-1945 on syntynyt, kun kukin kirjoittaja on keskittynyt omaan aiheeseensa ja kokonaisuuden valvonta on jäänyt puutteelliseksi. Luku 419 on puolestaan tyypillistä sotahistorian lähteiden käyttöä, vaikka se on myös lähteiden käyttöä pahimmillaan. Kun “virallisessa” paperissa lukee 419, määrä ei voi olla 418 tai 420. Lähteen ilmoitus tietojen epätäsmällisyydestä on puolestaan sivuutettu.

On peräti valitettavaa, että kirja Viipuri 1944 toistaa yhä edelleen näitä sotahistorian tyypillisimpiä huonoja ominaisuuksia, artikkelien muodostaman kokonaisuuden hajanaisuutta ja lähdekritiikin puuttumista monista paikoista.

Hajanaisuutta

Kirjan artikkeleista kaksi parasta on heti kirjan alussa. Silvo Hietanen käsittelee alle 20 sivussa ihailtavan tiiviisti ja tasapainoisesti Viipurin historiaa 700 vuoden ajalta, mutta pystyy siltikin noin puolet artikkelistaan kohdistamaan itsenäisyyden aikaan.

Juhani Porvalin kirjoitus linnoitusjoukoista on ammattisotilaan tekemäksi sujuvaa ja letkeää tekstiä, jota ei ole turhalla jäykkyydellä pilattu. Vielä nykyäänkin näyttää olevan kovin harvinaista, että ammattisotilas pystyy suhtautumaan Mannerheimiin Porvalin tavoin vain yhtenä ihmisenä muitten historian toimijoitten joukossa.

Kirjan artikkeleiden kirjoittajakuntaa johdanto kuvailee joukoksi “aihealueidensa johtavia asiantuntijoita”. Pääosin kysymys ei ole turhasta kehusta, sillä sotahistorian tuntijalle useimmat 15 kirjoittajasta ovat entuudestaan tuttuja ja aihealueenkin arvaa edes artikkelia näkemättä!

Kirjan toimittajille on vain käynyt niin, että johtavien asiantuntijoiden ohjaaminen on monin paikoin pahasti epäonnistunut.

Paristakymmenestä artikkelista suuri osa lähtee liikkeelle viimeistään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisesta 9.-10.6.1944 – ellei vieläkin kauempaa. Kovin monessa artikkelissa kuvataan vetäytymisvaihetta Viipuriin siten, että teksti vilisee paikannimiä, joita kirjan moninaisista kartoista ei löydy. Kartat kuvaavat Viipuria ja sen ympäristöä, vaikka suuri osa tekstistä kuvaa vetäytymistä Viipuriin kymmenen päivän aikana.

Keijo Suomisen artikkeli Huollon järjestelyt on paljolti kuvaus IV Armeijakunnan (AK) huollosta. Kun 20. Pr:n huolto on esitelty joukkueiden tarkkuudella (vahvuus enintään joitain kymmeniä miehiä), herää kysymys, olisiko prikaatin koko organisaatio pitänyt käsitellä tarkemmin. Pataljoonien ja patteristojen organisaatio oletetaan tunnetuksi. Aihe olisi kuitenkin ollut huollon joukkueita tärkeämpi siinä mielessä, että esimerkiksi pataljoonien kenttävahvuuskin oli noin 800 miestä.

Suominen moittii 20. Pr:n huollon toimintaa. Tämä on hiukan erikoista, koska prikaatia oli alun perin suunniteltu reserviin, ei etulinjaan. Suominen myös arvostelee sitä, että prikaatin johto oli “hyväksynyt prikaatin lähdön Syväriltä Kannakselle ilman määrävahvuisia ampumatarvikkeita”. Toisaalla kirjassa sanotaan, että prikaatin miehet luovuttivat hyvinkin vastentahtoisesti patruunoitaan, mutta takana oli tietenkin 20. Pr:n yläpuolelta tullut käsky. Kuten tunnettua, IV AK ei pystynyt huolehtimaan prikaatin ammustäydennyksestä.

Erittäin mielenkiintoinen ja puhutteleva on kuvaus prikaatin lääkintähuollosta. 20 miestä kieltäytyi lähtemästä Viipuriin evakuoimaan haavoittuneita. Tämä asettaa outoon valoon suomalaisten hellimän fraasin, ettei kaveria jätetä.

Jukka Kekkosen artikkeli kahden prikaatin upseerin oikeudenkäynneistä sodan jälkeen koskettelee lähinnä poliittisen oikeudenkäynnin käsitettä. Artikkelin lopussa on mainittu Jukka Kemppisen aihetta käsittelevä kirjoitus, joka olisi kirjaan paremmin sopinutkin. Voi kysyä, miksi Kemppiseen viittaamisen asemesta ei julkaistu koko Kemppisen artikkelia?

Ilmasotaa perusteellisesti tunteva Hannu Valtonen on kirjoittanut esseen Suomen ilmavoimista ja Lento-osasto Kuhlmeystä. Esseessä pohditaan esimerkiksi pommikoneiden matkanopeuksia. Kahdeksan sivun johdattelun jälkeen alaluku Ilmasotaa Viipurissa 20.6.1944 on parin sivun mittainen, mitä seuraa parisivuinen yhteenveto, jossa taasen päästään yleisiin ilmasodan teemoihin.

Puuttuva lähdekritiikki

Edellä mainitussa Valtosen artikkelissa kirjoitetaan: 20.6. “pudotetuiksi ilmoitettiin näin ollen Viipurin suunnalla enimmillään 58 konetta näiden ilmoitusten mukaan”. Seuraavassa sinänsä paljon mielenkiintoisemmassa Carl-Fredrik Geustin artikkelissa ilmoitetaan Neuvostoliiton menettäneen 9.6.-17.7.1944 suomalais-saksalaisten hävittäjien alas ampumina 142 konetta Kannaksen ja Suomenlahden pohjoisrannikon suunnilla. Siis toisaalta 142 konetta Neuvostoliiton mukaan koko sotatoimialueella vajaan 40 päivän aikana, ja toisaalta suomalais-saksalaisten tietojen mukaan “enimmillään” 58 konetta Viipurin suunnalla yhdessä päivässä.

Onko näiden kahden tiedon välillä mitään ristiriitaa? Kirjan mukaan ilmeisesti ei ole, koska asiaa ei ole mitenkään kommentoitu. Mitä mahtaa käytännössä tarkoittaa “enimmillään, ilmoitusten mukaan”?

Erkki Käkelän artikkelissa Panssariaselaji on kuvaus Ruben Laguksen toiminnasta 18.6. klo 2.15 aamuyöllä. Aamuyöstä Lagus olisi perin juurin haukkunut 20. Pr:n. Lagus olisi selostanut, että prikaati oli tottunut toiminaan peitteisessä maastossa, koulutus ei ollut kehuttava, yhtymä oli selvinnyt työpalvelusta, mutta sillä ei ollut taisteluarvoa, ei kokemusta panssarintorjunnasta eikä homogeenisyyttä.

Kuvauksessa on monia epäuskottavia piirteitä. Miksi Lagus olisi aamuyöllä pitänyt pitkän esitelmän 20. Pr:stä? Kuka sen noin tarkasti muistaisi? Miten Lagus olisi ollut noin tarkasti perillä toisen yhtymän asioista ja ennen kaikkea: miten lojaalia oli ennen taistelua manata erillisyksiköiden päälliköillekin (organisaatiossa varsin alhaalla), että alkava taistelu päättyisi häviöön.

Uutta, mutta epävarmaa tietoa

Kirjan uusi anti liittyy toiseen toimittajaan, erikoissairaanhoitaja Eeva Tammeen, jota ei voi laskea mukaan “aihealueensa johtaviin asiantuntijoihin”.

Tammella on kaksi lähdettä. Toinen on A. F. Airon mm. eräällä rotaryklubilla sodan jälkeen esittämät ajatukset siitä, että Viipuria ei ollut tarkoituskaan puolustaa. Toinen lähde on Erkki Laatikainen, joka 15-vuotiaana oli kotonaan kuullut isänsä Taavetti Laatikaisen yleisesikunnan johdon kanssa käymän keskustelun, jossa olisi esitetty vastaava ajatus Viipurin vapaaehtoisesta luovuttamisesta.

Molempiin Eeva Tammen esittämiin ajatuksiin on jo suhtauduttu ja on edelleenkin suhtauduttava varauksella. Ensinnäkin osoittautuu valitettavaksi, että Airo aikoinaan pidättäytyi muistelmien kirjoittamisesta, jollaista hän piti turhana selittelynä. Olisi kuitenkin ollut parempi, jos Airo olisi asian esittänyt suoraan omalla nimellään kuin levittänyt rotaryveljiensä keskuuteen ajatusta, joka tulee julki vasta kauan Airon kuoleman jälkeen. Kaiken lisäksi ko. näkemystä voi pitää kaikkein suurimman luokan selittelynä. Kun Viipurin puolustus epäonnistui, on miellyttävää uskollisen kuulijakunnan keskellä antaa epämääräisesti ymmärtää, ettei epäonnistuneen tehtävän ollut tarkoituskaan menestyä.

Mitä tulee Erkki Laatikaiseen, hänen asemansa “kirjoittajaryhmän ulkojäsenenä” (ilmaisu johdannosta) on kiusallinen. Merkittävä tekijä Kannaksen tapahtumissa kesällä 1944 oli IV AK:n komentajan Taavetti Laatikaisen persoona. Siihen liittyy todistettavasti sekä flegmaattisuutta että ainakin ajoittaista kohtuutonta alkoholinkäyttöä, joista kirjassa vaietaan. Sen sijaan moitiskellaan IV AK:n esikunnan hitautta. On itsestään selvää, että Taavetti Laatikaisella oli ratkaiseva vastuu esikuntansa asenteista.

Jokainen voi tietenkin arvioida sellaisen tarinan uskottavuutta, että 15-vuotias poika Erkki Laatikainen olisi kuunnellut Suomen korkeimpien upseereitten (pois lukien Mannerheim) neuvottelun Suomen toiseksi suurimman kaupungin puolustuksesta. Jos näin on käynyt, turvajärjestelyissä on ollut pikkaisen toivomisen varaa.

Kaiken lisäksi Suomen ilmeisesti johtava Viipuri-julkaisu, nimittäin Ilta-Sanomat, on 22.11.2007 esittänyt Erkki Laatikaisen muistikuvien tulleen eri yhteyksissä kerrotuiksi hyvinkin erilaisin ilmaisuin. Erkki Laatikainen ei itse halunnut lehdelle kommentoida asiaa.

Synteesi

Kirja Viipuri 1944 kuvaa seikkaperäisesti asioita, joita kirjoittajat pitävät syinä 20. Pr:n epäonnistumiseen. Syyt eivät kuitenkaan mitenkään selitä sitä, miksi juuri 20. Pr epäonnistui niin totaalisesti. Kun sanotaan yhtymän olleen vailla tuoretta taistelukokemusta ja sen tulleen Viipuriin viime hetkellä ja sekavissa oloissa, asialla on kääntöpuolensa. Koska prikaati tuli rintaman takaa, se oli levännyt. Kaikki toiminta Kannaksella oli tuohon aikaan sekavaa. Vaikka 20. Pr tuli paikalle viime tipassa, se oli kuitenkin veres yhtymä tilanteessa, jossa parikin divisioonaa oli lähestulkoon lyöty hajalle, ja kaikki yhtymät olivat kärsineet suuria tappioita. Esimerkiksi viestiyhteydet katkeilivat aina Neuvostoliiton suurhyökkäyksen edessä. 20. Pr:n viestiyhteydet eivät olleet poikkeus vaan sääntö. Ainoa erityispiirre prikaatissa oli ammusten nopea loppuminen yhtä hyvin kivääreiltä, kranaatinheittimiltä kuin keveältä ja raskaalta patteristoltakin. Tämä lienee ollut 1944 poikkeuksellista. Lisäksi tykistöä oli alun perinkin vähän.
Kirjassa on myös seikkaperäisesti kuvattu Viipurin puolustajien vaikeata asemaa keskeneräisissä linnoitteissa ja vesistö selän takana. Tämäkään tekijä ei kuitenkaan paljoa selitä. Enemmän tai vähemmän linnoitetut asemat murtuivat kesällä 1944 ja toisaalta hyökkäys pysäytettiin siellä, missä linnoitteita ei ollut. Adolf Ehrnroothin komentama rykmentti taisteli päättäväisesti Vuosalmella vesistö selkänsä takana siitäkin huolimatta, että Ehrnrooth on myöhemmin pitänyt asemaa huonosti valittuna.

Kontrafaktisuutta

Kirjan mielenkiintoisimpiin osiin kuuluu Erkki Käkelän artikkeli pioneeritoiminnasta. Yhdeksäntoista Viipurissa olleen suurimman sillan ja rummun räjäyttäminen oli vaativa tehtävä. Asiaa tuntematon ei ehkä ymmärrä, että vahva terässilta lienee melkein yhtä vaikea hävittää kuin rakentaakin! Siltaan täytyy rakentaa panoskaivot eli panostilat. Räjäytysainetta tarvitaan runsaasti ja laskelmia pitää tehdä. Tarkoitus on saada silta romahtamaan penkereiltä alkaen eikä suinkaan se, että sillan keskeltä räjäytetään parimetrinen osa pois, jolloin sillan korjaaminen on erittäin helppoa.

Viipurin suunnalla toimi neljää pioneeripataljoonaa vastaava voima, mutta koska IV AK viivytteli myös räjäytystöissä ja räjähdysainejakelussa, uhkasi vaara, että osa silloista olisi jäänyt räjäyttämättä ja Neuvostoliitto olisi päässyt Tienhaaran kautta suoraan rantatielle, jota suojaamassa ei 20.6. ollut tietyssä vaiheessa paljon mitään. Tie Haminaan ja Kotkaan Kymijoen rannalle olisi ollut auki.

Siltoihin sisältyy myös se problematiikka, että omien arvioitteni mukaan yli 2 500 miestä joutui poistumaan siltojen kautta 20. Pr:n puolustuksen romahdettua. Jos sillat olisivat olleet jo räjäytetty, kolmen jalkaväkipataljoonan miehet olisivat suurimmaksi osaksi kaatuneet tai jääneet Neuvostoliiton vangeiksi.

Lienee selvää, että taktisessa mielessä Viipurin puolustaminen vesistö selän takana oli kyseenalainen ratkaisu. Tilanne oli aivan toinen kuin talvisodan päättyessä. Myös operatiivisesti Viipuri sijaitsi VKT-linjan päässä, joten maksimaalisen tykistötulen keskittäminen Viipuriin oli periaatteessa vaikeampaa kuin mitä se oli kaartuvan puolustuslinjan pohjassa Ihantalassa heinäkuun alussa. Kuitenkin Viipurinkin puolustusta olisi voinut tukea paljon voimakkaammin tykistöllä, kuten ilmenee artikkeleista Viipurinlahden puolustus ja Kenttätykistö ja kranaatinheittimistö.

Taktiikan ja operaatiotaidon yläpuolella on kuitenkin strategia. Mannerheim katsoi, että Suomen toiseksi suurinta kaupunkia ei voinut strategis-poliittisista syistä luovuttaa ilman taistelua. Kun kaupunki kuitenkin luovutettiin vain lyhyen taistelun jälkeen, puolustajat saatiin vesistön yli taktisesti parempiin asemiin ja sillat voitiin kaikki räjäyttää – mitään vakavaa vahinkoa ei tapahtunut.

Vaikka taistelun lopputulokseen päästiin todennäköisimmin laiminlyöntien ja virhearvioitten yhteisvaikutuksena ilman mitään salaista suunnitelmaa, tulosta voi silti pitää tyydyttävänä. Tuurilla ne isotkin laivat seilaavat.