Jürgen Habermas (s. 1929) tunnetaan ehkä parhaiten ”nuorista” saksalaisista filosofeista, jotka jatkoivat Frankfurtin koulukunnan perinnettä. Habermas on ajattelussaan korostanut erityisesti modernin yhteiskunnan pelisääntöjen perustaa, vapaata keskustelua, avointa julkisuutta. Habermasin ja hänen hengenheimolaistensa ajamaa modernin projektia voidaan pitää 1700-luvun yläluokkaisen Valistuksen porvarillisena, populaarina versiona, jonka tulee kattaa koko yhteiskunta, ei vain eliittiä. Nyt julkaistua Habermasin keskeistä hengentuotetta, Julkisuuden rakennemuutos (Strukturwandel der Öffentlichkeit, 1961), voidaan pitää hänen pääteoksenaan juuri ”modernin valistuksen” näkökulmasta.

Teos on todellinen lukunautinto, ja keskeinen ”syyllinen” tähän on käännöksen toteuttanut Veikko Pietilä. Erityistä kiitosta ansaitsee kääntäjiltä harvoin nähty avartava ja ymmärtämistä helpottava esitys käytetyistä käännös- ja toimitusperiaatteista. Kuten saksaa osaavat tietävät, erityisesti akateeminen saksa on pitkävirkkeistä ja sanajärjestyksestä johtuen joskus vierasmaalaiselle todellista ”rämeikköä” luettavaksi. Pietilä on onnistunut loistavasti toimitustyössään ilman, että sen enempää luettavuus kuin Habermasin asiakaan olisi kärsinyt.

Lukijan kannalta on korvaamattoman positiivista myös se, että teoksessa on käytetty perinteistä, hyvästä historiankirjoituksesta tuttua alaviitejärjestelmää, joka mahdollistaa vaivattoman tutustumisen käytettyihin lähteisiin sekä tekstiin toisaalta Habermasin, toisaalta kääntäjän tekemiin täsmennyksiin ja selvennyksiin. Toisaalta tämä myönteinen rakenne on onnistuttu osin torpedoimaan käyttämällä järjestelmää, jossa teos ilmoitetaan bibliotietoineen ensi kerralla, ja sitten muodossa ”X, emt., ss”. Oikea tapa, tekijä, vuosi ja sivu, ei olisi vienyt yhtään sen enempää tilaa, ja joskus on harmillista etsiä ”emt:a” parinkymmenen sivun verran. Voikin vain ihmetellä, miksi varsinaiseen normaaliin alaviitejärjestelmään ei yleisesti ja kertakaikkisesti siirrytä. Ehkä se on liian mukava ja lukijaystävällinen?

Kokonaisuutta ei suuremmin häiritse pienet kämmit, joita teokseen on jäänyt; kun esimerkiksi latinan ”aktio” on teko ja re-aktio ”vastateko”, niin mikä ihme on ”vastareaktio (s. 49)? Vastavastatoimi? Toisena esimerkkinä otettakoon kirjan alun alaviite, jossa kääntäjä huomauttaa Habermasin alaviitteestä (s.44, alav.43); Habermas on käyttänyt lähteenä ”virheellistä” saksannosta, ja Pietilä esittää alkuteoksen ”oikean” suomennoksen – kun tietysti olisi pitänyt antaa varsinainen alkuteksti ja jättää ratkaisu lukijalle. Käännösongelmista antaa kuvaa myös Pietilän into kääntää termit termeinä suomeksi, siis sana sanalta – periaatteella. Jokaisen kääntäjän perustietoihin kuitenkin kuuluu, ettei kieliä voi kääntää sana sanalta, ja tuloksena onkin herttaisia uudissanoja, kuten ”julkiso” (< julkinen, vrt. yleisö < yleinen). Kuitenkin koko moderni akateeminen into termikikkailuun on periaatteessa turhaa ja haitallista, pitää pyrkiä kääntämään asia. Ristiriita onkin lopulta johtanut sellaisten sanahirviöiden käyttöön kuin ”intelligiibeli” (s.177), joiden kohdalla ei enää tiedä, itkeäkö vai nauraa. Itse teos on innostavaa luettavaa. Habermas aloittaa kuvauksen julkisuuden rakennemuutoksesta esittelemällä keskiajan katolisen Euroopan julkisuusmekanismeja. Vaikka Habermasin kuva feodaalisen Euroopan valtiorakenteesta on täysin epähistoriallinen, ”metsässä”, jos kielikuva sallitaan, on hänen kuvauksensa julkisuuden muodoista ja mekanismeista osunut täysin kohdalleen. Habermas kuvaa Euroopan feodaalijärjestelmää valtiojärjestelmänä, mutta kun aikanaan esim. Burgundin herttua oli Ranskan kuninkaan vasalli, toisaalta Ranskan kuningas eräin paikoin Burgundin herttuan vasalli, missä oli valtio? Keskiajan katolinen Eurooppa olikin tosiasiassa valtio, jossa weberiläistä valtiovaltaa piti hallussaan katolinen kirkko, ja ”valtiot” olivat periaatteessa nozikilaista anarkokapitalismia noudattavia elintarvikealan suuryrityksiä, joissa ristiinomistus johti taloudellisiin eturistiriitoihin, täysin odotetulla tavalla. Nouseva porvaristo toimi alueilla, joita nämä suuryritykset pitivät marginaalisina. Juuri viimemainitussa on Habermasin keskeinen ongelma; hän pitää siirtymistä porvariston leimaamaan yhteiskuntaan perustavaa laatua olevana muutoksena, eikä huomioi, että juuri sama yksityisen ja julkisen rajan siirtymä tapahtui feodaalijärjestelmän syntyessä. syynä virheeseen on nimenomaan väärä historiallinen premissi, feodaalijärjestelmän luonteen väärinymmärrys. Habermas kuvaakin laajasti vallan siirtymistä ”julkisesta” ”yksityiseksi”, ja - osin ilmeisesti puutteellisen myös nykyjärjestelmän tuntemuksen, osin alkuperäisen julkaisuajankohdan vuoksi - tekijältä jää huomaamatta vakiintuneen, ”kypsän” kapitalistisen yhteiskunnan julkisuus, joka näkyy loistavalla tavalla vaikkapa Donald Trumpin naisseikkailujen uutisoinnissa, yhtymäkohdat vakiintuneen, ”kypsän” feodalismin julkisuuteen. Habermasin teoksen julkaiseminen puoltaa paikkaansa monestakin syystä. Ensiksikin Habermas kieltämättä on tärkeä, myös historiafilosofiaan vaikuttanut, tutkija. Modernia historiankirjoitusta ei voine ajatella ilman filosofian luomia lähde- ja analyysikriittisiä perusolettamia. Toiseksi Habermas on julkisuuden rakennemuutosta kuvaavassa tutkimuksessaan antanut merkittävän osan eri mediumeille, lähinnä joukkotiedotusvälineille. Etenkin TV:n ja vielä suuremmassa määrin internetin vallatessa alaa tiedonsiirrossa ja julkisuuden välineenä, teos on historiantutkijalle ”must”. Toisaalta omakohtaista arviota Habermasin tulkinnasta ei voi esittää lukematta teosta, joten suosittelen lämpimästi sitä jokaiselle historiantutkijalle ja historianharrastajalle. Toki on selvää, että 1961 valmistunut tutkimus ei ole voinut käsitellä nettiä, jota ei tuolloin ollut edes olemassa, ja että 1990 kirjoitettu lisäys, jossa Habermas ”ajankohtaistaa” osin teostaan, nyt jo asemansa vakiinnuttaneena kuusikymppisenä, ei nettijulkisuuteen puutu - se olisi vaatinut koko työn uudelleenkirjoittamista. Analyysi antaa kuitenkin selkeän lähtökohdan uuteen ”Julkisuuden rakennemuutos” -analyysiin asiasta innostuneelle, onhan internet tavallaan irrottanut koko vallankäyttöön liittyvän julkisuuden yksilökohtaisista taloudellisista resursseista - ”porvariston” ja ”kapitalistiluokan” tilalle on noussut alueellinen ”luokkajako” -Darfuurissa ei ole nettiä.