HÄMÄRÄN RAJAMAILLA – SUOJELUSKUNTA VUODEN 1918 SODAN JÄLKEEN

Suomen sisällissodan jälkeen vuonna 1918 kansa oli jakautunut kahtia ja suhtautui toisiinsa epäluuloisesti ja kyräillen. Suojeluskunnat olivat sodan päättymisen jälkeen kiireisiä kirjoittaessaan valtiorikosoikeuksille lausuntojaan syytetyistä, avustaessaan poliisiviranomaisia järjestyksenpidossa ja suorittaessaan epäilyttäviksi luokiteltujen kansalaisten valvontaa. Suojeluskuntaa (=sk) ja sen suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ovat viime aikoina tutkineet mm. Ali Pylkkänen ja Kari Selén.

Tikka, Marko: Valkoisen hämärän maa? Suojeluskuntalaiset, virkavalta ja kansa 1918-1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. 260 sivua. ISBN 951-746-803-2.

Suomen sisällissodan jälkeen vuonna 1918 kansa oli jakautunut kahtia ja suhtautui toisiinsa epäluuloisesti ja kyräillen. Suojeluskunnat olivat sodan päättymisen jälkeen kiireisiä kirjoittaessaan valtiorikosoikeuksille lausuntojaan syytetyistä, avustaessaan poliisiviranomaisia järjestyksenpidossa ja suorittaessaan epäilyttäviksi luokiteltujen kansalaisten valvontaa. Suojeluskuntaa (=sk) ja sen suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ovat viime aikoina tutkineet mm. Ali Pylkkänen ja Kari Selén. FT Marko Tikka on kirjassaan ’Valkoisen hämärän maa’ käsitellyt suojeluskuntien, viranomaisten ja paikallisyhteisöjen välisiä suhteita sodan jälkeen vuosina 1918-1921. Hän tarttuu tutkimuksessaan myös suojeluskuntien osuuteen poliittisissa konflikteissa tuona aikakautena. Sisällissodan jälkeistä poliittista väkivaltaa ei aiemmin ole tutkittu tapauskohtaisesti, joten tältä osin tutkimus tulee herättämään varmasti runsaasti keskustelua. Poliittinen väkivalta on ylipäätään niin herkkä tutkimusalue, että epäilemättä joku älähtää tutkimustuloksista, vaikka tutkimuskohteesta on jo runsaasti aikaa. Tämä tutkimus on jatkoa Tikan parin vuoden takaiselle väitöskirjalle, jossa hän tutki kenttäoikeuksia vuonna 1918.

Rakenteeltaan kirja on looginen ja helppolukuinen. Kirja jakautuu kymmeneen lukuun, jotka on otsikoitu nasevasti ja värikkäästi. Alaotsikot paljastavat proosallisemmin lukujen todellisen sisällön. Kukin luku päättyy lyhyeen yhteenvetoon, johon on lukijaystävällisesti koottu keskeisimmät johtopäätökset.

Tikka suhteuttaa kirjassaan suomalaista puolisotilaallista suojeluskuntaorganisaatiota vastaaviin eurooppalaisiin järjestöihin ja osoittaa, ettei ilmiö ollut mitenkään ainutlaatuinen vaan vastaavia organisaatioita syntyi samankaltaisista lähtökohdista myös muualla. Tutkimuskohteen kytkeminen muualle Eurooppaan tuntuu mielekkäältä. Tämän jälkeen hän tarkastelee omissa luvuissaan suojeluskuntaa ja sen eri sidosryhmiä, kuten poliisiviranomaisia, sotaväkeä, valkoista kansaa ja valvonnan alaisena olevaa työväestöä. Edellä mainittuun liittyvät myös suojeluskunnan tehtäviä kuvaavat luvut, joissa käsitellään sk:n suorittamaa poliittista valvontaa ja virka-avun antamista poliisille mm. kieltolain rikkomiseen liittyvissä tapauksissa.

Vankileireiltä vähitellen ehdolliseen vapauteen laskettu punainen kansanosa oli pakotettu peittämään tunteensa säilyttääkseen sosiaaliset mahdollisuutensa jatkaa elämäänsä. Välillä tunteet kuitenkin kuohahtivat. Niitä kuohutti erityisesti se, että punaiset katsoivat ’lahtarikaartin’ edelleen jatkavan toimintaansa. Sodan jälkeen suojeluskunnan tehtäviin kuuluikin lausuntojen kirjoittaminen valtiorikosoikeuksille, punaisten karkulaisten etsiminen, virka-avun antaminen poliisille sekä valvontatyö, johon sitä patisti niin valtiollinen poliisi kuin sisäinen sotilastiedustelukin. Virka-avut olivatkin se osa suojeluskuntien toiminnasta, jotka Tikan mukaan useimmiten aiheuttivat niille kahnauksia muun väestön kanssa. Toisin paikoin suojeluskuntien paikallisosastot tuntuivat olleen niin omapäisiä järjestyksenvalvonnassaan, että heräsi kysymys, kumpi avusti kumpaa: suojeluskunta poliisiviranomaisia vai poliisiviranomaiset suojeluskuntia. Jos vielä suojeluskunnan johto ei pitänyt miehiään kurissa, saattoi tästä pahimmillaan seurata rivimiesten omavaltaista järjestyksenpitoa, jolla pyrittiin tukahduttamaan muut poliittiset aatesuunnat.

Tikka on tutkinut myös suojeluskunnan problemaattista suhdetta lehdistöön. Suojeluskuntien oli vaikea niellä rauhanaikana sallittujen eri poliittisia kantoja olevien lehtien kirjoituksia. Varsin karvaita paloja tuntuivat olevan uutiset, joissa kerrottiin suojeluskunnan jäsenistön ylittäneen valtuutensa tai toimineen suorastaan lainvastaisesti. Näitä uutisia seurasi tavallisesti yliesikunnan taholta tullut selvityspyyntö. Tutkintojen käynnistäjinä toimivat tavallisesti vasemmiston lehdet, harvemmin myös edistyspuolueen ja maalaisliiton äänitorvet. Tikan mukaan noin puolet näistä tutkintaan menneistä tapauksista oli aiheellisia, jolloin joko suojeluskunnan kurinpitolautakunta tai poliisi oli ryhtynyt tutkimaan asiaa.

Suojeluskuntalaisten saamat rangaistukset ovat kiinnostavia. Sk:n kurinpitolautakunnan vuonna 1920 langettamat rangaistukset on esitetty työn lopussa liitetaulukossa, josta käy ilmi, että suojeluskuntalaisia erotettiin eniten siviilirikosten, sk-tehtävien laiminlyönnin ja alkoholinkäytön vuoksi. Mielenkiintoista olisi ollut lukea tarkemmin myös poliisitutkintaan menneiden tapausten lopputuloksista. Kuinka vakavista rikoksista oli kyse ja mitä niistä seurasi?

Tikka toteaa tutkineensa poliittisia konfliktitapauksia sodan jälkeen 1918-1921. Milloin iltamissa syntyneen rähinöinnin taustalla voi sitten sanoa olleen poliittisia syitä ja milloin henkilökohtaisia vanhoja kaunoja? Tekijöiden motiivien määrittely ei varmasti ole aina ollut yksiselitteistä. ”Pinnallisesti katsottuna siviilikonfliktin laukaisivat siis usein pohjimmiltaan poliittiset asetelmat, ja toimintaa ryyditti kostonhalu ja viha. Väkivalta oli näissä tapauksissa poliittista, vaikka konfliktin lopullinen laukaisija ei olisi poliittinen ollutkaan” toteaa Tikka sivulla 176. Tutkija on siis pohtinut asiaa, mutta sitä olisi voinut purkaa lukijalle vieläkin enemmän. Tämä osuus oli nimittäin epäilemättä kirjan mielenkiintoisinta antia ja niinpä siitä olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Tikan käyttämä kieli on värikästä ja miellyttävää lukea. Hän käyttää työssään erittäin paljon konkreettisia esimerkkejä kuvaamassa suojeluskuntalaisten suhteita ympäröivään yhteiskuntaan. Esimerkit sinänsä elävöittävät tekstiä, mutta toisinaan ne vilisevät niin runsaasti nimiä ja yksityiskohtia, että ne tekevät kirjasta muutamin paikoin raskaslukuisen. Kokonaisuudessaan Tikan ’Valkoisen hämärän maa’ on hyvin tehty tutkimus, joka antaa monipuolisen kuvan sisällissodan jälkeisistä suojeluskunnista ja niiden kokemista muutoksista 1920-luvun alussa tuoden merkittävää uutta tietoa myös aikakauden levottomuuksista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *