Hämmentävä kokoelma muinaisesta Kalannista

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kalantia käsittelevä teos on hankala arvosteltava. Kirja on sivumäärältään ja artikkeliensa luvultaan laaja. Se sisältää 18 kirjoittajan 18 artikkelia, jotka muodostavat hyvin epätasapainoisen ja laadultaan vaihtelevan kokonaisuuden. Otsakkeensa mukaisesti kokoelma tarkastelee Kalannin alueen muinaisuutta keskittyen myöhäiseen rautakauteen ja keskiaikaan.

Kaitanen, Veijo; Laukkanen, Esa & Uotila, Kari (toim.): Muinainen Kalanti ja sen naapurit. Talonpojan maailma rautakaudelta keskiajalle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. 455 sivua. ISBN 951-746-289-1.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kalantia käsittelevä teos on hankala arvosteltava. Kirja on sivumäärältään ja artikkeliensa luvultaan laaja. Se sisältää 18 kirjoittajan 18 artikkelia, jotka muodostavat hyvin epätasapainoisen ja laadultaan vaihtelevan kokonaisuuden. Otsakkeensa mukaisesti kokoelma tarkastelee Kalannin alueen muinaisuutta keskittyen myöhäiseen rautakauteen ja keskiaikaan. Tekstit on jaettu kolmeen päälukuun. Niistä kahden ensimmäisen nimet eli "Talonpojan arkinen maailma" ja "Talonpojan myyttinen maailma" kertovat teoksen pääteeman. Tekstejä yhdistäväki sivuteemaksi on myös nostettu kolmannen pääluvun, "Meri väistyy kylämaisemasta", keskiössä oleva kylämaisemassa tapahtuneen muutoksen tarkastelu.

Päälukuja edeltää kirjan laajin, lähes 80 sivun mittainen Unto Salon artikkeli "Onko Kalanti muinaismaakunta". Sen sijoitus ja laajuus osoittavat Kalanti-teoksen olevan eräänlainen jatke Salon aiemmille tutkimuksille. Samalla teksti sulkee kirjan muut artikkelit virittämäänsä tulkinnalliseen verkkoon. Salon raskaussoutuisesti kirjoittaman artikkelin lähtökohta on, että Kalanti oli talonpoikainen muinaismaakunta, minkä mukaisesti hän alueen esihistoriallisia muinaisjäännöksiä, asutushistoriaa ja paikannimistöä tarkastelee. Muinaismaakuntatulkintansa Salo rakentaa antautumatta keskustelemaan vastakkaisten näkemysten kanssa. Tuttuun tapaansa hän yhdistelee arkeologisia ja kielitieteellisiä tulkintoja luodakseen kuvan alueesta, jolle talonpoikainen kyläasutus levittäytyi merovingiajalla ja sen myötä yhteiskunnan organisoituminen alkoi. Kalanti myös kristillistyi muuta Suomea aiemmin 1000-luvulla. Alueen poikkeavuus muuhun Suomeen nähden perustuu Salon mukaan alueen rautakautisen asutuksen voimakkaaseen skandinaavisuuteen, joka kuitenkin merovingiajan myötä suomalaistui.

Historioitsija Jarl Gallénin (HTF 4/1977, 282) mukaan historiallisesti mahdollisen tulkinnan rakentaminen toisen tutkimusalan eli arkeologian mahdollisuuksista sopivimman valitsemalla ja muut unohtamalla ei päästä hyvään lopputulokseen vaan päädytään suohon. Ajatus pätee yhtä hyvin myös kielitieteen ja arkeologian suhteeseen. Siksi en puutu Salon esityksen yksityiskohtiin. Kiinnostavampaa hänen tekstiään lukiessa on tarkastella, miten Salo käsittelee muutosta esihistorian yhteisöissä. Muutosten syyt ovat Salon esityksessä yhteisöön ulkopuolelta tulevia. Ne juontuvat kaupankäynnin taantumista, "kulttuuri-impulsseista" tai mieslaumojen siirtyilystä Pohjanlahden rannalta toiselle. Näiden ulkoisten tekijöidenkö varassa kulttuuri kokonaisuutena toimii ja muuntuu?

Haluaisin sysätä kysymyksen muinaismaakunnan olemassaolosta toissijaiseksi. Muinaismaakunnan ja talonpoikaisuuden käsitteet ilmaantuivat arkeologiaan 1900-luvun alkupuolella voimakkaan nationalistisesti ja paikallispatrioottisesti värittyneinä. Niiden lähtökohdat olisi ajateltava uudelleen. Katse olisikin syytä kohdistaa lähempänä oleviin ongelmiin arkeologisen tiedon luonteesta ja muinaisten yhteisöjen toiminnasta. Käsitteistä etääntymällä ja ne purkamalla voitaisiin ehkä jopa kysymykseen muinaismaakunnista vastata mielekkäämmin kuin kiistelemällä muinaismaakuntien olemassaolosta tai olemattomuudesta.

Käsityksemme myöhäisen rautakauden kulttuureista ja yhteisöistä perustuu paljolti kalmistoihin. Missä määrin arkeologisesti saavutettavat hautaukset ovat kuvajaisia menneen yhteisön poliittisesta ja kaupallisesta kehityksestä? Hautaukset johtavat pohtimaan uskoa ja uskontoja, mikä vaikuttaa kilpistyvän kysymykseksi pakanuudesta ja kristinuskosta. Mitä kristillisyys oikeastaan oli rautakauden loppuvaiheissa? Missä määrin ajatus pakanallisen reaktion mahdollisuudesta ja muodoista sekä kristillistymisestä ylipäänsä on modernin uskontokäsityksen ehdollistama? Kalannin poliittisen esihistorian lukemisen sijaan olisi antoisampaa käydä läpi tekstiä, joka käsittelisi arkeologian rajoja ja tulkintatapoja, tekstiä, jossa tarkasteltaisiin Kalannin kalmistojen, asutusten ja linnavuorten muodostamia kokonaisuuksia sekä niissä eläneiden ihmisten suhdetta ympäristöönsä sekä heidän välisiä erotteluja ja eroja.

Jossain määrin kirjan muut artikkelit siirtävät huomion muinaiseen elämään Kalannissa, mutta merkittävää osaa vaivaavat samat ongelmat kuin Salon artikkelia. Kasviekologi Sakari Hinneri kirjoittaa kulttuurimaiseman synnystä ja paikannimityksistä onnistuen paljastamaan muinaisen maiseman monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden. Hinnerin tekstissä on kuitenkin toisinaan epäselvää, mihin aikakauteen hänen kuvaamansa ja listaamansa kulttuurimaiseman elementit kuuluvat. Maantieteilijä Veijo Kaitanen puolestaan pohtii liikenneväyliä, satamia ja markkinapaikkojen Kalannin alueella. Kaitasen tulkinnat ovat lennokkaita ja argumentointi jää usein niiden jalkoihin. Silmiinpistävää on pitkälle vietyjen ja erittäin epävarmojen tulkintamahdollisuuksien liukuminen pitäviksi väitteiksi. Eräät Kaitasen toteamukset hämmästyttävät. Hän esimerkiksi kirjoittaa (s. 130): "Kansainvälisten esikuvien mukaisesti myös ruotsalaisten ja suomalaisten kumppanien kesken solmittiin satamakohtaisia ja mahdollisimman täydellisen kaupparauhan turvaavia suusanallisia sopimuksia mahdollisesti jo merovinkiajalla." Mikä on tällaisen perustelemattoman väitteen arvo? Lisäksi Kaitasen tapa käsitellä arkeologista aineistoa tulkintojensa osana on paikoin mielivaltaista, mikä ilmenee muun muassa Keräsaaren oletetusta käräjäpaikasta puhuttaessa (s. 139). Kaitasen mukaan paikalla suoritettu arkeologinen tarkastuskäynti osoitti oletuksen käräjäympyrästä vääräksi. "Tämä tosiasia ei silti kumoa sitä muilla […] perusteilla todennäköisenä pidettävää mahdollisuutta, että Keräsaari on aikoinaan ollut syntyneiden riitakysymysten sovittelunäyttämönä." Kaitanen toistaa samaisella sivulla kritiikittä ajatuksen linnavuorten välisestä merkkitulitiedotuksesta, mutta yllättävämpää on lukea vahvistus väitteelle merkkitulista arkeologi Jukka Luodon muinaislinnojen käyttöä koskevasta artikkelista. Luodon tekstin kärki kohdistuu linnavuorten vähyyteen Kalannin ja Satakunnan alueella. Hänen mukaansa se kielii alueen varhaisesta kristillistymisestä ja talonpoikaiseen, kruunulle alistettuun yhteiskuntaan siirtymisestä. Hämmentävää on, että arkeologiassa voidaan edelleen vedota tällaiseen tulkintaan, jonka yksinkertainen vapauden ja linnavuoret yhdistävä logiikka kumpuaa toista maailmansotaa edeltävän ajan nationalistisesta menneisyyskuvasta.

Arkeologinen valopilkku näiden artikkelien muassa on Juha-Matti Vuorisen hallitalojen ja hirsirakennusten perinteeseen keskittyvä teksti. Sen pääasiallisena aineistona ovat Kalannin alueen rautakautisten asuinrakennusten niukat jäljet sekä Raision Ihalan hirsitalojen jäänteet. Vuorinen ei pyri maalailemaan laajoja kulttuurikuvia vaan keskittyy asumusten ja pihapiirin tarkasteluun hyväksyen ja tunnustaen aineiston hämäryydet ja rajat. Historioitsija Sami Männistö kirjoittaa härkä- ja hevoskulttuurista Varsinais-Suomessa ja Pentti Virrankoski vakkojen sekä kousien valmistuksesta keskiajalla. Kari Alifrosti kysyy artikkelissaan, oliko keskiaikainen verotus talonpojalle kohtuullinen taakka vai riistoa.

Artikkelikokoelman toinen jakso alkaa uskontotieteilijä Veikko Anttonen pohdinnoilla pyhä-alkuisten paikannimien merkityksestä Kalannissa. Matti Huurre jatkaa kysymällä kansanperinteen kalevanpoika-tarinoiden suhdetta paikannimistöön ja rautakauden arkeologiseen jäämistöön. Esa Laukkanen kirjoittaa Kalannin seudun jatulintarhoista ja Pasi Enges uskomusolennoista, halteista, paaroista ja pirityisistä. Paula Purhonen käsittelee esihistoriallista hautausriittiä ja sen jälkien tutkimista arkeologisesti. Toisen osan päättää Mauno Jokipiin artikkeli ensimmäisestä ristiretkestä ja sen keskiaikaisesta jälkimaineesta. Kuvaavaa Jokipiin käsittelytavan kannalta on hänen mainintansa (s. 315) Jorma Korpelan väitteestä, että vanhin Suomea koskeva paavin bulla eli Gravis admodum on luettava osana paavinvallan retoriikkaa eikä kuvauksena tuolloisesta Suomen alueesta. Jokipii jättää Korpelan ajatuksen pelkäksi maininnaksi ja perustelematta valintaansa pitää bullaa dokumenttina muinaisesta Suomesta.

Kirjan kolmas osio perustuu Kari Uotilan johtaman Suomalainen virtuaaliarkeologia -projektin tuloksiin. Kolmen artikkelin voimin esitellään tapoja, joilla menneisyyden maisemaa visualisoidaan tietokoneen avulla. Kalannin alue sopiikin rantaviivan jatkuvien vaihtelujen vuoksi muinaisten maisemien havainnollistuksiin. Toisin kuin kirjan muut artikkelit, visualisoinnista kertovat tekstit tuovat itse tutkimusprosessin etualalle ja näyttävät, kuinka arkeologinen tulkinta tai havainnollistus rakennetaan. Jouko Pukkilan artikkeli ilmentää hyvin, miten Kalannin rautakauden yhteisöjen maisemaa mallinnettaessa joudutaan luomaan laaja synteesi siihenastisesta tutkimuksesta ja kuinka paljon informaatiota yhteen havainnollistukseen on upotettu. Teoksen viimeinen artikkeli soveltaa mallintamista keskiaikaisiin kohteisiin, Mietoisten Saareen, Mynämäen kirkkoon ja Maskun Stenbergaan. Ennallistuksista monet ovat näyttäviä ja antavat mielikuvan menneestä maisemasta, mutta eräät suurimittakaavaiset mallit (s. 356 ja 359) jäävät väriläiskiksi sivulle ilman sellaisia kiinnekohtia kuten rakennuksia tai paikkamerkintöjä, joihin näkemänsä voisi suhteuttaa.

Kalannista kertova kirja on yllättävän kallis, 64 euroa. Vaikka teoksessa on runsaasti sivuja, kuvitus on kolmannen osion kymmentä värillistä mallinnusta lukuun ottamatta mustavalkoinen. Mustavalkokuvien pieni koko tekee niistä sotkuisia (esim. s. 141) tai mittakaavaltaan mahdottomia hahmottaa (esim. s. 270). Lisäksi tekstien jyrkkien tason heittelyjen vuoksi ei voi olla ihmettelemättä sitä, kenelle kirja on oikein tarkoitettu. Ovatko ensisijaisena yleisönä kirjastot ja kalantilaiset paikallishistorian harrastajat? Vaikka useata kokoelman teksteistä elähdyttänee halu vahvistaa paikallisidentiteettiä, tällaisessa muodossa tuo hyvä pyrkimys kääntyy itseään vastaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *