Harold Bloom haluaa kirjallisuudelta muutakin kuin voileipiä

Harold Bloom: Lukemisen ylistys Suom. Kalevi Nyytäjä Pentti Linkola on kyseenalaistanut eräässä teoksessaan, mihin tarvitsemme uutta kaunokirjallisuutta, kun meillä on jo ylittämättömät klassikkomme, joiden pariin voimme palata. Mihin tarvitaan kymmentä dickensiä tai dostojevskia? Amerikkalainen kirjallisuudenprofessori Harold Bloom olisi varmaankin samaa mieltä Linkolan kanssa, että klassikoita on jo riittämiin.

Bloom, Harold: Lukemisen ylistys. Otava, 2001. 320 sivua. ISBN 951-1-16252-7.

Harold Bloom: Lukemisen ylistys
Suom. Kalevi Nyytäjä

Pentti Linkola on kyseenalaistanut eräässä teoksessaan, mihin tarvitsemme uutta kaunokirjallisuutta, kun meillä on jo ylittämättömät klassikkomme, joiden pariin voimme palata. Mihin tarvitaan kymmentä dickensiä tai dostojevskia?

Amerikkalainen kirjallisuudenprofessori Harold Bloom olisi varmaankin samaa mieltä Linkolan kanssa, että klassikoita on jo riittämiin. Lukijoilta puuttuu vain taitoa ymmärtää klassikoiden suuruus kieltäytyäkseen proosan ja runouden päiväperhoista.

Bloomin Lukemisen ylistys (alkuteos How to Read and Why, 2000) pyrkii jakamaan lukijan kanssa sen salatiedon, jolla tietty klassikko nostetaan asemaansa. Asenteeltaan Bloom on romantiikan ajan neromyytin kannattaja, sekä suorilla kannanotoilla että klassikoiksi valitsemillaan teoksilla. Hän tarjoaa täydellisen oppaan niille diletanteille, jotka haluavat pelkistää kirjallisuudenhistorian top10-listoksi.

Novelli ja romaani ovat Bloomille lajityyppejä, jotka määrittyvät historiasta riippumattomien sisältöjen perusteella edustaen jotain ihmisluonteen ilmaisua jo lajeina. Luovan nerouden tuottamia teoksia voi kuvailla vain toistensa avulla, ylistää luettavuutta, missä mittarina toimivat taitavimpien esilukijoiden suositukset – sellaisten kuin Bloomin itsensä.

Kustannusyhtiö Otava näyttää suosivan suuruudenhulluja maailmankirjallisuuden esityksiä, kuten Kirjojen kirja (1995) ja Kirjojen Suomi (1996). Tällaiset klassikkotiedon pikkujättiläiset menettävät katkelmallisuudessaan enemmän kuin antavat. Lukemisen ylistys on sentään ryhmitelty novellien, runouden, näytelmien ja romaanien esittelyihin, sekä Bloomin itsensä teoretisoimiin koulukuntiin. Esitellyksi tulee neljänkymmenen, pääasiassa länsimaisen kirjailijan teosta. Henkilöhistoriaa Bloom käyttää lähinnä aasinsiltana esittelyjen välillä.

"Suurenmoinen romantiikan kaipuu"

Harold Bloomin hurskasteleva lähiluku kantaa myötään ihan samanlaista kapeakatseisuutta kuin millaisena amerikkalainen uuskritiikki syntyi 1920-luvulla. Uuskritiikin myöhäiset laineet tunnettiin Suomessakin 1950-luvulla ja suuntauksella julkaisupolitiikkaansa profiloinut kustantaja oli jo tuolloin samainen Otava. Lukemisen ylistys on ilmaisultaan ja asenteeltaan tuulahdus kaukaisilta vuosikymmeniltä, ja sellaisena sitä kelpaisi lukeakin: ensyklopediana jonka kirjoittaja ei ole koskaan poistunut kirjastonsa ulkopuolelle.

Miksi meidän tulisi lukea tietty klassikko? Bloomin mukaan esimerkiksi siksi, että "se ilmentää suurenmoisella tavalla yleistä romantiikan kaipuuta ja syvää tietoisuutta siitä, että kaikki romantiikka, niin kirjallisuuden kuin ihmistenkin, riippuu vajavaisesta ja epävarmasta tiedosta." Se, että moinen kuvaus sopisi teoriassa noin miljoonaan mahdolliseen teokseen, ei tee Bloomin kannalta perusteluja vähemmän vakuuttaviksi.

Klassikoita kuvaillessa superlatiivit käyvät nopeasti vähiin. Siksi niiden suurenmoisuutta voi kuvailla vain toistensa avulla. Nämä rinnastukset tehdään riippumatta historiallisesta periodeista tai perinteisistä genremääritelmistä. Rinnasteisuus löytyy kirjailijan tarjoamista ratkaisuista ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Niinpä tietyistä kirjoista nauttiminen edellyttää ehdottomasti oikean peruskysymyksen tunnistamista.

Esimerkiksi Charles Dickensiä voi lukea ainoastaan siten, että "omien pelkojen, toiveiden ja kiintymysten syvimmällä olevat ainekset ovat mukana: on luettava ikään kuin olisi jälleen lapsi." Kun Shakespeare ja Cervantes "saattavat" meitä "ylevään", edustaa Dickens tervettä paluuta lapsuuden tuntoihin, etenkin rakkauden tarpeeseen. Meidän tulisi lukea Dickensiä saavuttaaksemme kirjan avulla tämän perustunteen.

Käy ilmi, että Bloomin mielestä kaunokirjallisuuden lukemisessa tärkeintä on itsensä kehittäminen. Tämä tosin edellyttää "syvällistä" lukemista, jota ei missään vaiheessa suoraan perustella, vaan se esitetään vastakohdaksi tiedonetsinnälle tai, mikä kamalinta, poliittisen tietoisuuden kehittämiselle. Joidenkin kirjojen kohdalla Bloom ilmoittaa suoraan, että niiden lukeminen – ymmärtämiseen hän ei edes ota kantaa – edellyttää "melkoisesti koulutuspohjaa ja ajattelukykyä".

Esimerkiksi Thomas Mannin Taikavuoren (1924) vastakohdaksi Bloom asettaa sellaisia "välipaloja" kuin Jack Kerouacin Matkalla-romaani (1957) ja "jokin kyberpunk-möhkäle". Bloomin romaanigastronomiassa kirjoilla on selvä, ääneenlausumaton hierarkiansa, jossa sekä lajityypillisyys että lajityyppien yhdistely ovat varmimmat merkit kirjallisesta pikapurtavasta. Klassikon tunnusmerkki on se, että teos on kohonnut lajityyppinsä edellytysten yläpuolelle ja ettei kirjailija erehdy fantisoimaan. Tällöin romaani voi tehoata samalla tavalla, joskaan ei tietysti samalla teholla, kuin Shakespearen, Cervantesin tai Melvillen klassikot.

Novellia koskevat vieläkin tiukemmat vaatimukset: se voi olla loistava vain tsehovilaisen tai borgesilaisen perinteen tavoin. "Tsehovia lukiessamme etsimme totuutta, kafkalais-borgesilaisesta tekstistä etsimme nurin käännettyä totuutta." Ihmisellä kun on, Harold Bloomin mukaan, kirjallisuuden avulla tyydyttyvä "todellisuuden kaipuu" sekä kaipuu nähdä todellisuuden "tuolle puolen".

Tällaista mimeettistä purismia ei uskoisi näkevänsä enää 2000-luvulla, mutta totta totisesti nestorinpaikan lunastanutta Bloomia julkaistaan ja suomennetaankin kuin mitään ei olisi tapahtunut kirjallisuudentutkimuksessa puoleen vuosisataan.

Mannin yhteydessä Bloom vihjaa, että nykypäivä on kiinnostuneempi "vastakulttuurin" kirjoista kuin Mannin kaltaisista klassikoista. Päätellen siitä, mitä kaikkea Bloom rajaa ensyklopediansa ulkopuolelle, turhanpäiväistä "vastakulttuuria" edustaa etenkin kreolisoitunut, monikulttuurinen kirjallisuus. Suuruuksien joukkoon on kyllä päässyt Toni Morrisonin afroamerikkalainen romaani Solomonin laulu (1977), mutta Bloom paljastaa, ettei Morrison itsekään ymmärrä suuruuttaan, koska tämä suhtautuu "varovasti ja vastahakoisesti" seuraamaansa Melvillen, Faulknerin, Ellisonin ja Woolfin perinteeseen. Mitään erityistä afroamerikkalaista perinnettä Bloom ei katso kiinnostavaksi edes pohtia.

Symbolismin vaarat

Bloomin teoksen suomentaminen on kyseenalainen kulttuuriteko, kun sen ohessa ei ole minkäänlaista taustoitusta sille, millaista epäpoliittisuuteen naamioituvaa ja diskriminoivaa tekstikäsitystä Bloom edustaa. Kirjan päättää vain suomentaja Kalevi Nyytäjän loppukommentti, jossa tämä, aiheestakin, selittää työnsä vaativuuden: mukana on paljon esimerkkitekstejä, joita ei ole aiemmin suomennettu. Runonäytteitä ovat teosta varten suomentaneet Markus Jääskeläinen ja Merja Virolainen.

Jos vertaa Bloomin teosta toiseen maailmankirjallisuuden yleisesitykseen, Erich Auerbachin Mimesikseen (1946; 1949), näyttää Bloom pelkältä klassikoiden käpälöijältä. Bloomilla ei ole Auerbachin lailla kokoavaa näkemystä fiktion tyylistä ja tyylittelystä eikä Bloomin tarvitse syventyä yhteenkään teokseen niin pitkäksi aikaa, että hän törmäisi jonkin kirjallisen motiivin kohdalla monitulkintaisuuteen, jota hän joutuisi avaamaan historiallisen kontekstin avulla.

Bloom varoittaa kirjailijoita ja lukijoita luottamasta symboliikkaan, veisiväthän symbolit ja intertekstuaaliset viittaukset teokselta sen arvon itsenäisenä esteettisenä kokonaisuutena. Omille suosikeilleen, kuten Vladimir Nabokoville, Bloom varaa arvon säännön vahvistavana poikkeuksena.

Äkkiseltään luulisi, että runous muodostaisi monitulkintaisuudessaan ylittämättömiä vaikeuksia tällaiselle lukutavalle, mutta Bloom ilmoittaakin runouden funktioksi profetoivuuden. Esilukijan tehtäväksi jää osoittaa, mitkä runot ja säkeet ovat olennaisempia kuin muut. Esimerkiksi William Wordsworth saa toimia avainkirjailijana koko englanninkielen kauneuteen ja käyttökelpoisuuteen.

Nykypäivän vertailukohdaksi, Bloomin rinnalle, voisi ottaa Markku Envallin esseeteoksen Henkiinjäämisen suunnitelma, joka ilmestyi vain pari viikkoa ennen Bloomin ensyklopediaa. Vaikka Envall ei ole kaikkein puritaanisimpia kirjallisuudentutkijoita, myös hänellä tutkimuksen arvoiset klassikot ovat niitä, joilla on jo tunnustettu paikkansa ja joiden suuruuden voi määritellä muiden klassikoiden avulla. Envall ja Bloom nuhtelevat mieluusti niitä tutkijoita, etenkin feministisesti asennoituneita, jotka yrittävät selittää kaunokirjallisuutta jonkin muun kuin kirjallisen perinteen avulla. Molemmilla tutkijoilla, suomalaisella Envallilla ja amerikkalaisella Bloomilla, nykykirjallisuus merkitsee mieluusti viiden vuosikymmenen takaista ja mieskirjailijoiden tuottamaa kirjallisuutta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *