Pohjoisesta sijainnista ja nuoresta kulttuuristaan huolimatta Suomi on kuulunut lintututkimuksen merkkimaihin ja joiltakin osin jopa sen kärkijoukkoon. Se käy selväksi, kun tutustuu vasta ilmestyneeseen Suomen Lintutiede 1828–1974 kirjaan. Tekijäjoukolla, Esa Lehikoinen, Risto Lemmetyinen, Timo Vuorisalo ja Mia Rönkä on ollut runsaudenpulaa, kun he ovat rakentaneet asiantuntija-avustajiensa kanssa kokonaisesitystä maamme lintutieteen historian kyseisestä vaiheesta.

Ajanjakso alkaa Turun palosta ja sen seurauksena tapahtuneesta maamme ainoan yliopiston siirtämisestä Turusta Helsinkiin. Tekijät ovat aiemmin julkaisseet kirjan Suomen lintutieteen synty – Turun Akatemian aika (2009), joten kyseessä on tavallaan jatko-osa aiemmalle teokselle.

Tarkastelujakson päättymisajankohdan, vuoden 1974, puolestaan määräsi harrastajatutkijajoukon nopea kasvu ja uudenlainen järjestäytyminen 1970-luvun alussa.  Samana ajankohtana alkoi myös tutkimustiedon voimakas kasvu, johon kirjan tekijät ovat olleet merkittävässä määrin vaikuttamassa, eivätkä siten ole halunneet omia tutkimuksiaan arvioida. Monen asian kohdalla annettu takaraja tosin ylitetään monellakin vuosikymmenellä, mutta useimmiten se on ollut perusteltua kulloinkin käsiteltävän aiheen kannalta.

Tärkeä syy siihen, miksi suomalainen lintutiede ei kuitenkaan laajemmin noussut aivan kansainvälisen tiedemaailman huipulle, lienee vähäväkisen mutta suuren maan pohjoisessa sijainnissa ja kulttuurisissa juurissa. Suomalaisten julkaisutoiminta tapahtui kansainvälistä tunnettavuutta ajatellen pitkään väärillä kielillä ja väärissä julkaisusarjoissa. Latinan ja myöhemmin yleisesti käytetty saksan kielikin hävisivät nopeasti englannille kansainvälisten julkaisujen kielenä. Ruotsinkielellä tietoa levisi luonnollisesti vanhaan emämaahamme, ja sieltä myös paljon Suomeen, mutta suomenkielisten julkaisujen lukijoita ei oman maamme ulkopuolella käytännössä juurikaan ollut.

Ruotsi oli jo 1700-luvulla luonnontieteiden ja lintututkimuksenkin suurvalta, kiitos Carl von Linnén ja kumppaneiden, joten ruotsinkielisten kirjoitusten seuraaminen auttoi suuresti suomalaisia pysymään mukana tiedemaailman tapahtumissa.

Lintuja tutkittiin ampumalla niitä museonäytteiksi ja munia keräämällä

1800-luvulla tutkimus keskittyi vielä paljolti lintujen levinneisyyden ja muuton tutkimiseen. Lintujen esiintymisen selvittämisessä pääasiallinen menetelmä oli ampua lintu ja konservoida se näytteeksi yliopiston museon kokoelmiin. Helsingin yliopiston lisäksi lintukokoelmia oli muutamissa pienemmissä maakunnan museoissa ja yksityisillä harrastajilla. 1800-luvun lopulta alkaen myös koulujen kokoelmat olivat tärkeitä tiedon lähteitä. Museonäyte oli 1900-luvun alkuvuosiin saakka ainoa yleisesti hyväksytty tapa tunnistaa laji ja varmentaa sen esiintyminen jollakin alueella.

Pesimäbiologiasta merkittävää tietoa kertyi munakokoelmista, jotka olivat suosittuja vielä pitkään 1900-luvullakin, vaikka sitä pyrittiin lainsäädännölläkin rajoittamaan. Suurimmissa suomalaisissa munakokoelmissa oli tuhansia pesyeitä ja ne kattoivat pääosan maamme pesimälinnustosta. Monet innokkaat keräilijät täydensivät kokoelmiaan myös ulkomailta ostetuilla munapesyeillä. Harrastus oli varakkaiden miesten puuhaa, sillä etenkin harvinaisten lajien munapesyeiden markkina-arvo oli korkea. Tätä hyödynsivät etenkin pohjoissuomalaiset keräilijät, jotka saivat merkittäviä lisätuloja myymällä vuosittain suuriakin määriä etenkin petolintujen munia ulkomaisiin kokoelmiin.

Suomalaisen lintututkimuksen monipuolisuus ja laajuus oli jo 1800-luvun loppupuolella kuitenkin yllättävän monipuolista. Alan kansainväliset virtaukset pääosin tunnettiin ja niihin lähdettiin hyvin mukaan. Eniten kansainvälistä tunnettavuutta sai Axel Palmen (1845-1919) lintujen muuttoa koskevilla tutkimuksillaan.

Magnus von Wrightin teki maamme ensimmäinen lintukirjan

Tärkeässä roolissa linnustomme tuntemisessa ja kuvaamisessa olivat von Wrightin veljekset, Magnus etunenässä. Hän tuli tunnetuksi erinomaisena lintumaalarina, ja hänen vuonna 1859 julkaistua kirjaansa Finlands foglar voidaan pitää suomalaisten lintukirjojen isänä. Siinä, ja A. Palmenin kanssa vuonna 1873 julkaistussa jatko-osassa oli kuvattuna jo 237 Suomessa tavattua lintulajia. Kirjoista oli suuresti apua, kun lintujen levinneisyyden kartoitus ja muu tutkimus Suomessa laajeni.

Maamme nykyisellä maantieteellisellä alueella pesivien lajien määräksi arvioitiin von Wrightin kirjan ilmestymisen aikaan hieman alle 200. Sata vuotta myöhemmin vuonna 1960 määrä oli 220, eli se kasvoi keskimäärin kahdella lajilla vuosikymmenessä. Sen jälkeen vauhti on hieman kasvanut ja lajimäärä oli vuonna 2019 jo 244 lajia.  Satunnaiset vierailijat ja läpimuuttajat mukaan lukien maassamme on havaittu viime vuoteen mennessä yhteensä 482 eri lintulajia.

Havaittujen ja pesivien lintujen määrän kasvua selittää osaltaan lajintuntemuksen paraneminen ja lisääntynyt retkeily. Myös lintujen elinympäristöissä on tapahtunut runsaassa 150 vuodessa monia lintuihin vaikuttavia muutoksia, joista ilmaston lämpeneminenkin on jo vaikuttanut joidenkin uusien lajien ilmaantumiseen maahamme.

Linnustomme ja sen tutkimuksen historiassa mielenkiintoisen sivupolun muodostavat maamme maantieteellisten rajojen muutokset. Petsamo ja Jäämeren rannat ja saaret toivat lintumaailmaamme kiinnostavan lisän maailmansotien välisenä aikana, kun Petsamo oli osa Suomea. Esimerkkinä tästä on kirjan kansikuvalinnuksi valittu kyhmyhaahka, joka kuului maamme pesimälinnustoon vain runsaat kaksi vuosikymmentä.

Itärajamme takana Karjalan kannaksella sijaitsevaa Äyräpäänjärveä pidettiin aikanaan Suomen ja koko Fennosskandian tärkeimpänä lintujärvenä. Einari Merikallion (1881-1961) vuonna 1929 julkaistua kirjaa järvestä ja sen linnustosta pidetään yhtenä luontokirjojemme klassikoista, joka merkittävästi edesauttoi järven myöhempää suojelua.  Merikallio oli 1900-luvun alkuvuosikymmenten yksi kuuluisimpia lintututkijoitamme ja hän kunnostautui etenkin linnuston kartoittamisessa. Hänen henkilökohtaisesti kartoittamansa laskenta-alueet kattoivat käytännössä koko Suomen.

Kiintoisan yksityiskohdan maamme linnuston tutkimisessa muodostavat Suomen Talousseuran kuntakuvaukset, joita ryhdyttiin tekemään 1800-luvun alkuvuosista alkaen. Ne painottuivat alueiden taloudelliseen hyödyntämiseen ja niihin sisällytettiin usein myös kuvauksia alueiden linnustosta ja muusta eläimistöstä. 1800-luvun puolivälin jälkeen monissa pitäjissä tehtiin myös pelkästään linnustoon kohdistuvia selvityksiä. Ne kaikki täydensivät osaltaan hiljalleen täydentyvää kuvaa maamme linnustosta.

Tieteellinen ote tutkimuksissa vahvistuu

1900 -luvun edetessä lintujen asema eläintieteen ja ekologian tutkimuksissa korostui.  Alettiin levinneisyyden ja muuton lisäksi mm. pohtimaan elinympäristön ja lintujen esiintymisen välistä suhdetta. Alkuun puhuttiin lintutopografiasta, joka nykykielellä käsitteenä vastaa lintujen elinympäristön eli habitaatin valintaa. Vähitellen tutkimuskohteiksi tulivat monet muutkin lintujen biologian alat, koskien mm. niiden käyttäytymistä, ravintoa, lajien välistä- ja sisäistä kilpailua jne. Kansainvälisesti tunnetuin lintujen pesimäbiologian tutkijamme oli Lars von Haartman (1919-1998), jonka tutkimuskohteena olivat Askaisten Lempisaaressa pesivät kirjosiepot.

Kun ymmärrys lintujen ja elinympäristön välisestä suhteesta alkoi selkiintyä, heräsi myös kiinnostus ja ymmärrys lintujen suojelun tarpeellisuudesta. Lintujen suojelun esipuhujista tunnetuin oli 1800-luvun loppupuolelta alkaen Zachris Topelius, jonka erityisenä huolenaiheena oli koloissa pesivien pikkulintujen pesäpaikkojen puute, jota hän pyrki korvaamaan innostamalla suomalaisia linnunpönttöjen rakentamiseen.

Kansalaistieteen rooli korostuu

Varsinaisia päätoimisia akateemisia lintutieteilijöitä on maassamme ollut vähän. Esa Lehikoinen on arvioinut, että vuoteen 1980 mennessä 38 tutkijaa oli tehnyt väitöskirjansa linnuista. Heistä peräti kaksi kolmasosaa oli päätynyt yliopiston opettajiksi. Sen jälkeen väitelleiden määrä nopeasti kasvoi ja viime vuosituhannen loppuun mennessä se ehti jo kaksinkertaistua.

Sen sijaan harrastajia on Suomessa ollut ammattitutkijoihin verrattuna suhteellisen paljon, ja heillä ollut tärkeä merkitys lintuja koskevan tiedonkeruussa. Kirjassa kuvattua lintutiedettä voidaankin hyvällä syyllä kutsua nykytermein kansalaistieteeksi. Birdlife- Finlandin  jäsenyhdistyksissä on nykyisin noin 14 000 lintuharrastajaa.

Axel Palmenin aloitteesta 1913 alkanut lintujen rengastus onkin ollut tärkeä menetelmä tiedonkeruussa. Toiminta oli alkuun verkkaista ja voimistui merkittävästi vasta, kun sotien jälkeen ns. suurten ikäluokkien nuoret harrastajat, 15 vuotta täytettyään saivat rengastusluvan. Kaikkiaan noin 2600 vapaaehtoista lintuharrastajaa on toiminut tähän mennessä lintujen rengastajina. Heistä runsas 600 on nykyään aktiiveja ja joukossa on jo 50 naispuolistakin rengastajaa.

Suomi nousikin nopeasti kärkimaaksi rengastettujen lintujen määrissä. Sikäli on mielenkiintoista, että huolimatta suuresta panostuksesta, rengastukseen perustuva tieteellinen tutkimus on ollut yllättävän vähäistä, eikä sitä kirjassa juurikaan käsitellä.

Kansainvälissä vertailussa suomalainen lintututkimus on ollut nousujohteista ja se on saavuttanut tähänastisen huippunsa vasta nykyisen kirjan tarkastelujakson jälkeen. Onkin odotettavissa, että saamme vielä lukea trilogian kolmannen osan, jossa tarkastellaan lintutieteen ja harrastuksen 1970-luvun jälkeisiä saavutuksia.

Kirja on alan harrastajille kiinnostavaa luettavaa, sen tärkeänä osana on muun muassa kattava luettelo suomalaisista lintutieteellisistä julkaisuista. Kirjaa ei kuitenkaan pidä ymmärtää ahtaasti tieteellisenä teoksena, vaan laajemmin lintuihin kohdistuvasta mielenkiinnosta kertovana opuksena. Esimerkiksi linnut kaunokirjallisuudessa tai lintujen nimien etymologia eivät edusta perinteistä lintutiedettä, mutta kertovat muiden kuin luonnontieteilijöiden mielenkiinnosta lintuihin. En tiedä, onko asiasta tehty vertailua, mutta arvelen niin, että runoihin tai laulun sanoihin on päätynyt useammin jokin lintulaji, kuin minkään muun eläinryhmän, tai peräti eliöryhmän edustaja. Kasvikuntaa edustavista putkilokasveista, puista ja kukkasista, monet ovat myös päätyneet kaunokirjallisuuteen ja lauluihin mutta niidenkään lukumäärä ei ylitttäne siteerattujen lintujen nimien määrää.

Kirjahanke on ollut mittava sekä laajuudeltaan että kestoltaan. Kun mukana on ollut iso joukko kirjoittajia ja aikaa rajallisesti, on ymmärrettävää, että mukaan mahtuu sekä ajoittaista toistoa, että jonkin verran pieniä virheitäkin. Ne eivät kuitenkaan haittaa kokonaisuutta, ja kirjaa voi hyvin suositella linnuista kiinnostuneille, lintuharrastajille ja tutkijoille.