Uuden Harry Potter -kirjan ilmestymisiä odotetaan kuin suuren elokuvan ensi-iltaa. Potterin kaltaisen nuorisokirjan suosio voi tuntua yllättävältä. Käytännössä tämä J.K. Rowlingin luoma sankari on jatkoa menestyksekkäille edeltäjille, Sherlock Holmesille ja James Bondille. Edeltäjiensä tavoin Harry Potter ratkoo ongelmia maagisella lahjakkuudella.

Andrew Blaken satasivuinen essee Harry Potter -ilmiöstä on ilmestynyt tuoreena suomennoksena Vastapainolta. Teoksen alaotsikko ”Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa” lupaa hieman liikoja, koska Blaken näkökulma keskittyy siinä määrin angloamerikkalaisiin markkinoihin ja kirjallisuus on kuitenkin vain esimerkinomaisessa lapsipuolen asemassa verrattuna muihin Blaken kuvaamiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin muutoksiin Englannissa.

Harry Potter on kapitalismin juoksupoika, mutta merkitsee paljon muutakin – paljon hyvääkin esimerkiksi lasten- ja fantasiakirjallisuuden lukijoille. Potter-kirjojen aiheita ja henkilösuhteita Blake arvioi tarkasti suhteessa länsimaiden ideologiseen tilanteeseen, sosiaaliseen tilaukseen orvon koulusankarin seikkailuille monikulttuurisessa ja pseudoliberaalissa ympäristössä.

Harry Potterin suosion takana on englantilaisuus myyvänä tuotemerkkinä. Viime vuosina tuotemerkkiä ovat levittäneet elokuvat. Suomessakin suositut filmit kuten Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Full Monty ja Bridget Jonesin päiväkirja ovat laajentaneet markkinoita ”englantilaisuuden rekisterille”.

Englantilaisuuden uusi aikakausi alkoi Andrew Blaken mukaan vuonna 1997. Tuolloin konservatiivinen tory-hallinto joutui tunnustamaan virheensä ja väärän uskonsa, että britit kaipaisivat kuvitelmia vanhasta hyvästä Englannista, kun ”Englanti” sinänsä oli jo osoittautunut köyhtyneeksi fiktioksi:

””Englanti” maantieteellisenä alueena on jäänyt käytännössä yksin maailmaan. Vaikka sillä on intohimoisesti palvottu kansallinen jalkapallojoukkue, sillä ei ole kansallista hallitusta. Vaikka sen kansanedustajat jakavat eduskuntansa skottien, pohjoisirlantilaisten ja walesilaisten edustajien kanssa, niin vastaavia englantilaisia edustajia ei ole. Poliittisesti ajatellen Englantia ei ole olemassa.”

Fiktioksi muuttunut valtakunta oli omiaan luomaan näennäisesti fantasialle perustuvan mutta pohjimmiltaan moderneja elämäntapoja noudattavan eepoksen kaikki ongelmat ratkaisevasta velhopojasta. Tällaista estetiikka Blake kutsuu retrolutionaariseksi ja vertaa sitä auto- ja valmistalomallien suosimaan uuteen estetiikkaan, jossa vanhahtavan julkisivun alle rakennetaan moderni – Blaken sanoin – epä-älyllinen sisältö.

Peribrittiläiset instituutiot, kuten sisäoppilaitos ja puritaaninen avioliitto, alkoivat kelvata romanttiseksi ympäristöksi ylikansalliseen kirjallisuuteen ja elokuvaan. Toisaalta päähenkilöiden ympärillä on toimiva monikulttuurinen ja heterogeeninen yhteisö, jotka tekevät Potter-kirjoista ja -elokuvista globaalisti lähestyttävämpiä. Blake toteaa Potter-kirjojen tarjoavan fantasiaa sisäoppilaitoksesta liberaalifeministillekin kelpaavana ympäristönä, jossa valta kuitenkin salaa osoitetaan miesten käsiin.

Harry Potter -kirjoihin on yhdistetty länsimaisittain tuttuja perustarinoita. Mukana on kollektiivinen koulutarina, johon sopivat kaveruus ja seikkailu, sekä orpouden aihelma. Kirjasarjan aikana Harry kehittyy velhona. Hän on tuhkimomainen nousukas, mutta ei mikä tahansa orpo. Harry muistuttaa Kuningas Arthur -tarinoista tuttua nuoren ritarin hahmoa, nimenomaan sitä pikkuvanhaa pärjääjää, jonka Disney teki tunnetuksi animaatioversiollaan Miekka kivessä (1963). Blaken käyttämät esimerkit Potter-kirjoista yltävät ensimmäisestä neljänteen romaaniin; viidettä teosta kommentoi lyhyesti Blaken suomentaja Joel Kuortti jälkisanoissaan.

Tuhkimotarinat ovat nuorille turvallista seurattavaa, koska niissä on haltiakummin tai velhosedän tapaisia ei-parentaalisia aikuisia nuorten apuna. Sama konsepti toistuu Potterin ohella esimerkiksi Enid Blytonin opettavaisissa etsiväkirjoissa. Ei-parentaaliset aikuiset auttavat näissä tarinoissa lapsia saavuttamaan itsenäisyyden kollektiivina. Sellainen on helpompi vastaanottaa kuin yksilöllisen itsenäisyyden haastava tarina. Toisaalta suojelevien kummisetätyyppien suosiota on tulkittu reaktioksi isähahmojen ja jopa patriarkaalisen jumalahahmon katoamiselle nuorten maailmankuvasta.

Aikuisten hahmojen suojissa tuhkimotarinoissa voidaan käsitellä vakaviakin aiheita eikä vain seikkailua. Lapset haluavat kirjoja isoista aiheista, ei pelkästä arjesta ja kaveripiiristä. Myös fantasiakirjailija Philip Pullman on selittänyt satua ja teologiaa yhdistävien romaaniensa menestystä suurten aiheiden käsittelyllä.

Potterin suosiolle ratkaisevaa on ollut poikalukijoiden lumoaminen. Sen lisäksi, että poikamaisella urheilulla on merkittävä osuus Harryn koulutuksessa, Potter-kirjoissa käsitellään lukemista ja lukemisen vaikutuksia. Lukeminen esitetään valtana, joka tarjoaa pojillekin etuoikeuksia.

Blake perustelee lukuisilla kirjoista poimimillaan esimerkeillä, miten Potter-kirjat vastaavat nuorten lukijoiden toiveisiin siitä, että luovuus, kulttuuri ja taide ovat parhaimmillaan maagisia ja mysteerisiä. Vertailukohteeksi Blake poimii tv-sarjan ”Buffy – vampyyrintappaja”, joka olisi Potterin tavoin reaktio ”to the problems of declining literacy”.

Poleemisuudessaan kiinnostavia tällaiset Blaken huomiot ovat, mutta kertovat jotain myös hänen näkökulmansa arvoväritteisyydestä. Blake esimerkiksi toistelee itsestäänselvyytenä, että nuorten tietokonepeliharrasteet ovat ”epä-älyllisiä” ja siksi Potter-kirjat kolahtavat tällaiselle lukijakunnalle.

Potter-kirjat syntyivät sosiaalisesta tilauksesta, jonka aiheutti pieleen mennyt englantilainen koulujärjestelmä. Julkisen koulujärjestelmän puutteisiin ei kuitenkaan ole vaivauduttu etsimään todellista poliittista ratkaisua sen paremmin Englannissa tai Yhdysvalloissa kuin Suomessakaan. Harry Potter -kirjat tukevat osaltaan maailmankuvaa, jossa kouluihin mennään opiskelemaan mitä huvittaa, sisällöistä vapautuneena. Luovuutta ja mielikuvitusta tuetaan siellä, missä mediamarkkinat saavat siitä opetuksen nimissä eniten rahaa irti, esimerkiksi vetoamalla vanhempien huonoon omatuntoon lastensa kasvatuksesta. Ongelma on sama kuin Suomessa. Poikien vähenevä lukuharrastus luo tilauksen kirjoille, joissa idealisoidaan lukeminen sinänsä, ei luetun ymmärtäminen.

Andrew Blaken kirja on harvinaisen lennokkaasti kirjoitettu, joskin se on paljon parempi Potter-kirjojen kontekstin selittäjänä kuin kyseisten teosten analyysinä. Koska Blake lupaa Potter-ilmiölle yhä jatkuvaa noususuhdannetta, kirja kannattaa ehdottomasti lukea – jos ei sentään Johanneksen ilmestystä vastaavana varoitushuutona niin ainakin esseenä, joka harvinaisen hyvin konkretisoi globalisaation ja lapsille suunnattujen markkinoiden saatanallisen yhteispelin.

Joel Kuortin suomennos toistaa hyvin Blaken toimittajamaisen, mukaansa tempaavan ja ironisen tyylin. Kääntäjän runsaat loppuviiteselitykset ja jälkisanat siitä, millä tavoin Potter-kuume on vain kasvanut viimeisen kahden vuoden aikana, tekevät kirjasta ajankohtaisen pamflettina ja kestävän kulttuurianalyysinä.