Hegemoniakamppailun kuvaus

Sulkusen teos Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831-1892 koskee hyvin keskeistä ajanjaksoa suomalaisen kansallismielisyyden ja koko yhteiskunnan kehittymisen kannalta. Monien erityisesti suomalaisiksi miellettyjen ominaisuuksien ja sisältöjen ytimeen pääsee käsiksi tutkimalla Sulkusen käsittelemää aikaa. Hän luonnehtii tutkimuksensa johdannossa kirjoittavansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historiaa metodologisesti monitahoisesta näkökulmasta. Näin onkin, sillä tutkimus lähenee mikrohistoriaa, mutta siihen ovat vaikuttaneet monet tutkimussuuntaukset.

Sulkunen, Irma: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831-1892. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 310 sivua. ISBN 951-746-559-9.

Sulkusen teos Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831-1892 koskee hyvin keskeistä ajanjaksoa suomalaisen kansallismielisyyden ja koko yhteiskunnan kehittymisen kannalta. Monien erityisesti suomalaisiksi miellettyjen ominaisuuksien ja sisältöjen ytimeen pääsee käsiksi tutkimalla Sulkusen käsittelemää aikaa. Hän luonnehtii tutkimuksensa johdannossa kirjoittavansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historiaa metodologisesti monitahoisesta näkökulmasta. Näin onkin, sillä tutkimus lähenee mikrohistoriaa, mutta siihen ovat vaikuttaneet monet tutkimussuuntaukset. Eri suuntausten hyödyntämisen kautta Sulkunen havittelee uusia tuloksia, joihin pyrkimistä hän konkretisoi ”varjon” käsitteen kautta. Käsitteessä tiivistyvät aiemmin varjoon jääneiden toimijoiden, tunnustettujen tekijöiden omien varjopuolien sekä eri valta- ja toimintakeskusten huomioiminen. Sulkusen tavoitteena on näin tuoda esiin valtakamppailuja, kiistoja ja aiemmin piiloon jääneitä puolia SKS:n ja samalla koko suomalaisen kansakunnan rakentamisen historiassa. Pyrkimys on välttää yhdestä suunnasta katsoen uhkaava yksipuolisuus, varoa sivuuttamasta SKS:n ja myös laajemmin kansallisuusliikkeen usein ristiriitaista sisäistä dynamiikkaa ja monimuotoisuutta.

Sulkusen esitystapa on kronologinen. Valinta on selkeä, se mahdollistaa hitaasti kasvavien suuntalinjojen kuljettamisen hektisemmän aikaan ja hetkeen sidotun toiminnan esittelyn lomassa, jolloin kirjasta kasvaa kokonaisuus. Päälukujen otsikointi kertoo paljon myös kirjan sisällöstä: ”Seuran perustaminen”, ”Toiminnan vakiinnuttaminen”, ”Kulttuurisen fennomanian synty”, ”Kielen politisoituminen” ja lopuksi ”Koskislaisen hegemonian kausi”. Dispositiosta havaitsee helposti kuinka Sulkunen piirtää mikrohistoriaan kallellaan olevasta tutkimusotteestaan huolimatta esiin laajan kehityskaaren, jossa heijastuu koko suomalaisen yhteiskunnan muutos. Ajallisesti hän rajaa tutkimuksen seuran perustamisesta Koskisen kauden loppuun. Käsiteltävä kausi kattaa jakson, johon sisältyy Sulkusen tässä tutkimuksessa esittelemien toimintatapojen keskeisyys. Kehittyvä puoluemuodostushan muutti tilannetta 1900-luvun taitetta kohden.

Heti alkuun Sulkunen kyseenalaistaa vakiintuneen näkemyksen Kirjallisuuden Seuran synnystä. Esiin nousee merkitykseltään usein vähätelty nimi, seuran ensimmäinen puheenjohtaja Carl Niclas Keckman. Hänen roolinsa ei ollut omana aikanaankaan ainoa keskeinen, mutta eittämättä keskeisempi kuin usein jo 1800-luvun puolelta alkaen on oltu valmiita muistamaan. Tuomalla esiin tämän Sulkunen osoittaa samalla puutteita ja virheellisyyksiä tavassa, jolla aiempi tutkimus on ylläpitänyt vakiintunutta kuvaa SKS:n varhaishistoriasta. Kritiikki näiltä osin kohdistuu etenkin Matti Klingen tutkimuksiin, joita Sulkunen syyttää juuri siitä näkökulman yksipuolisuudesta jota itse pyrkii välttämään.

Vallitsevia käsityksiä kyseenalaistava linja kantaa koko teoksen läpi. Keckmanin lisäksi Sulkunen nostaa esiin muitakin nimiä, jotka kykyjensä ja ansioidensa puolesta olisivat voineet kohota näkyvämpään asemaan Seuran toiminnassa. Yhteistä ”unohdetuille” on ollut näkemysten ristiriita kulloisenkin valtaa pitäneen seuran johtohahmon ja muiden sisäpiiriläisten kanssa. Sulkusen esittämänä esimerkiksi suurmiesten joukkoon nostetun Lönnrotin toiminta kansanrunouden alalla itsensä kanssa kilpailleen Gottlundin suhteen ei esitä ”suurmiestä” kaikin puolin tuota luonnehdintaa tukevassa valossa. Muutenkin Sulkunen kuvaa kansallisrunouden ja kansallisen kielen määrittelyjä ihanteellisten tavoitteiden ohella perin raadollisen valtakamppailun kohteina ja välineinä.
Esiin tulee myös kuinka Lönnrotia nuorempi polvi nosti hänet eräänlaiseksi ideaalihahmoksi ja määritti Kalevalan aseman kansalliseepoksena. Valtakamppailujen ja inhimillisten heikkouksien esittäminen paljastaa kansallismielisyyden ”rakennetun” ominaislaadun, joka on ollut kaikkea muuta kuin väistämättömän luontaisen kehityksen tulos, vaikka pohjaa myös olemassa olevaan historiaan ja etnisiin tekijöihin. Kansallismielisyys tarvitsi – ja tarvitsee – kanonisoidut suurhahmonsa ja samaistumiskohteensa.

Eri linjojen poissulkeminen karkeinkin keinoin on ollut keino toteuttaa hegemonia-asema, jossa yhtenäiset määrittelyt ja kuvaukset ovat olleet mahdollisia. Tässä mielessä tarkasteltuna syrjäytetyt ovat olleet usein pehmeämpiä ja moniarvoisuutta enemmän korostaneita kuin valtakamppailuista voittajina selvinneet hahmot. Voittajat kykenivät tiukkoihin linjauksiin ja omien etujensa mukaisiin päätöksiin. Lönnrotin ja Yrjö Koskisen Sulkunen kuvaa häikäilemättöminäkin toiminnan miehinä. Sivuraiteelle ajettuja edustavista esimerkiksi Gottlund ja Europaeus sen sijaan esitetään pätevinä joskin luonteeltaan itsepäisinä ja idealistisina hahmoina, jotka huonoa onneaankin edustivat valtaapitävien silmissä vääränlaisia tai omalle asemalle uhkaaviksi koettuja tutkimusintressejä ja tavoitteita. Ahlqvistin Sulkunen taas esittää vahvana ja tunnustettuna tekijänä joka joutui kuitenkin toteamaan valtakamppailussa Koskisen vahvemmakseen. Ahlqvist ei kyennyt mukautumaan muuttuvaan poliittiseen tilanteeseen eikä pelaamaan taktista peliä Koskisen kanssa riittävän herkästi säilyttääkseen asemansa. Seuraus oli Ahlqvistin ajaman linjan tappio myös laajemmassa yhteydessä.

Sulkunen esittää myös joidenkin kansallisen kirjallisuuden tärkeiden hahmojen kohtalot sekä esiin nostetut kirjalliset suuntaukset, sisällöt ja kielelliset ratkaisut osana inhimillistä kanssakäymistä ja kansallisia sisältöjä määritellyttä vallan käyttöä. Etenkin Aleksis Kiven kohtalo liittyy Seuran toimintaan ja sisäiseen valtakamppailuun. Kiveä raskaasti kritisoineen Ahlqvistin suhtautuminen häneen esitetään suhteessa henkilökohtaisiin pyrkimyksiin ja tavoitteisiin joihin on sitouduttu. Tästä näkökulmasta Ahlqvistin reaktio "Seitsemään veljekseen" kuvasti hänen kielellisten määrittelypyrkimystensä lisäksi myös viivytystaistelua ja katkeruutta oman aseman menettämisen uhan edessä. Kivi joutui ansiottaankin kärsijän asemaan. Myös muita keskeisiä kirjailijoita mainitaan etenkin osallisina SKS:n järjestämissä kirjallisuuskilpailuissa, joissa kuvastuu määrittelyvallan käyttö. Sulkunen tuo hyvin esiin kuinka kilpailuissa vaadittiin Kirjallisuuden Seuran sisäpiirin määrittämien kriteerien mukaisen kansallisen sisällön kuvausta, jotta ansaitsi palkinnon. Kirjallisuuden realismin myötä tilanne hieman muuttui, mutta etenkin konservatiiviset arvioitsijat pitivät vanhoista kannoistaan kiinni silti.

Valtakamppailujen ja henkilösuhteiden lisäksi Sulkunen tuo esiin laajemmat yhteydet aatteellisiin virtauksiin ja uusien sukupolvien mukanaan tuomiin näkemyksiin. Tässä on vahvuus, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Yksilötason toimet nähdään suhteessa suurempaan kehykseen, mutta ymmärretään myös osana dynaamista sosiaalista ympäristöä – paikoin jopa itsestä lähtevän ahdistuksen ilmauksena, mikä tuntuu hieman spekulatiiviselta.

Yksilöiden toiminnan ohella Sulkunen kuvaa koko kirjan läpi myös voimasuhteiden muutoksia ja fraktioita, jotka elivät SKS:n sisällä aina sen perustamisesta lähtien. Näin myöhempien tapahtumien taustat syvenevät. Jakolinja itäisen ja läntisen suuntauksen välillä oli olemassa jatkuvasti. Suuntautumisille oli ominaista niiden ero käytännönläheisen ja pidättyvämmän, akateemisen, sivistyskäsityksen välillä. Pragmaatis-liberaali linja kuvastuu savo-karjalaiselle suuntaukselle ominaisena. Myöhemmin puoluemuodostuksen myötä vanhasuomalaisiin leimautunut akateemisemmin suuntautuva kansansivistysajatus oli tyypillisempää läntisen kannan edustajille. Yrjö Koskinen edusti tätä linjaa. Myös kielikysymyksen kehittyminen kiistan tasolle 1860-luvulle tultaessa kuvastuu konkreettisesti Kirjallisuuden Seuran sisäisesti kehittyneiden kiistojen kautta. Selväksi käy sekin, että olemassa olleista näkemyseroista huolimatta kansallisen kehyksen rakentajat olivat yhtä kaikki melko rajattu joukko yhteiskunnan yläkerroksista.

Puutteena voi pitää, että Sulkunen ei juuri tuo esiin nationalismin teoreetikkoja ja tutkimussuuntauksia. Luettavuuden kannalta ratkaisu tosin on ilmeisen oikea. Tutkimus niveltyy silti hyvin laajempaan yhteyteen ja sen tulokset voi nähdä uudemman nationalismin tutkimuksen painotuksia seuraavina. Näin SKS:n 1800-luvun historiaa voi ajatella osana julkisuuden piirin laajenemiskehitystä ja modernin poliittisen kentän syntyä, jolloin se ylittää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan lähteiltään ja kuvaukseltaan keskittyvän tason ja kertoo kansallismielisyydelle keskeisen järjestökentän asemasta valtiollisen kehityksen osana ja muokkaajana.

Kansallisten suurkysymysten äärellä operoivan yhtenäisen fennomanian esittelyn sijaan Sulkunen onnistuu tuottamaan perusteltua tekstiä, jossa yhtenäinen kuva murtuu. Hän kuvaa ristiriidat ymmärrettävinä ihmissuhteina ja osana valtapeliä – ehkä jopa enemmän kuin ideaalien ja ideologioiden eroina, vaikka hän tätäkin tasoa tuo esiin. Näin suuret kysymykset ”kutistuvat” oman aikansa tilannetajuiseksi toiminnaksi. Paikoin Sulkunen esittää keskeiset hahmot – voittajat – lähes vastenmielisinä pyrkyreinä vaikka heidän toimensa ovat osoittaneet lopulta melko vastaavia tavoitteita ja piirteitä kuin sympaattisina häviäjinä esitetyillä haastajillakin. Tämä on ilmeisesti vallitsevia käsityksiä haastamaan pyrkivän lähestymistavan hinta, mutta se tekee tekstistä samalla myös mielenkiintoisen luettavan. Eikä kyse ole lopulta haittaavassa määrin osoittelevasta puutteiden metsästyksestä vaan enemmän vain ”suurmiesten” inhimillistämisestä.

Teokseen sisältyy selkeitä ja kokonaisuutta tukevia tietoruutuja ja henkilöesittelyjä. Liitteenä on koko käsiteltävän ajan kattava jäsenluettelo uusien jäsenten liittymävuosineen ja kotikuntineen, seuran toimihenkilöt ja jäsenien alueellinen jakautuminen sekä lista Seuran toimituksista. Lähdeviitteet on sijoitettu kootusti tekstin jälkeen, mikä etenkin tällaisen suurikokoisen teoksen kohdalla on ajoittain turhauttavaa lukijalle, joka on aidosti kiinnostunut niitä lukemaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *