Vaikka Nevalaisen teos on periaatteessa itsenäinen työ, sen liittyy aihepiiriltään elimellisesti saman kustantajan aiempaan, heimosotien historiaa tarkastelevaan tutkimukseen ( Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918 – 1922. SKS:n toimituksia 1007, Karisto 2005.). Teosten lukeminen ikään kuin yhtenäisenä tutkimuksena antaakin entistä kattavamman kuvan sekä heimosotien taustoista ja seurauksista että heimoaatteen ja yleisemminkin kansansivistystyön merkityksestä Suomen itsenäisyyden ajan historiassa.

Nevalaisen tutkimus on, huolimatta – tai ehkä sen takia – värikkäästä kansanomaisesta kielenkäytöstään, täyttä asiaa. Keskeisiä ongelmia ovat kuitenkin käsittämätön tapa esittää lähdeviitteet kirjan lopussa perinteisen sivun alalaitaan sijoitetun sijasta ja viiteapparaatin melko huolimaton käyttö. Perinteinen esitystapa olisi tehnyt lukukokemuksesta miellyttävämmän ja helpomman, syytä nyt käytettyyn hankalaan esitystapaan on vaikeaa keksiä. Itse viitekäytännön heikkous näkyy lukuisissa lainauksissa, joista ei mitenkään selviä, mistä ne ovat peräisin. Alaviitekäytäntö olisi mitä ilmeisimmin paljastanut ongelman myös tekijälle jo ennen teoksen painoon saattamista.

”Valistusteoksen” keskeinen anti lukijalle on kaksiosainen. Se osoittaa selkeästi sen, miten todella vilpitöntä viime vuosisadan alun Karjalan sivistyshanke oli. Takapajuista aluetta haluttiin rohkaista saavuttamaan muun itämerensuomalaisen kulttuurin sosiaalinen ja sivistyksellinen – ja samalla teknis-taloudellinen – taso, ja ideologisista, kansallisromanttisista lähtökohdista liittää se lähemmin suomalaiseen kulttuuripiiriin. Keskeiseksi muutosvoimaksi ymmärrettiin jo alussa koulutus ja koululaitos ja sen kehittäminen.

Karjalan sivistysliikkeen olennainen ero muun maailman vastaaviin oli, että opetushenkilöstöksi pyrittiin alusta alkaen kouluttamaan alueen oman väestön edustajia. Vastaavaa kulttuuri-imperialismia, kuin mitä esimerkiksi anglosaksisessa maailmassa harjoitettiin, pyrittiin alusta alkaen tietoisesti välttämään. Tilannetta helpotti tältä osin heimosotien seurauksena Suomeen virrannut ennennäkemätön pakolaisuus.

Koulutuksen kehitys 20- ja 30- luvuilla toimi ideologisessa ongelmatilanteessa. Toisaalta Karjalaa järisyttänyt etninen puhdistus oli Suomessa tiedossa, ja pakolaisväestöä pyrittiin integroimaan tasavallan yleiseen elämään, toisaalta taustalla väikkyi jatkuvasti paluu kotikonnuille kansanvalistustyöhön. Lisäksi Suomen sisäpoliittiset kriisit ja opetuksen yleinen suunnittelu ja sen mukanaan tuomat ongelmat eivät voineet olla vaikuttamatta ”opetusopetuksen” kehittymiseen.

Tutkimuksessaan Nevalainen osoittaa myös sivistysliikkeen ideologisen konkurssin syyn; AKS:n kvasikansallisen, sosiaalifasistisen ja epä-älyllisen ideologian seuraukset. Intomielisen rotusekoilun aiheuttamaa vahinkoa ei voitu enää sodan kuluessa korjata, ja se jättikin sodan voittaneelle osapuolelle aseet käteen kansansivistystyön tuloksena koulutusta saaneiden vainoamiseen. Se, että valtion hallinto ja pääesikunta pyrkivät estämään saksalaistyyppisen ”rotudarwinismin” soveltamisen miehitetyllä alueella – ja onnistuikin siinä – ei pelastanut Suomen ja suomalaisten mainetta, mikä näkyy edelleenkin Itä-Karjalan sotilashallintoa koskevan tutkimuksen popularisoiduissa esityksissä niin meillä kuin muualla.

Kokonaisarviona teoksesta voi todeta, että se on ehdottomasti jokaisen Suomen itsenäisyyden ajan historiaa tutkivan humanistin ”pakollista” lukemistoa, oppiaineesta riippumatta. Teoksen tulisi löytää tiensä niin tutkijoiden kuin kirjastojenkin hyllyihin mahdollisimman pian.