Talvella 2014 video, jossa yöpaitainen vanhus vaelsi kenenkään auttamatta ympäri Helsinkiä, sai Youtubessa nopeasti satoja tuhansia katseluja. Video oli osa HelsinkiMission Älä jätä ihmistä yksin –kampanjaa, jolla haluttiin pysäyttää huomaamaan apua tarvitsevat ja yksinäiset ihmiset.

Ville Jalovaaran teos 130 vuotta täyttäneestä HelsinkiMissiosta on saanut nimensä tämän kampanjan mukaan. Kirja kertoo yhden järjestön kautta koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta, näkökulmanaan varsinkin köyhien, syrjäytyneiden, masentuneiden ja yksinäisten ihmisten Helsinki.

Apua hengelliseen ja ruumiilliseen hätään

HelsinkiMissio perustettiin vuonna 1883 nimellä Helsingin Kaupunkilähetys. Se määritteli tehtäväkseen hengellisen ja ruumiillisen hädän poistamisen. Suomessa kristilliset piirit olivat pieniä, ja esimerkiksi Kaupunkilähetyksessä ja Suomen lähetysseurassa oli monia samoja toimijoita. Vaikka 1800-luvun loppupuoliskolla köyhäinhoito siirtyi Suomen suurruhtinaskunnassa seurakunnilta kunnille, oli etenkin 1860-luvun lopun nälkävuosien jälkeisessä tilanteessa kirkollisten toimijoiden jatkettava omaa avustustoimintaansa.

Vuosisadan vaihteessa Helsinki kasvoi nopeasti, mutta kaupungin köyhien elintaso ei noussut, joten avuntarvitsijoita riitti. Alkuvaiheessa Kaupunkilähetyksen avustuksia annettiin kaupungin köyhille pieninä rahasummina sekä materiaaliapuna, muun muassa polttopuina, vaatteina ja ruokana. Punavuoresta alkanut toiminta levisi hitaasti muuallekin Helsinkiin. Kirjassa tämän kehityksen seuraamista olisi tosin auttanut Helsingin kartta, jollaista Jalovaaran teoksesta ei valitettavasti löydy.

Kuva: ”Köyhien joulujono” Helsingin Kaupunkilähetyksen Harjun talon edustalla 23.12.1902. (HelsinkiMissio)

Yksin Jalovaaran kirjan ansioista on tapa, jolla hän sitoo Kaupunkilähetyksen vaiheet muun yhteiskunnan kehitykseen – kiinnostavat ja juuri sopivan mittaiset taustoitukset rullaavat jouhevasti ja saavat ymmärtämään monia asiayhteyksiä. Tarvittaessa seuraamista ja yksityiskohtien tarkistamista helpottavat myös sisäkansista löytyvät aikajanat.

Toiminnan alkuvuosikymmeninä Kaupunkilähetyksen toiminnassa kristillisyydellä oli merkittävä osa. Kaupunkilähetys piti jumalanpalveluksia ja siitä tuli tärkeä suomalaisen pyhäkoulutyön kehittäjä. Uskonnollisen maailmankatsomuksen mukaisesti synti nähtiin perimmäiseksi syyksi ihmisten kurjuuteen, joten myös hengellinen vaikuttaminen kirkosta vieraantuneisiin oli tärkeä työmuoto. Samojen kysymysten ja ongelmien parissa toimiva monet muutkin kristilliset järjestöt. 1900-luvun mittaan toiminta hiljalleen maallistui muun yhteiskunnan mukana, vaikka uskonnollinen motivaatio ja sisältö säilyivätkin Kaupunkilähetyksen repertuaarissa ainakin 1990-luvun lamaan saakka.

Hyvinvointivaltio kasvaa, Kaupunkilähetyksen painopiste muuttuu

Yhteiskunnan kehitys koko 130 vuoden ajanjaksolla on jatkuvasti muokannut Kaupunkilähetyksen toimintaa, kuten Jalovaara tuo teoksessaan selkeästi esiin. Kenties eniten Kaupunkilähetyksen toimintamuotoihin vaikutti 1960-luvulla alkanut mittava hyvinvointivaltion rakentaminen. 1960–1970-luvuilla varsinkin monenlainen virkistys- ja kerhotoiminta kasvoivat volyymiltaan yhteiskunnan tarjoaman sosiaaliturvan kehittyessä. Samaan aikaan köyhyyden tilalle suurimmaksi huolenaiheeksi nousi ihmisten yksinäisyys.

1990-luvun lama näkyi kouriintuntuvasti Kaupunkilähetyksen toiminnassa: avuntarvitsijoiden määrä kasvoi nopeasti suurtyöttömyyden aikana, kun yhä useammat tippuivat yhteiskunnan turvaverkkojen lävitse. Se ei kuitenkaan ollut ainoa ongelma, sillä myös Kaupunkilähetyksen omat tulot vähenivät, jolloin se saattoi jakaa yhä vähemmän ja pienempiä avustuksia. Järjestön omat talousvaikeudet jatkuivat läpi 1990-luvun aina 2000-luvun alkuun saakka yltäen lähes konkurssiin saakka.

2000-luvun alussa Kaupunkilähetys uudistui Tukholman katulähetykseltä haettujen mallien mukaan, ja hiljalleen järjestö nousi jaloilleen. Uutta olivat erityisesti näyttävät, yhden teeman ympärille kehitetyt tunteisiin vetoavat mainoskampanjat, joista Älä jätä ihmistä yksin on yksi esimerkki. Ensimmäisissä kampanjoissa kiinnitettiin huomiota varsinkin vanhusten yksinäisyyteen. Lisäksi Kaupunkilähetys muutti vuonna 2004 nimensä HelsinkiMissioksi. Uuden nimen ja brändäyksen, näyttävien kampanjoiden ja feissauksen kautta järjestö nousi uuteen kukoistukseen ja sen riveihin alkoi myös löytyä lukuisa joukko vapaaehtoisia.

Kirjan loppupuoli ei aivan pärjää alkupuolelle, sillä HelsinkiMissiolla riittää lukuisia toimintamuotoja ja toimintojen suunnitelmia, joita Jalovaara tuo esiin kiihtyvällä tahdilla. Lisäksi haastettelumainen luonnehdinta HelsinkiMission nykytilasta ja tulevaisuudenvisioista tuntuu turhan pitkältä ja toisaalta mahdollisesti nopeasti vanhentuvalta. Samalla syntyy kuitenkin varsin inhimillinen kuva järjestöstä, joka on pontevasti historiansa aikana yrittänyt yhden jos toisenkinlaista toimintaa, mutta moni työmuoto on nopeasti osoittautunut kannattamattomaksi.

Teoksen ehdottomasti parasta antia ovat 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskoon keskittyvät osiot. Sopivan mittaiset kappaleet ja kiinnostavat valokuvat tekevät kirjasta sopivan myös vain lyhyempien osioiden lukemiseen. Tosin kirjan taitosta olisi toivonut tiiviimpää. Kirja sopii ehdottomasti muillekin kuin yksinomaan HelsinkiMission kanssa tekemisissä oleville – Älä jätä ihmistä yksin on kiinnostava puheenvuoro sosiaalisen työn ja toisista välittämisen historiasta Suomessa.