Helsinki ja suurkaupungin kasvot

Kirja käsittelee Helsingin kaupunkikuvan kehittämisestä 1920-luvulla käytyä julkista keskustelua. Vuosikymmen oli länsimaisen modernisaation aikaa. Toisenlaisia valintoja tekemällä, tilanteiden niin salliessa, olisi Helsinkikin voinut muotoutua pilvenpiirtäjien kaupungiksi.

Laine, Silja: ”Pilvenpiirtäjäkysymys”. Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat. k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 2011. 334 sivua. ISBN 978-951-29-4544-3.

Muutoksen kaipuu ja vahva kehitysusko – nämä suomalaista yhteiskuntaa yleisesti puhuttaneet teemat ohjasivat myös aikalaisten arkkitehtuurikeskusteluita 1920-luvulla. Maassa elettiin vuosikymmenen kuluessa yhä enenevässä määrin taloudellisen kasvun aikaa. Kansa toipui ensimmäisestä maailmansodasta ja sitä seuranneesta kansalaissodasta rakentamalla uutta. Rakentamista ohjasi optimismi, toive paremmasta huomisesta.

Kehitysuskoon liittyi ajatus siitä, että kuten yhteiskunnan, myös arkkitehtuurin on muututtava. Ajattelutavan seurauksena arkkitehtien keskuudessa solmittiin uusia kansainvälisiä yhteistyösuhteita. Ulkomailta, ennen muuta Amerikasta saadut vaikutteet heijastuivat niin asunto- kuin rakennustyyppeihin. Kun uudistusinto yhdistettiin vuosikymmenellä koettuun taloudelliseen nousukauteen, ei ole ihme, että asetelma ruokki keskustelua maan pääkaupungin koko siluetin muuttamisesta suureellisemmaksi.

Kysymys pilvenpiirtäjien rakentamisesta Helsinkiin nousi pian myös median huulille. Aiheesta kiinnostuneet jakautuivat mielipiteissään kahteen leiriin. Oli heitä, jotka toivoivat Helsingiltä uskottavuutta ja edes jonkinasteista kilpailukykyä eurooppalaisten suurkaupunkien rinnalla. Nämä osapuolet toivoivat rakennettavan pilvenpiirtäjiä amerikkalaisten mallien mukaan myös Suomeen. Toisaalla taivaita tavoittelevat rakennelmat nähtiin maan oloihin soveltumattomina, epäisänmaallisina, jopa suuruudentavoittelun irvikuvina. Päivänpolttava aihe näkyi monissa viestinnän kanavissa: niin kirjoissa ja lehdissä kuin mainoksissa ja elokuvissakin. Ulkomaisia trendejä seuranneet suomalaiset saivat kehitettyä kaupunkikuvan kehittämistarpeista jopa kiistan.

Silja Laineen tuore kulttuurihistorian väitöskirja ”Pilvenpiirtäjäkysymys” – Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat käsittelee tätä pilvenpiirtäjistä ja Helsingin kaupunkikuvasta 1920-luvulla käytyä keskustelua. Tutkimuksen fokus on aiheesta käydyissä keskusteluissa sekä pilvenpiirtäjien tai niiden hahmotelmien näkymisessä ajan kuvastoissa. Aihetta peilataan kuitenkin myös suhteessa ajan yhteiskuntaan ja aihetta ryydittäviin, varsinaista arkkitehtuuria sivuamattomiin aikalaisteksteihin. Siinä missä Helsingin kaupunkikuvaa, sen kehittymistä ja 1920-luvun arkkitehtuuria on käsitelty aikaisemmin lähinnä arkkitehtuurihistorian osalta, Silja Laineen väitöskirja tarjoaa väylän tarkastella pilvenpiirtäjiä nyt kulttuurisena ja historiallisena ilmiönä.

Modernin juuret, symbolit ja siivet

Kirja jakautuu kolmeen päälukuun sekä loppulukuun. Ensimmäisessä pääluvussa Kansallista ja kansainvälistä: pääkaupungin rakentamisen suuntaviivoja 1920-luvulla käsitellään pilvenpiirtäjäkysymykseen vaikuttaneita taustoja. Aiheeseen liittyvää, arkkitehtuuriinkin heijastunutta länsimaisen yhteiskunnan murroskautta analysoidaan paitsi korkeiden rakennusten, myös modernin ja modernismin käsitteiden kautta. Luvussa hahmotellaan sekä ajankuvaa että pilvenpiirtäjäilmiön juuria.

Kirjan toinen pääluku ”Pilvenpiirtäjä modernin kuvastoissa”, liittää pilvenpiirtäjäkeskustelun laajempiin 1920-luvun muutos- ja kehitysdiskursseihin. Kappaleessa luovitaan arkkitehtuuri- ja kulttuurikeskustelun välillä taustoittaen pilvenpiirtäjäkysymystä mediassa sekä taiteen muilla alueilla samanaikaisesti käydyllä keskustelulla. Kappale kohdentuu rakennustyypin näyttäytymiseen 1920-luvun kuvissa ja kirjoituksissa. Pilvenpiirtäjien rakentamisesta julkisesti käytyä keskustelua pohjustavat alan ammattilaisten, toisin sanoen arkkitehtien ja yhdyskuntasuunnittelijoiden kirjoitukset, jonka jälkeen aiheen analyysi jatkuu kaupunkikirjallisuuden parissa.[1] Kaupunkikuvan muuttamisen ja pilvenpiirtäjien mahdollisuuksien ja rajojen erittely jatkuu edelleen aiheesta julkaistujen pakinoiden ja elokuvien valossa.

Lehtikirjoitusten osalta kirjan lähdeaineisto on rikas: Arkkitehti-lehden rinnalla aihetta taustoittavat runsaat lähdeviitteet aikakauslehtiin kuten Aittaan ja Suomen Kuvalehteen. Sanoma- ja aikakauslehtiaineiston laajuus herättääkin kysymyksen siitä, kuinka paljon aihetta sivuavia leikkeitä lehdissä julkaistiin suhteessa lehtien määrään? Laineen tutkimusote on ilman muuta syventävä; lehtileikkeiden analyysissä ratkaisevaa ei ole ollut niiden määrä, vaan sisältö. Aineistoksi on hyväksytty myös esimerkiksi maaseudun lukijoille Suomen Kuvalehden vastapainoksi suunnattu Kansan Kuvalehti, jossa ei lähdeviittausten perusteella kuitenkaan julkaistu aiheesta tutkimusajalla paria viihteellistä juttua lukuun ottamatta enempää. Ottamalla lehden mukaan tutkimukseensa Laine on kuitenkin osoittanut, että aihe on puhuttanut suomalaisia sekä maalla että kaupungissa.

Elokuvien suhteen aineisto on suppeampi ja painottuu ulkomaiseen tuotantoon. Laineen mukaan suomalaisissa elokuvissa, kuin myöskään kaupunkikirjallisuudessa, selvää pilvenpiirtäjätematiikkaa ei 1920-luvulla juuri esiintynyt. Ulkomaistenkin elokuvien pilvenpiirtäjäkuvista on saatu silti paljon irti liittäen niiden sanomat Helsingin pilvenpiirtäjäkeskustelun kontekstiin. Laine käsittelee tutkimuksessaan esimerkiksi Harold Lloydin Safety Last! -elokuvaa ja sen vaikutuksia ihmisen moderniin kaupunkitilakokemukseen. Laine lopettaa kuvastoanalyysinsä arkkitehtuurin amerikanismia kritisoineiden elokuvaohjaaja Fritz Langin ja arkkitehti Erich Mendelsohnin visuaalisessa muodossa esittämiin vastalauseisiin.

Kolmannessa käsittelykappaleessa aihetta konkretisoidaan esimerkkitapausten avulla. Vuosikymmen oli taloudellisen kasvun aikaa, mikä heijastui väistämättä myös julkiseen kaupunkitilaan; liike-elämä alkoi vakiinnuttaa asemaansa kaupunkikuvassa. Kirjan ensimmäiseksi esimerkkikohteeksi on valittu arkkitehti Väinö Vähäkallion Pohjoisesplanadille suunnittelema 17-18-kerroksinen pilvenpiirtäjä, Kino-Palatsi, jota ei hankkeen omistajan eli Suomi-Filmin taloudellisen tilanteen muututtua kuitenkaan koskaan toteutettu. Toisena esimerkkinä analysoidaan 1920-luvun ainoaa toteutunutta pilvenpiirtäjähanketta eli arkkitehtien Bertel ja Valter Jungin suunnittelemaa Hotelli Tornia. Molemmat rakentamishankkeet symboloivat modernin urbanismin liike-elämään ja vapaa-ajanviettoon kohdentamia tarpeita. Vastapainona tälle kirjassa esittäytyvät osana pääkaupungin siluettia myös Suomenlinnan ja kantakaupungin kirkot.

Silja Laine on löytänyt aineistostaan väylän tarkastella aihetta myös osana helsinkiläisyyttä. Albin Ahosen sanoihin viitaten, niin kutsuttu ”aito helsinkiläinen ei katso kaupunkiaan sen monumentaalisista rakennuksista käsin”, vaan ”helsinkiläisen tunnusmerkkinä on se, ettei hän harrasta mitään nähtävyyksiä”.[2] Nämä Laineen kaupunkikirjallisuuden käsittelemisen yhteydessä siteeraamat lauseet pohjustavat näkemystä siitä, ettei pilvenpiirtäjädebatti ollut niinkään helsinkiläinen, vaan laajempi, aiheesta kiinnostunutta toisenlaista pienkulttuuria puhutellut ilmiö.

Suurkaupungin kasvot – arkkitehtuurissa ja muualla

Huolimatta tutkimuksen arkkitehtuurikeskeisestä rajauksesta, Silja Laineen väitöskirja lähestyy aihetta lopulta kahdenlaisista lähtökohdista. Vaikka jo kirjan otsikko itsessään viittaa pilvenpiirtäjäkeskustelun ja kaupunkitilan välisiin kytköksiin, on tutkimuksen keskiössä lopulta yhtä lailla suomalainen identiteetti.

Pilvenpiirtäjäkysymys ei koskettanut ainoastaan omaa elinympäristöään havainnoivia helsinkiläisiä. Keskustelua käytiin yhtä lailla ja enemmänkin kansallisella tasolla; pilvenpiirtäjät muodostuivat yhdeksi suomalaisen, sisällissodasta toipuvan kansan avainkysymykseksi, jota käsiteltiin ennemmin suomalaisuuden kuin helsinkiläisyyden nimissä. Tässä keskustelussa varsinainen kaupunkikuva saattoi toisinaan jäädä toissijaiseenkin asemaan.[3] Kun kyse oli kansallisen identiteetin vahvistamisesta, ehkä osin uudelleenmäärittelemisestäkin, näyttäytyivät pilvenpiirtäjät joko maan uskottavuutta ja kilpailukykyä kansainvälisellä kentällä nostavina edistyksen ikoneina tai vastaavasti negatiivisen globalisaation symboleina. Näistä suuren maailman rakennustyypeistä keskusteltiin painetun median rinnalla myös monilla muilla kulttuurin aloilla.

Kirjan lähtökohta ei niinkään ole 1920-luvun arkkitehtuurikritiikki, vaan se kulttuurinen asetelma, joka suomalaisessa yhteiskunnassa vuosikymmenellä vallitsi. Pilvenpiirtäjistä keskusteltiin suunnittelijoiden kesken arkkitehtonisten ja kaupunkikuvallisten arvojen varjolla. Kirjan pohjalta on kuitenkin selvää, että keskustelua käytiin myös aatteellisemmassa ilmapiirissä; kysymys oli niin ikään henkisestä kulttuuriperinnöstä, sen uudistustarpeista sekä toisaalta vaalimisesta. Arkkitehtuurikeskustelun kautta luotiin määritelmiä maatalouspainotteisen elinkeinorakenteen ja orastavan globaalin informaatioyhteiskunnan ristipaineessa kehittyvän maan poliittisista ja kulttuurisista positioista.

 

[1] Laine käsittelee lähdeaineistojaan eri tavoilla. Siinä missä hän on lähestynyt ajankohtaisista asioista kertovaa lehtiaineistoaan nimenomaan 1920-luvun osalta, käsittelee hän pilvenpiirtäjä- ja modernismikeskustelua suomalaisessa kaupunkikirjallisuudessa takautuvasti. Laineen mukaan 1920-luvun Suomessa modernia kaupungeista kertovaa kirjallisuutta ei 1920-luvulla juuri vielä tunnettu. Modernia suomalaista kaupunkikulttuuria kuvasi ensimmäisen kerran Mika Waltari vuonna 1928 ilmentyneessä romaanissaan Suuri illuusioni. (Ks. Laine 2001, 59 & 146.) 

[2] Albin Ahosen kirjoitukseen ”’Näin meidän kesken…’ Siitä oikeasta helsinkiläisromaanista, jota ei vieläkään syntynyt ole.” Aitta 11/1929, 53 viitaten: Laine 2011, 148.

[3] Laine käsittelee kirjassaan pilvenpiirtäjäkysymystä ja Helsingin määritelmää myös esimerkiksi suurkaupunki- ja pikkukaupunkikäsitteiden valossa. Aiheen analysointi kyseisten käsitteiden kautta on perusteltua; moderni suurkaupunkidiskurssi oli maailmanlaajuinen ja se näkyi kaikilla taiteen saroilla. Esimerkiksi otsikoinneissa käyttämäni sanapari ”suurkaupungin kasvot” viittaa yhtäältä yhdysvaltalaisen John Don Passoksen vuonna 1925 alkuperäiskielellä julkaistuun novelliin, toisaalta suomalaisen Ernest Pingoudin seuraavalla vuosikymmenellä säveltämään balettiin.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *