Suomessa vain harvoilta uskontotieteilijöiltä on julkaistu artikkelikokoelma vanhoista teksteistä. Tähän kapeaan sarkaan oman lisänsä tuo René Gothónin "Uskontojen uustulkintaa". Tällä hetkellä päätoimista uskontotieteen dosentuuria Helsingin yliopistossa hoitava Gothóni on pitkän linjan uskontotieteilijä. Nämä artikkelit ovat vuosilta 1983-1997 – ainakin ne, joista alkuperäinen ilmestymisvuosi on selvästi ilmoitettu. Tosin niiden perustana ovat Gothónin kenttätyöt niin buddhalaismunkkien parissa Sri Lankassa 1974-1975 kuin Pohjois-Kreikassa ortodoksimunkkien ja pyhiinvaeltajien keskuudessa 1984-1985.

Artikkelit voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan. Ensiksi, teoreettis-metodologisissa kirjoituksissa pohditaan uskonnon käsitettä, uskontojen tutkimusperiaatteita ja uskontojen tulkintaa. Toiseksi tarkastelussa ovat rajatummin ortodoksinen ja laajemmin buddhalainen munkkilaisuus. Kolmanneksi pyritään ymmärtämään pyhiinvaellusta niin teoreettisesti kuin empiiriseen kenttätutkimukseen nojautuen.

Teoreettisesti kaikki tekstit eivät herätä suurta kiinnostusta. Munkkilaisuutta ja buddhalaisuutta käsitteleviä artikkeleita voi suositella aiheesta innostuneelle lukijalle, mutta niiden anti on ainakin naturalistiseen tutkimusperinteeseen suuntautuvalle tutkijalle vähäinen. Siksi pinttyneesti Gothóni pyrkii jäljittämään informanttiensa intentioita. Tulkitsevasta näkökulmasta teoksen innostavinta antia on sateenvarjon symboliikan tarkastelu singalibuddhalaisuuden tunnuksena. Gothóni kysyy, mistä buddhistimunkit saavat sateenvarjonsa, miksi se on syrjäyttänyt almukulhon munkin tunnuksena ja mitä sateenvarjo symboloi. Vastaukset löytyvät munkkien uskonnollisen ja yhteiskunnallisen aseman muutoksista. Vaikka artikkeli jääkin turhan luonnosmaiseksi, Gothóni kuitenkin vie lukijan mukaan älylliseen labyrinttiin.

Pyhiinvaellusta käsittelevistä artikkeleista ensimmäisessä Gothóni tarkastelee itseään pyhiinvaeltajana, osallistuvana kenttätyöläisenä ja toisessa kritisoi Victor Turnerin tapaa nähdä pyhiinvaellus siirtymäriittinä. Gothóni kirjoittaa kuten monet muutkin osallistuvan kenttätyön kokemuksia hyödyntävät tutkijat: aivan kuin tutkijan taakka ja erityisesti teoreettiset ennakko-olettamukset putoaisivat pois ja tutkijan sijaan pyhiinvaellukseen osallistuisikin ’aito’ – mitä ikinä se tarkoittaakaan – ihminen. Harvoin muistetaan mainita, että tällainen eläytyminen on yhtä lailla teoreettisesti kontrolloitu näkökulma kuin nekin, joissa tutkijalla on kysymykset etukäteen mielessä. ’Aitous’ onkin tässä eläytymismenetelmän mukaista toimintaa, ei sen kummempaa. Siksi sitä on täysin tarpeetonta romantisoida tai pitää jotenkin absoluuttisesti parempana vaihtoehtona kuin tiukemmin teoriasidonnaista näkökulmaa. Valitettavasti Gothóni näyttää välillä sortuvan tällaiseen. Se ei johda välttämättä parempaan tutkimukseen vaan pikemminkin pakottaa tutkijan tavoittelemaan tutkimuskohteen näkemysten intentioita, niiden ’maailman’ ymmärtämistä.

Turnerista poiketen Gothóni esittää, että pyhiivaellus ei ole siirtymäriitti vaan hengellinen muutosmatka. Puuttumatta Turneriin Gothónin väite koskee yksilötason kokemusta eikä sen avulla saada otetta kokemuksen yhteisöllisistä konteksteista. Jos pyhiinvaeltaja kertoo muuttuneensa, ei tämä ole teoria vaan informantin kokemus. Nähdäkseni juuri tämä kokemus on se, mikä kipeimmin kaipaa teoretisointia ja artikulointia kontekstuaalisiin vaikutusverkostoihin, vaikka Gothóni ’uskontofenomenologisena uskontoantropologina’ (tämä on minun määritelmäni) ei tätä ehkä hyväksyisikään. Kärjistetty analogia voisi olla muoti: tuskin kukaan muodin tutkija esittää teoriassaan muodin olevan pohjimmiltaan ihmisen muutosprosessi. Silti uusia vaatteita ostanut shoppaaja saattaa kaupasta palatessaan tuntea löytäneensä itsensä uudelleen. Juuri tällaisen kokemuksen logiikan ja tuottamisen selvittäminen vaatii teoretisointia ja sama siis koskee myös pyhiinvaellusta.

Kirjan takakannessa esitetään kaksi kysymystä: "Mikä on uskontotieteilijän asenne uskontoon? Mikä on uskontotieteen nimenomainen menetemä?" Gothónin kirjoituksista huokuu innostus buddhalaisuuteen eikä tätä pyritä peittelemään. Hän toki esittää, että uskontotiede ei ole uskonnollisesti sitoutunutta, mutta teoksesta näkyy kuitenkin epäileväisyys uskontoa selittäviä reduktionistisia teorioita kohtaan. Gothóni siis pyrkii luomaan tilaa sellaiselle tutkijapositiolle, jossa uskovien näkökulmaa pyritään ymmärtämään eläytymällä vieraaseen perspektiiviin ja näin ollen lisäämään suvaitsevaisuutta, ymmärrystä ja kommunikaatiota eri uskontojen ja kulttuurien kesken. Tästä kaiketi tulee teoksen nimi "Uskontojen uustulkintaa": kääntämällä informanttien näkemyksiä akateemiselle kielelle tutkija tulkitsee uudestaan uskovien näkemyksiä.

Se, mikä asetelmasta puuttuu kokonaan on kriittisen tutkimuksen, esimerkiksi valtasuhteiden kriittisen tarkastelun mahdollisuus. Nähdäkseni uskontojen tutkijoiden ei tule vain ymmärtää informanttien kokemuksia vaan selvittää kriittisesti valtasuhteita ja teoretisoida kokemuksia suhteessa sosiaalisiin, historiallisiin ja kulttuurisiin konteksteihin. Tämä jää pois Gothónilta ja syynä on ymmärtääkseni hänen tapansa romantisoida uskonnon käsite ’hyveelliseksi perheeksi’. Hänelle ei riitä, että uskonto määritellään perheyhtäläisyyden kautta vaan kategoriasta rajataan pois – ihmisoikeusnäkökulmasta, kuten Gothóni kirjoittaa – perheen mustat lampaat (esimerkiksi Jim Jonesin kansantemppeli, David Koreshin Daavidin oksa ja Japanista otsikoihin noussut Aum Shinri Kyo). Siitä päästään näkemykseen, jonka mukaan kriittistä tutkimusta ei tarvita, koska ’yleisesti uskonnollisena pidetty toiminta’ on niin hyveellistä. Mikäli tulkitsen Gothónia oikein, näkemys on tutkimuksellisesta perspektiivistä hyvin, hyvin hämmästyttävä. Jos kuitenkin olen väärässä niin kaipaisin kipeästi lisäselvitystä.

Ymmärtävään menetelmään kuuluu Gothónin mukaan tutkijan eläytyminen ja tämän jälkeinen etääntyminen. Tutkija koettaa ennakkoluulottomasti omaksua informanttien perspektiivin, eläytyä heidän kokemuksiinsa ja etääntyä niistä tutkimuksen kirjoittamisvaiheessa. Vaikka elätymisestä voikin olla apua esimerkiksi kenttätyövaiheessa, se on kuulostanut korvissani hieman hybriseltä lähestymistavalta. Se luo kuvan tutkijasta ylivertaisena kameleonttina, joka tarpeen tullen vaihtaa arkiminästä ymmärtäväksi eläytyjäksi ja päinvastoin. Tulkinnat kuitenkin perustuvat osaltaan siihen, mitä olemme oppineet. Mikäli kykenisimme karistamaan kaikki ennakkoluulot, emme osaisi enää tulkita tekstejä laisinkaan. Emmekä välttämättä kykene erittelemään ennakkoluulojamme siten, että ne tulkinnan perustana muuttuisivat läpinäkyviksi. Ennakkoluulot luovatkin tulkinnalle mahdollisuuden. Lisäksi eläytymismenetelmän ongelmana on, että vaikka tutkija kuinka eläytyisi, ei ole mitään takeita siitä, että informanttien välittämät merkitykset tavoitetaan oikein. Äärimuodossaan Gothónin eläytymismenetelmä sopiikin parhaiten tutkimukseen, jossa tutkija on itse informantti.

Gothónille uskontotiede näyttää olevan hengellisen uteliaisuuden täyttämää nautintoa eikä vain elanto tai ’akateeminen peli’. Tällainen asenne on toki mahdollinen. Se ei vapauta tutkijaa akateemisen maailman pelisäännöistä. Silti en usko, että kukaan työskentelisi uskontotieteilijänä yksin elantonsa vuoksi tai pitäisi sitä vekkulina akateemisen pelinä. Yksille ala on hengellisen uteliaisuuden täyttämää. Toisille uskontotiede on nimenomaan tieteellinen intohimo: selittämättömänä pidetylle pyritään löytämään selityksiä tai ainakin yhä uusia testauksen kohteeksi asetettavia hypoteeseja. Kolmansille se on poliittisesti ja eettisesti sitoutuneen intellektuellin toimintakenttä. Siksi hengellistä uteliaisuutta on turha korottaa erityiselle jalustalle (tai ainakaan uskonnon tutkimuksen ennakkoehdoksi).

Julkaisu on kaikkiaan tarpeellinen ainakin kahdesta syystä. (1) Nyt läpileikkaus René Gothónin tutkijakuvasta viidentoista vuoden ajalta on yksissä kansissa. Tällaiset teokset ovat aina hyvä tapa tutustua tutkijoiden tuotantoon, joskin olisi kohtuullista vaatia tutkijalta reflektoiva johdantoluku kontekstoimaan vanhatkin ajatukset nykypäivän näkemyksiin. (2) Lukijoiden ei tarvitse metsästää joskus vaikeasti saatavilla olevia yksittäisiä artikkeleita useista eri paikoista. Ja ne, jotka eivät halua lukea artikkeleita englanniksi, joka useimmiten on ollut näiden tekstien alkuperäinen julkaisukieli, voivat lukea ne tällä kertaa ihan suomeksi.