Artikkelisarjan toimittajan Susanna Lindbergin mukaan Hegelin Hengen fenomenologia on ”henkeäsalpaava kuvaus inhimillisen tietoisuuden kehityksestä sen kohdatessa todellisuuden negatiivisuuden ja tiedon ristiriitaisuuden”. Se on ”paitsi rikas myös hirvittävän vaikea kirja”. Lisäksi Lindberg toteaa, että teos on ”äärimmäisen tiiviistä tekstistä” rakentunut kokonaisuus, jonka ”jossain momenteissa on viivyttävä hyvinkin pitkään, jotta niiden rikkaus alkaisi paljastua”. Epäilemättä. Asia tosin tulee selväksi ilman näitä hieman lapsekkaita ylisanojakin. Ikään kuin vakuuttaakseen lukijan Hegelin teoksen kompleksisuudesta ja temaattisesta monimuotoisuudesta ovat tekijät liittäneet tutkimuksen loppuun Hengen fenomenologian sisällysluettelon, joka täydentää Lindbergin johdannossaan esittämää laajaa ja innokasta teosreferaattia ja auttaa osaltaan asettamaan tutkimusartikkelit Hegelin alkuperäisteoksen tietoisuutta, itsetietoisuutta, järkeä, henkeä, uskontoa ja absoluuttista tietoa käsittelevien päälukujen yhteyteen.

Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan käsittelee Hegelin teosta johdonmukaisesti edeten Hengen fenomenologian johdannosta kohti sen loppua, mikä vaikuttaa tässä tapauksessa hyvältä ratkaisulta. Mikäli vastaanottaja lukee kommentaarin alusta loppuun, saa hän hyvän käsityksen yhtäältä Hegelin teoksen kokonaisrakenteesta ja pääsee toisaalta seuraamaan lähietäisyydeltä Hegelin tapaa kehitellä yksilön tietokyvyn ja aistihavainnon varmuudesta kohti laajempaa absoluuttista tietoa ja yhteiskunnallista vapautta etenevää argumentaatiota. Hegelin esitys etenee paikoin vaikeaselkoisesta metafysiikasta huolimatta johdonmukaisesti yksilön havaintomaailmasta kohti tiedon (tietokyvyn) laajempia yhteiskunnallisia kerroksia.

Tietoisuus. Ensimmäisenä ääneen pääsee Vesa Oittinen artikkelillaan ”’Aistimellisen varmuuden’ dialektiikasta”. Teksti perehdyttää Hengen fenomenologian yhteen perusteemaan eli aistimellisen varmuuden asemaan osana tietokykyä. Oittisen asiantunteva ja käsitehistoriallisesti ansiokas artikkeli esittelee Hegelin ajattelun perustana olevaa rationaalisuutta ja yksilön tiedon syntyedellytyksiä. Hegelin mukaan aistimellinen varmuus ei tosiasiallisesti juurikaan kiinnitä huomiota tiedostuskohteen moninaisiin määreisiin eikä subjektin ajattelun moninaisuuteen. Etsiessään tiedon absoluuttista perustaa Hegel ottaa kritiikin kohteeksi kantilaisen transsendentaalisen apperseption, jonka mukaan empiirisen tajunnan takaa löytyy vielä sen ykseyden takaava itsessään täysin formaali minän maksiimi. Hegelin mukaan Kantin dualismi johtaa vääränlaiseen lähestymistapaan, jossa tiedon sisäinen ykseys rikkoutuu ja tiedosta muodostuu viimekädessä subjektin ja objektin välinen suhde.

Itsetietoisuus. Seuraava luku on Arto Laitisen käsialaa ja selvittelee siirtymää tietoisuudesta itsetietoisuuteen. Laitisen mukaan kyseisen siirtymän analyyttinen kuvaus on Hengen fenomenologian vaikeaselkoisimpia. Tämä saksalaisen idealismin klassinen teema oli tuottanut 1700-luvun lopulla päänvaivaa sekä Kantille että muun muassa J. G. Fichtelle. Kritik der reinen Vernunft (1781/1787) oli nostanut esiin subjektin ja objektin välisen sillan ongelmallisuuden, muttei hegeliläisittäin ajatellen tarjonnut tyydyttävää ratkaisua sen ylittämiseksi. Hengen fenomenologian mukaan tietoisuus olettaa todellisuuden olevan mielestä riippumaton ja välittömästi tietoisuuden tavoitettavissa. Tietoisuuden ja itsetietoisuuden rajan ylittäminen voidaan Laitisen tulkinnan mukaan löytää ”itsetietoisuuden” ja ”järjen” käsitteiden avulla. Näiden perusmuotojen ero on siinä, että itsetietoisuus pyrkii todistamaan maailman olevan epäolennainen suhteessa subjektiin, kun taas järki olettaa – klassisen logos-perinteen mukaisesti – saman järjen toteutuvan synkronisesti sekä maailmassa että subjektissa.

Ilmari Jauhiainen jatkaa artikkelissaan ”Tunnustus subjektiuden ylittämisenä” Laitisen aloittaman itsetietoisuuden teeman tarkastelua ja tarjoaa samalla hyvän vertailukohdan Laitisen tekstille: siinä missä Laitinen tarkastelee Hengen fenomenologiaa ammattifilosofin silmin, tuo Jauhiainen puolestaan esiin ansiokkaan kulttuurihistoriallisen näkökulman ja osoittaa Hegelin ja Kantin välisen tietoteoreettisen suhteen historiallis-ideologisen perustan. Vaikka Hegel ei hyväksynyt lähtökohtaisesti Kantin synteettis-apriorisen tiedon mahdollisuutta sinänsä, on tällainen postulaatti ja sen kritiikki hänen ideoidensa taustalla hänen pyrkiessään löytämään absoluuttisen tietämisen synnyn edellytykset. Toisenlaisen ongelman Hengen fenomenologialle ja ylipäätään Hegelin ajattelulle muodosti nousussa ollut kansallisromanttinen perinne, jonka maineikkaista edustajista muun muassa J. G. Hamann ja J. G. Herder halusivat osoittaa ihmisjärjen olevan historiallisesti muodostunut ja siten aina oman aikakautensa ja kulttuurinsa luomus. Hegelin ongelmaksi muodostui osoittaa, kuinka yksilön oli mahdollista kohota objektiivisen asenteen sisällä yksittäisten aistimusten tavoittamisesta kokemusmaailman välittömien lakien kaikkinaiseen tiedostamiseen.

Hengen fenomenologian itsetietoisuutta käsittelevä toinen osa kulminoituu herran ja rengin välisen suhteen pohdinnoissa – joista muun muassa Nietzsche sai myöhemmin aihetta Hegelin orjamoraalin kritiikilleen. Heikki Ikäheimon teksti ”Tunnustus eettis-ontologisena käsitteenä” esittää kaksi mahdollista lähestymistapaa tähän hegeliläiseen tunnustuksen teemaan. Ensimmäisen eli ”laadullisen” lähestymistavan mukaan tunnustus parantaa jollain tavalla aina sen vaikutuksen alaisena olevia asioita. Toisen eli ”ontologisen” tulkinnan mukaan tunnustus tekee vaikuttamistaan asioista ylipäätään sitä, mitä ne olemukseltaan ovat. Ikäheimon mukaan tällaiset käsitteet eivät ole pelkkiä teoreettisia konstruktioita, vaan aidosti ihmisten arkitodellisuutta muokkaavia kulttuurisia entiteettejä. Ikäheimon tekstin jälkeen tutkimus tuo esiin kolme artikkelia, jotka varioivat Hengen fenomenologiaa hieman väljemmästä näkökulmasta käsin: Elisa Heinämäki tutkii teoksen vastaanottoa 1930-luvun Ranskassa ja Hegelin ideoiden ranskalaisia muunnelmia (kuten Kojèven esittämää historian lopun teemaa); Laura Werner pyrkii kytkemään Hegelin ajattelun jonkinlaiseen romanttisen kirjallisuuden ja tragedian kehykseen ja Tuija Pulkkinen tutkii Hegelin mahdollista vaikutusta feministisen teorian kehityksessä.

Järki. Kari Väyrysen artikkeli ”Sivistys ja vieraantuminen” aloittaa Hengen fenomenologian laajan kolmannen osan tutkimisen, peilailee teosta kasvatusopillista taustaa vasten ja osoittaa, ettei Hegel luottanut viattoman ihmisluonnon omaehtoiseen kasvuvoimaan, vaan korosti Kantin tapaan järkevän autonomian luomista osin ulkoisten auktoriteettien kautta. Hegelin mukaan ihmisluonnon kasvatuksessa ei tule luottaa pelkästään luonnolliseen kehitykseen, vaan sen lisäksi yksilöä on rohkaistava aktiiviseen kasvuun. Näin ajatellen luonto ikään kuin tarjoaa kasvulle väljät raamit ja mahdollisuudet, mutta vasta järkevä harkinta ratkaisee kasvun todellisen suunnan. Väyrysen artikkelin tietoteoreettisesti keskeisin käsite on ”sivistys” (Bildung), joka hegeliläisenä muotoiluna tarkoittaa kriisien kautta etenevää ihmisen sosiaalista ja kulttuurista kasvu- ja kasvatusprosessia. Artikkeli tuo esiin Bildung-käsitteen keskeisen aseman sekä Hengen fenomenologian että laajemmin Hegelin dialektiikan kannalta. Väyrysen mukaan sivistys merkitsee tässä ennen kaikkea yksilöllistymistä, jonka päämäärä tulee esiin yhtäältä ihmisen omakohtaisella tasolla hänen pyrkiessään löytämään henkilökohtaiset intressinsä ja niiden kautta muodostuvan identiteettinsä, ja toisaalta valtiollisella tasolla modernin valtion tunnustaessa subjektiviteetin periaatteen ja persoonallisen kehityksen hyödyn yhteiskunnalle. Hegel pohjustaa tätä yhteiskunnallista tasoa Hengen fenomenologiassa, mutta jättää sen varsinaisen laajemman kehittelyn Oikeusfilosofiaansa.

Henki. Yksilön tietoteoreettisista edellytyksistä ja subjektiivisen tietämyksen perusteet ylittävästä tiedosta kohti yhteiskunnallisia kysymyksiä etenevä kertomus kehittyy johdonmukaisesti Markku Mäen tarttuessa seuraavana absoluuttisen vapauden ja jakobiinien valtapolitiikan aiheisiin. Mäki pohtii tekstissään Hengen fenomenologian käsitystä absoluuttisesta vapaudesta ja suhteuttaa sitä yleisesti Ranskan vallankumoukseen ja erityisesti jakobiinien harjoittamaan politiikkaan, jotka tulevat esiin teoksen neljännessä, henkeä käsittelevässä luvussa. Absoluuttinen vapaus on vapauden pitkän historiallisen kehityksen päätepiste, joka ilman siihen liittyvää pakkovallan mukanaan tuomaa eksistentiaalista kokemusta jäisi Mäen tulkinnan mukaan puolinaiseksi. Hegel katsoi, että hengellä on tietty yhteinen olemuksellinen muotonsa, joka toteutuu sekä reaalimaailmassa että filosofisessa kehityksessä. Historia muodostaa dialektisen kehityksen, jonka perustana ei ole oikeus ensisijaisesti juridisena oikeutena (ius), vaan pikemminkin oikeudenmukaisuutena (justitia). Hegelin historianfilosofia perustuu ajatukseen, jonka mukaan länsimaiden historiassa tietyt valtiotyypit antiikista moderniin aikaan saakka ovat antaneet panoksensa vapauden kehittämiseksi, kunnes vapaudesta on Ranskan vallankumouksen myötä muodostunut universaalisti kaikkia ihmisiä koskeva moraalinen vaatimus.

Uskonto. Tutkimus sisältää artikkelit kaikista Hengen fenomenologian keskeisistä teemoista sivuten laajemmin Hegelin tietoteoriaa, hengen käsitettä, yhteiskuntafilosofiaa, historianfilosofiaa ja absoluuttisen vapauden teemaa. Kertomuksen täydentää Jussi Kotkavirran artikkeli ”Taide, uskonto ja taideuskonto”, joka tuo esiin Hengen fenomenologian loppuosaan sisältyviä esteettisiä ja uskonnonfilosofisia ideoita, joita Hegel muotoili myöhemmin tarkemmin muun muassa teoksessaan Ästhetik I–II sekä uskonnonfilosofian ja estetiikan luennoissaan. Koska uskonto ja taide eivät olleet enää Hegelin ajan yhteiskunnassa samalla tavalla merkittäviä ihmisen elämän perusteiden ja kokonaisuuden hahmottamisen kannalta kuin varhaisissa kulttuureissa, jää niiden kehittely modernin ihmisen tietokyvyn rajoja tutkivassa Hengen fenomenologiassa suhteellisen vähälle huomiolle. Kotkavirran mukaan Hegelin uskontoa kohtaan esittämä kritiikki perustui siihen, että hän katsoi uskonnon suhtautuvan kielteisesti sekä aistiperäisiin ilmiöihin että ruumiillisuuteen. Uskontoa käsittelevän luvun paikka teoksen lopussa selittyy sillä, ettei Hengen fenomenologia ole varsinaisesti historiallinen teos, vaan tutkii 1800-luvun alun kulttuurin käsitystä tietoisuuden muodostuksesta ja siihen liittyvää ajatusta uskonnon lopusta.

Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan tarjoaa monipuolisen katsauksen sekä Hegelin teoksen sisältöön että siitä tehdyn kotimaisen tutkimuksen perinteeseen. Teosta lukiessa käy selväksi, että meillä tutkimus on painottanut ennen kaikkea Hegelin epistemologista, fenomenologista, käsiteanalyyttistä ja hengenhistoriallista puolta – toisin kuin esimerkiksi Saksassa, jossa näiden tutkimusperinteiden lisäksi Hegelin filosofiaan liittyvän formaalin logiikan tutkimus on saavuttanut huomattavan suosion. Teoksen kirjoitukset ovat asiantuntevia ja perustuvat suhteellisen kattavaan lähdeaineistoon ja aikaisemman tutkimuksen tuntemukseen. Erityiskiitoksen tässä suhteessa ansaitsevat Vesa Oittisen ja Jussi Kotkavirran tekstit, jotka ovat sekä filosofiselta tarkkuudeltaan että laajalta kulttuurihistorialliselta otteeltaan erinomaisia. Oittisen esitys edustaa hyvää esimerkkiä käsitehistoriallisesti täsmällisestä tutkimuksesta ja Kotkavirta puolestaan esittää laajan taustamateriaalin avulla, kuinka Hegelin uskonnonfilosofia ja käsitykset taiteesta kehittyivät ennen ja jälkeen Hengen fenomenologian kirjoitusprosessin.

Tällaisten artikkelisarjojen pienoisena ongelmana on usein kirjoitusten moninaisuuden aiheuttama hajanaisuus. Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan kärsii osaltaan myös tästä pulmasta. Vaikka tekstit pääsääntöisesti esittävät Hegelin teoksen ansiokkaasti kahdessa erilaisessa valaistuksessa – sekä filosofian että aatehistorian alueilla – ei voi välttyä siltä, että osassa teksteistä Hegelin teos tarjoaa ainoastaan eräänlaisen väljän temaattisen taustan, jota vasten jotain muuta filosofista kysymystä halutaan valaista. Ongelma on toki tuttu monista filosofisista kokoelmista eikä Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan poikkea tässä mielessä perinteestä. Ongelma on kuitenkin todellinen, sillä aina ei käy aivan selväksi se, kuinka hyvin Hegelin ajatusten suhteuttaminen esimerkiksi kaunokirjallisuuteen, toisen kulttuuri- ja kielialueen filosofiaan tai naisajatteluun tekee kunniaa Hegelin logiikalle, tietoteorialle ja muille alkuperäisideoille. Oman lukunsa muodostaa vielä Juha Mannisen kirjoittama epilogi ”’Hengen ilmaumatieteen’ tehtävä – suomeksi”, joka etsii Hengen fenomenologian suomalaisen tulkinnan juuria 1840-luvun akateemisesta ympäristöstä. Pienestä rönsyilystään huolimatta Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan tarjoaa hyvän kuvan sekä kotimaisen Hegel-tutkimuksen kehityksestä että Hegelin klassikkotekstin tulkintamahdollisuuksista johdattaen lukijan samalla perehtymään tarkemmin Hegelin ajatteluun ja alkuperäisiin kirjoituksiin.