Jukka Tarkan teos "Uhan alta unioniin. Asennemurros ja sen unilukkari Eva" (Otava, Keuruu 2002) kuljettaa rinnakkain tavallaan kahta historiaa; Suomen poliittista kehitystä 1970-luvun YYA-kaudelta 1990-luvun EU-jäsenyyteen sekä Elinkeinoelämän Valtuuskunnan historiaa samalta ajalta. Aina kun historioitsija ottaa tehtäväkseen kirjoittaa näinkin lähelle tulevaa historiaa, on syytä suhtautua yritykseen kaikella kunnioituksella. Vaikka lähdepohja olisikin kapea, ei lähihistoriaa pidä jättää pelkästään valtio-oppineiden ja poliittisten muistelijoiden käsiin.

Tarkka määrittelee tehtäväkseen kuvata kansakunnan henkisen tilan rakennetta ja muutosta YYA-Suomesta EU-Suomeen. Kysymyksessä ei ole siis Evan järjestöhistoriikki, vaan Evan arkiston materiaalia on käytetty enemmänkin poliittisen analyysin lähtökohtana, jonka pohjalta tekijä yrittää tehdä analyysiä suomalaisen yhteiskunnan asennemurroksesta. Hieman erikoiseksi tehtävänmäärittelyn tekee Tarkan käyttämä määritelmä kirjan metodista, jota hän kutsuu historian tutkimusmenetelmiä muistuttavaksi työskentelytavaksi. Allekirjoittanut on valmis yhtymään siihen, että paikka paikoin metodi enemmänkin muistuttaa historiantutkimusta kuin on sitä.

Tarkka käy tunnollisesti läpi Suomen poliittisen historian avainkohdat 1970-luvulta aina 1990-luvun EU-kansanäänestyksen saakka, eikä ainoastaan ne vaan tarinaa pohjustetaan varsin laajoilla katsauksilla ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talouden, puolueolojen ja asenneilmaston kehittymisestä ennen 1970-lukua. Painopiste on voimakkaasti poliittisen historian perinteisessä tapahtumahistoriassa: Tarkka käy läpi mm. 1970-luvun "suomettumisen", Suomen suhteen Neuvostoliittoon ja taistelun puolueettomuuden puolesta, turvallisuuspolitiikan kehityksen, presidentinvaalit, talouden kehittymisen, Suomen integraatiopolitiikan ja rakennemuutoksen.

Tämän suuren tarinan alla hän kertoo myös Elinkeinoelämän Valtuuskunnan historian. Paitsi osallistujan Evalla on myös asenneilmaston kehityksen hahmottelijan rooli. Tarkka on käyttänyt Evan tekemiä asennebarometrejä hyväksi kuvatessaan asenteiden muutosta, joka on mahdollistanut YYA-Suomen muuttumisen EU-Suomeksi.

Tarkka ottaa ehkä liiankin tosissaan ja ikään kuin annettuna tosiasiana Evan perustajan Päiviö Hetemäen Evalle antaman tehtävänmäärittelyn: koska poliitikot ovat äänestäjien mielistelyn takia menneisyyteen ankkuroituneita, Evan tehtävänä on poliitikkojen informoiminen ja ohjaaminen tulevaisuuden kannalta tärkeissä kysymyksissä. Tämä antaa kirjalle tietynlaisen perusvireen, joka näkyy myös otsikossa: Eva on unilukkari, joka joutuu patistelemaan väärässä olevia politiikkoja ja kansaa. Sen sijaan Evan omia kannanottoja ja niiden oikeellisuutta Tarkka ei kyseenalaista missään vaiheessa.

Teoksen perusongelma on tehtävänmäärittelyn hämäryys ja kaksijakoisuus, koska tekijä ei ole halunnut lähteä tekemään Evan järjestöhistoriaa. Valittu ratkaisu on johtanut siihen, että teoksesta on muodostunut eräänlainen kaksoishistoria, jossa päähuomion kohteena on edellä mainittu suomalaisen mentaliteetin muuttumisen historia, mutta sen rinnalla tekijä kuljettaa myös Elinkeinoelämän Valtuuskunnan historiaa onnistuen kytkemään sen asennemurroksen historiaan vaihtelevasti.

Mielestäni onnistuneempi ratkaisu olisi ollut tutkimuksen lähteminen Elinkeinoelämän Valtuuskunnan historiasta. Se olisi toiminut eräänlaisena tirkistysreikänä Suomen lähiajan historiaan ja asennemuutokseen. Tätä puoltaisi myös tutkimuksessa käytetty lähdemateriaali; tekijä on käyttänyt arkistomateriaalista lähinnä Evan arkistoa, Evan perustajan Päiviö Hetemäen arkistoa, Urho Kekkosen arkistosta mm. kirjeenvaihtoa Hetemäen, 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Evan toimitusjohtajana olleen Max Jakobsonin ja samaisena aikana Evan puheenjohtajana olleen Mika Tiivolan kanssa sekä Teollisuuden Keskusliiton kokoelmaa. Käytetty arkistomateriaali viittaisi paremminkin Evan historiaan kuin koko Suomen tai edes sen asennemuutoksen historiaan.

Nyt Tarkka tukeutuu monissa Suomen historian ratkaisukohdassa vähäiseen tutkimukseen ja poliitikkojen ja muiden muistelmiin ja haastatteluihin, ja varsinainen arkistomateriaali jää lapsipuolen asemaan, koska se on valittu enemmän palvelemaan Evan historian kirjoittamista kuin Suomen historian. Tässä mielessä Tarkka onkin oikeassa, kun kuvailee metodiaan historiantutkimusmenetelmiä muistuttavaksi työskentelytavaksi. Mutta jos tutkimuksessa olisi reilusti keskitytty Evan historiaan, se ei olisi pelkästään historiantutkimusta muistuttavaa vaan metodisesti tyylipuhdasta historiantutkimusta sanan parhaimmassa mielessä. Tarkka nimittäin Elinkeinoelämän Valtuuskuntaa kuvaavissa luvuissa osoittaa olevansa oiva historiantutkija, mutta tavoitteenasettelun kaksijakoisuus tekee teoksesta tässä suhteessa horjuvan; teoksessa on paljon muista historiantutkimuksista ja muistelmista tuttua vanhan kertausta ja paikka paikoin se vaikuttaa enemmän lähdeviittein varustetulta mielipidekirjalta kuin vakavasti otettavalta tutkimukselta.

Koska Eva on jäänyt teoksessa suomalaisen asennemurroksen jalkoihin, lapsipuolen asemaan teoksessa ovat jääneet tutkittavalle ajalle tärkeät talous- ja sosiaalipolitiikan lohkot. Tarkalle suomalainen politiikka ja Suomen integraatiopolitiikka on ensisijaisesti turvallisuutta; pakoa idän uhkaa lännen vapauteen. Sen takia taka-alalle ovat jääneet esimerkiksi suomalaiselle integraatiopolitiikalle tuikitärkeät kauppapoliittiset intressit. Integraatio on kaikesta huolimatta myös talous- ja sosiaalipoliittinen projekti, ei välttämättä ainakaan näin voimallisesti turvallisuuspoliittinen.

Ja kun puhutaan 1970-luvun ilmapiiristä ja työnantajien reaktiosta siihen, korkeakoulu-, tiede- ja opiskelijapolitiikka olisivat voineet olla mukana tarkastelun kohteena huomattavasti laajemmin. Esimerkiksi Korkeakoulu- ja Tiedepoliittinen Tutkimussäätiö, eli ns. kanslerisäätiö, toimi omalla alallaan samanlaisessa tilanteessa kuin Eva, ja se oli myös osittain Evan rahoittama ja tukema järjestö. Olisi odottanut, että kirjassa olisi käsitelty tätä puolta suomalaisesta yhteiskunnasta enemmän; onhan korkeakouluillakin oma vaikutuksensa mielipideilmaston synnyssä. Tarkan kirjassa kuitenkin koko "kanslerisäätiö" kuitataan parilla sivulla, joka tuntuu varsin vähäiseltä.

Kun viimeaikoina historiantutkijoiden keskuudessa on ollut tapana todistaa tilastollisesti erilaisia vääristymiä, esimerkiksi lähdeviitteiden tai lähdeluettelojen osalta, haluan oman kantani selventämiseksi tuoda muutaman tilastollisen seikan esiin kirjan hakemistosta: markkinataloutta käsitellään 14 sivulla, hyvinvointivaltiota 9 sivulla, ammattiyhdistysliikettä 14 sivulla, YYA-sopimusta 37 sivulla, ETYK:iä 22 sivulla. Teoksen yläotsikkoon "Uhan alta unioniin" tämänlainen YYA-painotteisuus kenties sopii, mutta ei lainkaan kirjan alaotsikkoon, jossa puhutaan Evasta suomalaisen asennemurroksen unilukkarina.

Elinkeinoelämän Valtuuskuntahan on nimittäin perustettu enemmän elinkeinoelämän ja markkinatalouden huonon imagon parantajaksi kuin turvallisuuspoliittiseksi ideariiheksi. Evan ensimmäinen manööveri liittyi markkinatalouden maineen parantamiseen, ja järjestön kuuluisin saavutushan on 1970-lopulla aikaan saatu konsensus talouspolitiikan tavoitteista. Olen vakuuttunut, että jos teoksen punaisena lankana olisi ollut Evan historian tutkiminen, edellä mainittu turvallisuuspolitiikan ylivalta olisi saanut väistyä talous- ja sosiaalipolitiikan tieltä. Liittyyhän Eva varsin mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi suomalaisen hyvinvointivaltion kehitykseen ensiksi konsensuksen koollekutsujana 1970-luvun lopulla ja sitten 1980-luvun alussa uusliberalistisen hyvinvointivaltiokritiikin esiintuojana. Tämä puoli olisi ollut taatusti yhtä mielenkiintoinen ja tärkeä kuin turvallisuuspolitiikka, suomettuminen ja YYA.

Myös henkilöiden osalta vastaava epätasapaino on havaittavissa. Hakemisto osoittaa, että Urho Kekkosta käsitellään lähes neljä kertaa enemmän kuin Elinkeinoelämän Valtuuskunnan perustajaa Päiviö Hetemäkeä, jonka linjaukset lienevät keskeisiä Evan toiminnalle ainakin 1970-luvulla. Analyyseja Kekkosen politiikasta löytyy suomalaisessa historiantutkimuksesta riittävästi. Sen sijaan monet muut keskeiset vaikuttajat, kuten vaikkapa juuri Hetemäki, ovat jääneet Kekkosen jalkoihin – ja nyt näin on käynyt vieläpä Evaa käsittelevässä kirjassa. Kun Max Jakobson kirjassaan "Vallanvaihto" käsitteli Elinkeinoelämän Valtuuskuntaa, hän teki sen nimenomaan kunnianosoituksena Päiviö Hetemäelle, ja kirjasta muodostui siksi eräänlainen Hetemäen pienoiselämäkerta. Nyt puolestaan Tarkan kirjassa Evan perustaja jää varsin vieraaksi henkilöksi. Lieneekö syynä se, että Hetemäki ja Tarkka ovat poliittisesti ja mentaalisesti kuin eri planeetalta; suomalaisen konsensuksen ja tulopolitiikan isä sekä Kekkosen ulkopolitiikan ymmärtäjä ei innoita 1990-luvun nuorsuomalaisten kansanedustajaa suuriin kunnianosoituksiin.

Teoksen ylivoimaisesti parasta antia ovat sen kuvaukset elinkeinoelämän poliittisesta toiminnasta ylipäänsä. Kirja paljastaa hyvin, kuinka suomalainen elinkeinoelämä ei ole ollut mitenkään yhtenäinen joukko poliittisestikaan. Presidenttikysymykset, integraatio ja talouspolitiikka ovat esimerkkejä politiikan osa-alueista, joissa vuorineuvokset ja elinkeinoelämä ovat olleet eriseuraisia. Tosin tässä suhteessa olisi toivonut ehkä hieman tarkempaa jaottelua ja ryhmittelyä siitä, ketkä kuuluivat mihinkin ryhmään ja miksi. Nyt oikeastaan ainoa selkeä ryhmä on punaiset vuorineuvokset, jotka kannattivat Kekkosta ja Karjalaista idänkaupan jatkuvuuden takia.

Toinen toimiva osa kirjassa on Evan tekemien mielipideilmaston kartoitusten referointi ja sitä kautta suomalaisen mielipideilmaston seuranta 1970-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin. Tässä suhteessa Evan materiaali tukee erinomaisesti Tarkan pyrkimystä käyttää sitä asenneilmaston muuttumisen analyysin välineenä. Teoksesta välittyy vallan mielenkiintoisesti tätä kautta "tavallisen kansan" mentaliteetin ja asenteiden kehitys mainitulta ajalta. Tämä onkin kirjan informatiivisinta antia.

Ansiokasta kirjassa on myös pitkän linjan hakeminen suomalaiselle yhteiskuntapolitiikalle, ja ehkä erityisesti sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen yhteistyölle. Tarkka paikantaa – aivan oikein – tämän yhteistyön juuret aseveliyhteistyöhön. Myös Evan taustalta on löydettävissä edellä mainittua asevelihenkeä, olihan sen perustaja Päiviö Hetemäki aseveli. Tosin tähän asiaan olisi löytynyt lisäsyvyyttä, jos tekijä olisi tuntenut allekirjoittaneen väitöskirjan kokoomuksen sosiaalipolitiikan kehityksestä 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin.

Muuten Tarkan hahmottelema Suomen historian pitkä linja on selvä mutta samalla hyvin mustavalkoinen; ankea ja suomettunut, Kekkosen, punaisten vuorineuvosten, kommunistien ja ylioppilasradikaalien hallitsema 1970-luku muuttuu 1990-luvulla menestystarinaksi, joka huipentuu Suomen EU-jäsenyyteen. Olettaisin, että kaikki eivät ole valmiita kuvaamaan Suomen historiaa 1970-luvulta 1990-luvulle yhtä yksiselitteisesti menestystarinaksi. Päinvastoin monet ajattelevat Suomen menettäneen 1990-luvun lamassa loistavan tulevaisuutensa ja EU-jäsenyydessä itsenäisyytensä, talous- ja sosiaalipoliittisen liikkumavaransa sekä kansallisen identiteettinsä.

Tarkka esittää poliittisia kannanottoja ja olettamuksia täysin ilman perusteluja. Esimerkiksi suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksestä hän toteaa lakonisesti, että 1960-luvulta lähtien se on muotoutunut holhousvaltioksi mutta ei perustele väitettään millään. Luulisin, että jopa Evan raporteistakin löytyisi nyansoidumpi ja vähemmän kielteinen näkemys suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.

Jukka Tarkan tuore kirja herättää ainakin allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunteita, jotka ainakin osittain johtuvat odotusten ja varsinaisen toteutuksen välisestä kuilusta. Olin odottanut pääseväni lukemaan enemmän Elinkeinoelämän Valtuuskunnan ja ylipäänsä elinkeinoelämän toiminnasta ja tavoitteista lähihistoriassa. Olen niitä, jotka aloittavat lukemaan tutkimusta lähdeluettelosta, ja kirjan lähdeluettelo viittasi myös voimakkaasti tähän suuntaan. Sen sijaan sainkin lukea kirjoittajan analyysiä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, ja sen taustalla vaikuttaneesta "suomettuneesta" asenneilmastosta. Lähihistorian kirjoittaminen on tärkeää, ja Tarkan kirjalla on tässä suhteessa omat ansionsa, mutta liian paljon jää heppoisen lähdepohjan takia mielipidekirjallisuuden tasolle. Tämä on sääli, kun lähteiden puolesta kirjoittajalla olisi ollut erinomainen mahdollisuus tehdä myös aivan kunnon historiantutkimus, nimittäin Elinkeinoelämän Valtuuskunnasta.