Hilpeää politologian popularisointia

Tieteen popularisoinnista puhutaan paljon, mutta varsin usein periaatteessa suurta yleisöä varmasti kiinnostavatkin tutkimustulokset jäävät piiloon joko tiedon tulvan tai tylsän esittämistavan vuoksi. Tässä asiaa yritetään korjata politologian osalta, ja tulos on pääosin onnistunut, joskin kritiikillekin on aihetta. 

Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Teos, 2010. 241 sivua. ISBN 978-951-851-315-8.

Uschanovin kirjan lähtökohtana on yhdysvaltalaisen valio-opin professorin Philip Conversen vuonna 1964 julkaisema artikkeli The Nature of Belief Systems in Mass Publics. Se perustuu äänestyskäyttäytymistä selvittäviin haastattelututkimuksiin. Kysely- ja haastattelututkimusten tuloksiin (surveys) perustuu myös tämä Uschanovin kirja. Mainitulla Conversella oli kaksi pääteesiä. Ensimmäisen mukaan ihmiset vastaavat yhteiskunnallisiin kysymyksiin täysin lonkalta ajattelematta sitä, onko vastauksessa mitään logiikkaa. Toinen teesi on se, että ihmisiltä puuttuu tieto asioista, joista politiikasta kulloinkin kiistellään.

Se, mistä kirjan nimi ”Suuri kaalihuijaus” tulee, paljastuu vasta lopussa. Toisen maailmansodan aikana nimittäin Yhdysvalloissa annettiin varsin yksityiskohtaisia määräyksiä kaalinsiementen kaupasta keinottelun estämiseksi. Vaikka sittemmin kauppa vapautui ja hintasäännöstely purettiin, jäi huhu säännöstelystä elämään, ja sitä käytetään esimerkkinä liittovaltion säätelyn ulottamisesta aivan naurettaviin asioihin. Sanomattakin on selvää, että Euroopan Unionia koskien on samanlaisia naurettavia huhuja, vaikka kaikki naurettavuudet eivät huhuja olekaan. Kirjan aihe on siis poikkeuksellisen mielenkiintoinen, ja tuo alaotsikossa oleva ilmaisu ”tietämättömyys” on ehkä hieman liian kapea. Parempi olisi sanoa ehkä ”kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä, välinpitämättömyydestä ja hölmöydestä”.

Kirjan mukaan noin kymmenen prosenttia kansasta käsittävä poliittisen tietämyksen eliitti tiesi sekä Yhdysvalloissa että Suomessa yhtä paljon politiikasta. Mutta keskimäärin Suomessa tietämys oli parempaa kuin Yhdysvalloissa, koska Suomessa oli miltei täysin tietämättömiä selvästi Yhdysvaltoja vähemmän. Mutta Uschanov haluaa myös muilla tavoin osoittaa, miten poliittisesti hölmöjä amerikkalaiset ovat. Esimerkiksi erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa ihmisten vasemmistolaiset ja oikeistolaiset mielipiteet korreloivat vasemmisto- ja oikeistopuolueiden kannatukseen paljon vahvemmin kuin Yhdysvalloissa. Uschanov pitää tulosta osoituksena amerikkalaisten suuremmasta haparoinnista vasemmisto-oikeisto –akselilla. Mutta eikö tämä voi johtua yksinkertaisesti siitä, että Yhdysvaltain valtapuolueet eivät kovin selvästi erotu vasemmisto-oikeisto -akselilla?

Edelleen Uschanov kirjoittaa, että eräässä yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että niistä, jotka pitivät työttömyyttä tärkeimpänä poliittisena ongelmana, vain 17 % tiesi, oliko työttömyys noussut tai laskenut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Mutta niistä, jotka eivät pitäneet työttömyyttä pahimpana ongelmana, asian tiesi 29 % (s. 51). Nyt on aivan selvää, että tällainen kahden muuttujan välinen yhteys ilman kolmansien muuttujien kontrollointia voi olla todellisuudessa aivan näennäinen. Tätä korostetaan kaikissa kysely- ja haastattelututkimuksen oppikirjoissa, ja Uschanovkin asian tuntee. Se käy ilmi kirjasta sivuilta 134–135. Niinpä yllä mainittu tulos voi johtua esimerkiksi siitä, että työttömyyttä pahimpana ongelmana pitävät ovat vähän koulutettuja ihmisiä, joille työttömyys on omakohtainen kokemus tai ainakin kokemus, joka voi kohdata heitä todennäköisemmin kuin pitkälle koulutettuja. Koulutetut ihmiset taas tuntevat todennäköisesti paremmin yhteiskunnallisia asioita kuin vähän koulutetut.

Monessa muussakin asiassa Uschanovin olisi pitänyt mennä syvemmälle. Otetaan toinen esimerkki. Miesten poliittinen tietämys on Suomessa selvästi parempi kuin naisten (s. 92–93). Mutta toisaalta tiedetään, että naiset ovat äänestysaktiivisuudessa jo vuosia kasvattaneet etumatkaa miehiin, ja vuoden 2008 kunnallisvaaleissa etumatka oli jo neljä prosenttiyksikköä. Uschanovkin tietää tämän (s. 125), mutta ei kysy: Merkitseekö tämä nyt sitä, että poliittinen tietämys ja äänestäminen ovat negatiivisessa yhteydessä toisiinsa? Tarkistin asian Lauri Rapelin väitöskirjasta, jota Uschanov käyttää lähteenään, ja väitöskirjan perusteella näin ei ole. Tuloksen täytyy merkitä sitä, että tietämyksen korkeus liittyy äänestämiseen todennäköisyyteen naisilla selvemmin kuin miehillä. Miksiköhän on näin?

Minun on vaikea ymmärtää, että sekä kirjan esitteessä että takakannessa ensimmäisenä esimerkkinä ihmisten poliittisesta tietämättömyydestä kerrotaan se, että Suomessa vain 17 prosenttia kansasta tiesi kotikuntansa veroäyrin. Uschanov ajattelee näköjään ilman mitään vertailua, että se on tavattoman vähän. Voi myös väittää, että tuo 17 % on aika paljon. Kysyin kahdeksan hengen kahvipöytäseurueessa Turun veroäyrin suuruutta, ja vain kaksi tiesi oikein, eli se on 18,75. Ja kumpikaan näistä ei ollut täysin varma vaan sanoi ”veikkaavansa”. Useimmat muista veikkasivat 18,50.

Monet Uschanovin esittämät asiat ovat tavallaan tuttuja, kuten esimerkiksi se, että jonkun puolueen tappio vaaleissa johtuu siitä, että monet sen entisistä kannattajista ovat vaalikauden aikana kuolleet. Kuitenkin vaalistudioissa asiantuntijatkin lähtevät usein siitä, että hävinnyt puolue on nimenomaan menettänyt jollekin voittaneelle puolueelle kannattajiaan. Siksi on hyvä, että tämmöinenkin kansalle kerrotaan. Edelleen esimerkiksi luullaan, että eduskunta on valtiontaloudessa suuri syöppö. Mutta Uschanov kertoo eduskunnan kulujen olevan vain valtion menoista vain prosentin neljäsosan (s.176).

Kahta asiaa Uschanov olisi saanut korostaa selkeämmin. Ensimmäinen näistä on se, että joku joka tietää paljon vaikka poliittisten instituutioiden toiminnasta, tekee myös viisaampia päätöksiä kuin joku, joka tietää vähemmän. Varmastikin se poliittinen eliitti, joka päätti luvata lainaa Kreikalle 1,6 miljardia euroa ilman takuita, tuntee EU:n toiminnan paljon paremmin kuin semmoinen jätkämies, joka ihmettelee asiaa, koska emme me ole mitenkään vastuussa Kreikan talouden tilasta? Toinen korostettava asia olisi ollut, että jonkun mielipiteen nimittäminen populismiksi, voi olla itsessään mitä suurinta populismia.

Kirjansa loppupuolella Uschanov kirjoittaa myös poliittisesta nettikirjoittelusta ja osoittaa esimerkiksi sen, miten sovinnaisia monet näennäisesti epäsovinnaiset mielipiteet ovat. Mielipide on epäsovinnainen vasta, kun se on perusteltu. Oikein tarpeellisia ja ajan hermoon iskeviä ajatuksia.

Jossain kohdin Uschanov hylkää tarkkailijan roolinsa ja ryhtyy neuvomaan. Tällainen on muun muassa kohta, missä Uschanov pohtii, miksi nuoret eivät äänestä. Ensimmäiseksi syyksi hän mainitsee sen, että poliitikot koetaan kontrolloivina ja kriminalisoivina ilonpilaajina. He haluavat esimerkiksi kieltää ja kriminalisoida tekijänoikeuksien alaisen aineiston luvattoman lataamisen netistä samoin kuin eroottisten ja väkivaltaisten sarjakuvien ym. levittäminen. Tämä holhous ärsyttää nuoria ja vieraannuttaa heitä politiikasta.

Vai niin. Voi myös väittää, että tekijänoikeuksien valvonta oli ennen nettiä paljon tiukempaa jo siksi, että se oli helpompaa. Pitää muistaa, että joskus 1950- ja 1960-luvuilla jumalaa pilkkaavan tai sukupuolikuria loukkaavan kirjallisuuden levittämisestä saattoi joutua oikeuteen ja saada tuomion. Oli viinakorttijärjestelmä, eivätkä tytöt päässeet yksinään anniskelupaikkoihin. Asia voisi siis olla myös juuri päinvastoin kuin Uschanov esittää: koska nykyisin miltei kaikki on sallittua, mikään ei hepsauta. Sen sijaan menneinä aikoina taantumukselliset lait, asetukset ja järjestyssäännöt nostattivat protestimielialaa ja ajoivat nuoria vaaliuurnille.

Usein kysely- ja haastattelututkimuksiin perustuvat kirjat ja artikkelit ovat tylsiä numeroitten raportointeja. Uschanovin kirja ei ole sellainen. Se on kirjoitettu oivaltavasti ja hauskasti hehkuttaen. Se sisältää jo edellä kerrottujen lisäksi lukuisia mehukkaita tarinoita ja tutkimustuloksia kuten sen, että erään brittiläisen tutkimuksen mukaan jotkut huipputuloiset tulojakaumaan ylimpään promilleen kuuluvat pitivät itseään keskituloisina (s. 122). Heillä ei siis ole tajua tavallisen ihmisen elämästä. Mutta on tämä kirja paikoin ärsyttävän pinnallinenkin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *