Esseemuodon vapaudella assosioiva ja lähdevalintojaan selittelemätön Rakkauden synnyistä kertoo enemmän tekijästään kuin aiheesta, mutta antaa oikeudenmukaista politiikkaa pohtiessaan päteviä argumentteja käytettäväksi 2000-luvun materialisteja vastaan.

Pärttyli Rinne itse pitää radikaaleimpana väitteenään sitä, että romanttisen rakkauden ideaan ei ole tullut mitään uutta sitten Platonin ja Jeesuksen opetusten.  Hän ei pidä siis olennaisena sitä, mille ihmisryhmille ja yhteiskuntaluokille romanttinen rakkaus on ollut milloinkin erityisoikeus. Esimerkiksi kulttuurihistorian kannalta olennaisena pidetyt vastaliikkeet kristinuskon ideaaleille, trubaduurilyriikka ja seksuaalinen mystiikka, tulkitaan vanhojen ideaalien rinnalle tulevaksi eroottista ja narsistista rakkautta ylistäväksi perinteeksi. Uusi ajattelutapa ei Rinteen mielestä kuitenkaan rikasta eikä kyseenalaista rakkauden ydinajatusta, jonka Rinne löytää vain Platonilta, Aristoteleelta ja kristinuskosta.

Antiikin ja kristinuskon jälkeen seuraava merkittävä mullistus rakkauden käsittämisessä tapahtui Rinteen mielestä vasta psykoanalyysin ja evoluutioteorian myötä. Tässä mullistuksessa kyse ei ollut kuitenkaan uudenlaisesta romantiikasta tai rakkauden rationalisoinnista, vaan – Rinteen mielestä – siitä, että filosofia lakkasi ylipäänsä pohtimasta rakkauden asiaa. Kulttuurihistorian kannalta viimeisin rakkaudelle omistautunut ajattelumurros olisi ilmaantunutkin vasta hippiliikkeen myötä. Tämän vuoksi Rinne paikantaa itseäänkin 2000-luvun hipiksi, joka suosittelee ”rakkauden kulttuuria kirkonulkoiseen julkiseen tilaan”.

Rakkauden evoluutiotiede

Esikuvakseen Rinne nostaa hippien sijaan bonobo-apinoiden solidaarisuuden, jossa itsekkäiden yksilöiden valtapyrkimykset pysäytetään joukkovoimalla. Rinne myös huomauttaa, että bonobojen malli on erityisesti feminismin kannalta suotuisa, muttei selitä millaista feminismiä hän tarkoittaa ja miksi malli olisi suotuisa erityisesti feminismin kannalta. Feministifilosofeja hän kiittelee sen osoittamisesta, miten rakkaus toimii osana sosiaalista vallankäyttöä ja identiteetin rakentumista, mutta pahoittelee, että näiden teorioista puuttuu ”yleisempi sympatia” ja sitä mukaa ”käsitteellinen kokonaiskuva”. Se on: rakkaus normatiivisena käsitteenä, ideaalina jota tavoitella.

Bonobo-rinnastuksissa esseetyyli mahdollistaa sen, että kirjoittajan ei tarvitse välittää siitä, kuinka kiivaasti eläintutkijat vastustavat rinnastusten tekemistä eläinsukulaistemme yhteisöistä. Rinteelle riittää se, että edes jokin geneettinen samankaltaisuus luo toivon epäitsekkyyden luonnollisuudesta. Lisäksi, ihmisyhteisön etuna bonoboihin nähden on siirtää kulttuurimuistiin edellisen sukupolven opit:

Kun rakkauden näkökulma vähitellen tihkuu sosiaalisuuden kenttien läpi, yhä harvempi kasvaa ahneuteen.

Tällaisissa kohdissa ”sosiaalisuuden kentät” ja ”näkökulman tihkuminen” ovat yhtä runollisia sanavalintoja kuin ”rakkaus”. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista rakkautta koskevissa filosofioissa. Kun keskeinen käsite sulkee sisäänsä yhä enemmän positiivisia elämänalueita, myös kaikki sen liepeillä olevat käsitteet muuttuvat elämää suuremmiksi metaforiksi. Rinne itse ilmoittaa rakentavansa aivan uutta tieteenalaa, rakkauden evoluutiotiedettä.

Rakkautta solidaarisuuden sijaan

Rakkaus sinänsä on aiheena hämmästyttävän, peräti huolestuttavan poikkeuksellinen humanistisen tutkimuksen kohteena. Olen samaa mieltä Rinteen kanssa hänen kirjansa hyvistä tavoitteista, mutta en lainkaan sen onnistuneisuudesta tavoitteiden täyttämisessä. Rakkauden synnyistä -kirja toimii pikemminkin varoittavana esimerkkinä, aivan kuten Rinteen guruihin kuuluvan bell hooksin teokset, että rakkaudesta kirjoittaessa tähdet, hymyt ja orgasmit niputetaan kaikki samaan kategoriaan. Rinteen esseiden käytännöllisimmässäkin osiossa, rakkauden politiikasta utopioidessa, voisi aivan hyvin käyttää tarkempia käsitteitä eli puhua solidaarisuuden, oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden muodoista, joita olemme hylänneet materiaalista menestyjää palvovana aikakautena.

Utopioidessaan Rinne menee täysin toiseen suuntaan: tarvitaan filosofeja tukevia työryhmiä, jotka poikkitieteellisin tutkimuksin ”tiedostavat, että rakkaus on moniulotteinen kokonaisuus, johon kuuluu paljon yhteyksiä, jotka vielä ovat hämärän peitossa.” Eipä juuri hämärämmin voisi rakkaudesta puhua!

Sen vastapainona, että Rinne liikkuu sutjakkaasti lähteidensä parissa, ovat kirjoittajansa henkilökohtaiset ”näyt”. Niillä hän pyrkii konkretisoimaan korkealentoisia vertailuja käsitteiden välillä. Kantanäyt uskonnon alkulähteiltä ovat kirjassa samassa asemassa kuin oman parisuhteen nostaminen rakastavan elämän ideaaliksi. Kaunokirjallisesti nämä ydinkohdat ovat lähinnä kiusaannuttavia:

Itkimme yhdessä, kun olin hänen sisällään, ja sitten rakastelimme taas. — Olimme kaikkeuden sydän.

En parhaalla tahdollanikaan näe tällaisen kirjoittajan kurottuvan kohti solidaarista, yleistettävää rakkauden käsitteistöä, vaan juuri sellaisena egoaan vertauskuviksi monistavana äijäprofeettana, joista kirjassa pyritään periaatteessa ottamaan etäisyyttä. Hieman yllättävää onkin nähdä tällaisen esseevuodatuksen tulevan muutoin harkitun yhteiskunnallista kritiikkiä julkaisevalta Vastapainolta.